perjantai 2. joulukuuta 2011

Pikkusalaatti

Pienellä kokkiopiskelijalla on monta ihmetyksen aihetta -- uusia asioita oppii suunnilleen joka päivä. Ainakin kerran. Rutiinilla teen jo aamuisin 15 kilon satsin kermaperunoita ja vajaat 8 litraa kastiketta. Kuumalla parilalla paistuu vuorotahtiin lohiperhosta ja broiskun rintaa - eikä tilausten määrä oikeasti enää edes oikein ahdista. Mikä on sinällään ihan hyvä asia.

Kummastusta herättää satunnaisesti kuitenkin asiakaskunta; vaikka akateemisella kampuksella ollaan, niin melko jänniä tapoja meistä on kovin monilla.

Esimerkiksi pienet ystävämme nuuskaajat. Teoriassa ymmärrän, miksi kesken luennon (tai vaikka lounaan päätteeksi) se pikkuruinen hajupussi pitää sieltä huulesta jossain välissä poistaa. Joo. Mutta, mikä helvetti siinä on, että sitä paskanhajuista jätekasaa ei saa esimerkiksi käärittyä paperiin ja heitettyä ITSE roskiin (tai säilöttyä väliaikaisesti sinne nuuskarasian kannen koloon) - vaan se pitää tunkea esimerkiksi kahvikupin tai juomalasin pohjalle. Mistä sitten joku vähempiarvoinen kokkiharkkari voi nakkisormillaan sen nuuskapussin -yleensä seuraavana päivänä vasta- roskiin kaapia. Ällöttävää, oikeasti!

Toisekseen, lasivitriineissä olevat maitopurkit ovat jatkuvan ihmetyksen aihe: niihinhän siis lähtökohtaisesti mahtuu yleensä noin yksi litra kyseessäolevaa juomaa - ja tästä syystä vitriinit ovat useimmiten täynnä erilaisia purkkeja. Yliopiston pääsykokeissa ei ilmeisesti edelleenkään kysytä, kuinka hakija toimii tyhjään maitopurkkiin törmätessään -- semminkin usein kun näkee kokonaisen jonon ravistelevan (ärtyneinä) vitriinissä olevaa tyhjää purkkia - ja laittavan sen sitten reilun kerhon hengessä kiertoon. Eli takaisin sinne vitriiniin. JOS roskiksille olisi kuuden kilometrin matka polttavan kuuman aavikon halki, niin tämän ehkä ymmärtäisi - mutta kun roska-astia sijaitsee n. 20 cm päässä maitovitriinistä. Eli yhden ranneliikkeen päässä.

Viikonpäivät ovat sinällään jännittävä ilmestys - esimerkiksi se, että aina torstaisin saa kebabbia on ilmeisen haastavaa sisäistää (joo, torstai tulee keskiviikon jälkeen. Ennen perjantaita. Joka viikko.) - tai se, että perjantai on hampparipäivä. Ihan hyvin voi toiveikkaasti jo tiistaina huudella kebab-eläimen perään - ja olla perin närkästynyt siitä, ettei viikko vielä olekaan aivan niin pitkällä. *tirsk* Jotain johdannaisuus- ja suhteellisuusteoriaa kai tähänkin voisi soveltaa - sekä sitä, että meillä kuitenkin käy puolentoista tuhatta syöjää, joka päivä.

Ja joo, I know. Pieniä asioita. Mutta ihan vakavasti ottaen: asiakaspalvelijoihin on itsellänikin ollut monennäköistä suhtautumista aiemmassa elämässäni. Vinkki vitosena multa just sulle: silmiin katsominen ja tervehtiminen ei maksa oikeasti pennin latia. Sen sijaan, että ruokajonossa tokaisee esimerkiksi vaan 'pikkusalaatti'. Hyvää päivää vaan sullekin, ja oikein hyvää ruokahalua. Nih.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Kiinni arjessa

Onpa taas kuukausi vierähtänyt viime päivityksestä. Käsittämätöntä, mihin tää syksy on mennyt -- vastahan sitä syyskuun alussa tuskailin elämääni, ja mietin tulevaa kohtuullisen vitutuksen vallassa. Ja nyt on pian joulukuu. Älytöntä!

Tässä ajassa arki on ehtinyt kuitenkin jo asettua aloilleen. On rutiineja aamuherätyksen ja kaupassakäynnin suhteen, lempi-vesijumppaohjaaja, ajatus siitä, mitä töissä on tarkoitus tehdä ja oppia --- ja ylipäätään olo kerrassaan seesteinen ja hyvä. Parempi fiilis kuin vuosikausiin: rauha sen suhteen, että mun paikkani on nyt tässä. Ja että vaikka entinen elämäni Helsingissä päättyikin melkoisen mustissa tunnelmissa (työasioiden suhteen, ei mitään sen suurempaa draamaa siis), niin näin asioiden kuuluikin mennä.

Olen hyvä siinä mitä teen. Ja se, että olen hyvä kokkihattuni kanssa, on oikeasti arvokasta. Ei ihmisen mittaa tai erinomaisuutta voi mitata hänen akateemisuudellaan - ilo, rakkaus, rauha, seesteisyys ja hyvä fiilis on tsiljoona kertaa tärkeämpää.

Päivääkään en ole elämänmuutosta katunut, enkä muuttoani pohjoiseen. Ihan oikeastikaan. Pimeäähän se on täälläkin, ja aikaiset aamuheräämiset väsyttää satunnaisesti (lue: melkein joka aamu). Lisäksi bussipysäkillä palelee, ja koulunkäynti vituttaa - kun mulle uusia asioita ei juurikaan ole vielä käyty läpi. Mutta, but. Olen tietyllä tavalla oman elämäni herra nykyään.

Töissä ei ole kenenkään kammottavien oikkujen armoilla. Asiakkaat suhtautuvat ruoanvalmistajiin sivistyneen rauhallisesti - ja esimiehistöllä on sanalla sanoen hyvä fiilis. Taitojani ja intoani arvostetaan, poikkeuksetta. Saan positiivista palautetta lähes joka työvuoron päätteeksi - ja jos jotain huomautettavaa on, niin rakentava palaute on toistaiseksi ollut välitöntä. Taakse on jäänyt päämäärätön haahuilu, ahdistus työkuorman täysin epätasaisesta jaosta, sadan plussatunnin saldopankki, ja vanteen kiristyminen pään ympärillä. Tunnistan nykyään peilistä hymyilevät silmät omikseni, eikä enää tarvitse miettiä epäterveellä tavalla omaa riittämättömyyttään.

Siunattu Koulutusrahasto. Kahdeksan työvuoden jälkeen palkansaaja on oikeutettu 18 kk ajan maksettavaan aikuisopintorahaan, joka on n. 70% ansiotuloista. Mulle jää tällä hetkellä jopa hieman enemmän käteen (vuokranmaksun jälkeen) kuin Helsingissä työssäkäydessäni. Oikeasti. [Mistä tuo sitten taas kertoo, on ehkä ihan oma juttunsa. Heh.]

Mutta rehellisesti. Pikaset päätökset ovat usein niitä parhaita - ja ihmisen täytyy uskaltaa valita itsensä. Ihan oikeastikin. En ole ollut näin tyytyväinen tavalliseen elämääni, vuosikausiin. Ja se, jos mikä on priceless.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Kahden työvuoron syvä rintaääni

Aloitin siis vihdoin eilen työssäoppimisjaksoni erään paikallisen yliopiston opiskelijaravintolassa. Näillä tietoa mun olisi tarkoitus oppia siellä ainakin jouluun - mutta todennäköisesti ensi kevääseen sitä, mitä kokkipuuhat Ihan Oikeasti Ovat. Porukka on linjaston molemmin puolin nuorta ja mukavaa -- eli fiilis on kaikkineen tosi jees, ainakin tällä tietoa.

Aamuvuoroilla olen aloittanut hommat - eli aamuseiskasta kahteen saakka on tullut päivystettyä kapustan varressa. Jopa niin, että eka rakkulakin on kämmensyrjään tacotäytteiden veivaamisesta saatu aikaan. Hihi. Sen siitä saa, kun kääntelee mausteita kuuteen kiloon jauhelihaa - puukapustalla. Jalat on myös useimmiten kotiinpäästyä melko lailla puhki, ja nestehukka melkoinen. Kuuman parilan ääressä huiskiessa ei vaan voi juoda liikaa. [Tai muista juoda yhtään, you pick your choice.] Mutta melkoista luottamusta ovat harkkaansa osoittaneet: eilen tosiaan päivystin parilalla possunfileiden ja lohiperhosten kanssa - huudellen annosten nousemisista lisukkeiden kanssa hääriville kokeille. Tänään puolestaan tarjoiltiin possuwokkeja ja noita tacoja ranujen kanssa - ja jouduin jopa ottamaan vastaan tilauksia ihkaoikeilta asiakkailta. Eli opiskelijoilta. Samma sak.

Koulunkäynti tökkii ehkä vähän pahemmin: lintsasin puolivahingossa eilisen viisituntisen opinahjossa. En varsinaisesti ollut kovin inspired viimeviikkoisesta opettajastamme, joka käytti 1,5h (!) siihen että 12 ihmistä (!!) kertoi nimensä ja miksi on valinnut juuri tämän kurssin. Minkä jälkeen opetus sisälsi mm. 'etsikää netistä, mitä tarkoitetaan hyvällä asiakaspalvelulla' -tasoisia viisauksia. Äänestin siis jaloillani: ehkä ne muut voi taitella servettejä kirjan malleista ja tunnistaa juomalaseja (niin, kouluruokalan kaikkia tuhansia erilaisia maitolaseja) meanwhile. Ensi viikolla on syysloma, jonka jälkeen onneksi vaihtuu opettaja. Tai sitten mun pitää vaan ehkä syrjäyttää se jollain ilveellä. We'll see...

Viikonloppuna on luvassa syyslomailua Katinkullassa neljän pienen serkkupojan, vanhempieni ja siskokullan kanssa. Kuun vaihteessa puolestaan suuntaan muuttoreissulle Helsinkiin: Niemen pojat tuovat laatikot perjantaiaamuna, ja sunnuntaihin mennessä paketti pitäisi saada semminkin kasaan, että sen voi roudata rekan konttiin ja kohti nelostietä. Kynnelle kykenevät ja muutenkin ihanaiset saa siis mieluusti tulla moikkaamaan mua perjantain ja sunnuntain välisenä yönä --- varttitunnin laatikonpakkauksesta kiitokseksi lupaan huudella oulua ja tarjoilla kumipottuja vaikka ja kuinka! Jee! Anyone? [Pliis..]

Nyt kutsuu höyhensaari aamuvuorolaista. Herätyksen ollessa ennen kuutta, pitäisi sänkyynkin malttaa ajoissa. Which is still to be seen. Minkä huomaa aamulla. Ngh.

torstai 13. lokakuuta 2011

Kuulumisia

"Courage is letting go of the familiar to make a better future. At times you must walk away from the familiar to fight for a brighter tomorrow."  

Tässä on ehtinyt päivä- ja yöaikaan mietiskellä kaikenlaista - edelleen. Johtunee ehken siitä, että tämä aikuisopiskeleminen ja työssäoppiminen on kuitenkin jolteensakin vähemmän kuormittavaa kuin Aiempi Työelämäni miljaardeine työtunteineen - eli aikaa on vesijuoksun lomassakin pohdiskella monenlaista. Vakavampaa ja vähemmän vakavaa.

Surullisena seurattava sivusta, kuinka itselle tärkeä ja rakas Asia on saanut melkoisia kolhuja - muidenkin kuin omissa silmissäni. Kiitollisena fiilistellä satunnaista törmäystä mummuun uimahallin ovella, ja kummipoikaan paikallisessa Cittarissa - tämä ei ole ollut mahdollista kohdallani yli vuosikymmeneen. Pohdiskeltua muuttamista -- jota siis edelleen in-ho-an. Pitäisi saada kamat kasaan ja kantoon parin viikon päästä - parissa päivässä. Yyh. Kipristellä pakkasenpuremia varpaita aamuisin bussipysäkillä, ja mietiskellä mitäköhän tästä kaikesta Ihan Oikeasti tulee? Että miltä mun maailma näyttää esimerkiksi kahden vuoden päästä -- olenko jo tullut hullua hurskaammaksi? Jonkun kanssa? Täällä? Jossain muualla?

Unia on tullut katseltua monenmoisia, mutta yllätyksekseni harva kuitenkaan käsittelee suoranaisesti näitä elämänmuutoksiani, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Enemmän on tullut eleltyä uusiksi opiskeluaikoja ja niihin aikoihin liittyviä ihmisiä - ehkä tämä koulukkuus siis kuitenkin aivosolukoissa yhdistyy jonnekin, jotenkin? Kalenterin kuitenkin kävin eilen alennuslaarista onkimassa: siinä on puolensa ja puolensa kun vasta lokakuun puolivälissä havahtuu uuteen lukuvuoteen: molemmat jäljelläolevat kalenterimallit olivat nimittäin -50%. Paha vaan, että valittavana oli joko Simpsonit tai Sooda-koululaiskalenteri. [Arvaatteko, kumpaan päädyin?]

All in all, hyvää siis kuuluu. Edelleen. Oma koti on jo kulman takana, samoin rutiinit työssäoppimispaikassa -- I wish anyways. Pienet pojat jaksaa hurmata ehtymättömällä hurinallaan erinäisistä asioista: top-viitosessa on tällä hetkellä ainakin Äängi bööds eri muodoissaan (iPadilla sekä piirustuksissa ja askarteluissa), tyttöystävien ottaminen (Lasse-kirjojen innoittamana), salibandy- eli sähälyharkat, talven odotus ja yleinen sekoilu. Kerrassaan ihanaa, ihan oikeastikin, olla läsnä vaan arjessa.

torstai 6. lokakuuta 2011

Itseensä uskomisesta

“You're gorgeous, you old hag, and if i could give you just one gift ever for the rest of your life it would be this. Confidence. It would be the gift of confidence. Either that or a scented candle.”
David Nicholls: 'One Day'

Lukaisin kotimatkalla tuon Nichollsin kirjan, josta on Hollywoodikin yhden elokuvan vastoittain väsännyt. Chick-littiä, eli ei - niin hyvä ja kerrassaan viihdyttävä lukuelämys. Ei ihan perinteiseen elämäntaito-opas -kategoriaan sitä ehken voine liittää - mutta syvällisempääkin ajateltavaa tarjoiltiin vähintään kerran varttiin. Jos oljenkorsiin siis halusi tarttua. Peukkua siis kirjalle - leffaa en ehkä uskalla mennä katsomaan, kun ne niin harvoin elävät esikuviensa tasolle.

Itseensäuskomisen lahja oli ehkä Se Juttu, mihin kirjan ajatuksista tänään tiukimmin tarrasin: kuinka helppoa on alistua oman elämänsä tiskirätiksi tai kynnysmatoksi. Ihan vain tottumuksesta, tuntemattoman arastelusta ja siitä että tutun taakse jättäminen on ahdistavampaa, kuin itselleen tärkeiden asioiden huomioiduksi tuleminen. Ymmärrän, ja allekirjoitan tämän täysin: harva meistä kai kuitenkaan on niin perusteellisen onneton, että on valmis laittamaan roppaa likoon erilaisen arjen puolesta. Harvemmin siihen ylipäätään omassa elämässä on mahdollisuutta: työ, työ, työ, perhe, kaverit, lasten harrastukset ja yhdistystoiminta nyt esimerkiksi vievät oman osansa vapaa-ajasta -- mikä on yleensä pois juuri siltä itseltään. Haaveilulta. Jostain muusta. Ei edes suoranaisesti aina paremmasta. Vain muusta.

Viimeviikkoisten kokemusteni perusteella olen erityisen ylpeä tänään siitä, että otin vihdoin jalat alleni, keräsin kaiken luottamuksen tuntemattomaan - ja tempaisin itseni takaisin elämään. Omaan elämääni. Ajatuksena se, että parin vuoden kuluttua tallaisin edelleen entisenlaista, ja ihan hyvää elämääni - ja edelleen haaveilisin vaan jostain muusta, kuulosti melkoisen raskaalta. Samoin kuin mietiskely siitä, että jos joudun nelikymppisenä (tai myöhemminkin) katsomaan taaksepäin ja katumaan tekemiäni valintoja - tai erityisesti sitä etten uskaltanut/ehtinyt/jaksanut etsiä muutosta ja uhrasin itseni siinä ohikulkiessa, niin se hinta on aika kova kenelle tahansa maksettavaksi..

Nämä siivet kun tuntuvat kantavan, after all. Käyn huomenna allekirjoittamassa vuokrasopimuksen unelmieni pieneen ja kauniiseen yksiöön Toivoniemessä. Koomisuutta on se, että olen jo Jenkeissä asuessani huudellut, että jos joskus pääsen takaisin Ouluun, niin haluaisin asua nimenomaan tuolla alueella.. johdatustako? Kotini remontti valmistui toissapäivänä - se on nätti kuin karkki. [Ainoa vika lienee siinä, että jos kaikki nykyisen kaksioni huonekalut roudataan paikalle, niin en ehkä enää itse mahdu sisään -- pitänee järkätä joku huutokauppa Helsingissä ennen muuttoa...].

Tänään allekirjoitin myös työssäoppimissopimuksen: ensi viikolla olen neljänä päivänä oppimassa yliopistolla (kyllä: paikallisessa opiskelijaravintolassa, en luentosaleissa) - ja yhtenä päivänä koulun penkillä. Vielä pitäisi hankkia kokin takki, housut ja hattu [sekä ne rotissööriketjut ja pari Michelin-tähteä...]. Mutta unelma etenee, päivä kerrallaan. Ja samaa tahtia levenee myös hymy - jonka eilen saattoi bongata jo erään allekirjoittaneen aikuisopiskelijan takaraivolta. Niin leveä se oli.
“Your time is limited, so don’t waste it living someone else’s life. Don’t be trapped by dogma – which is living with the results of other people’s thinking. Don’t let the noise of other’s opinions drown out your own inner voice. And most important, have the courage to follow your heart and intuition. They somehow already know what you truly want to become. Everything else is secondary.” 
- Steve Jobs

tiistai 4. lokakuuta 2011

Hän on palannut...


... kotikonnuille Ouluun, vain 12 vuoden poissaolon jälkeen.
... koulun penkille - aikuisopiskelijana tällä kertaa. Viimeiset kurssit yliopistolla tuli suoritettua seitsemisen vuotta sitten, eli on siitäkin jo tovi vierähtänyt.
... alkumetreille pohdinnoissaan 'mitäköhän musta tulee isona'. Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä alkunsa saanut maailmanpelastajan ura koko universumin nuorison parissa päättyi yhtä äkillisesti kuin se aikanaan alkoikin.**
... Oikotielle: uusi koti pitäisi löytää -- siitä kiittäisi varmasti myös vanhemmat, jotka hetken aikaa omaa vanhaa huonettani allekirjoittaneelle ovat luvanneet lainata.
... vesijumppaan. Tavoite kovinkin vaatimaton. Not.
... unelmoimaan ja haaveilemaan. Toivokkaan tarmokkaasti, ja hyvällä raivolla. Mm. kaikesta ylläolevasta.
... elämään. Aika monen aika raskaan työvuoden jälkeen, nyt on aika minulle.

Ei siis turhaa haahuilua downshiftaamisesta tai muusta turhan ylevästä, I hope. Seuraava puolitoistavuotinen tehdään kuitenkin asioita, joita minä haluan. Ja asiat ovat sellaisia, joita tulevaisuudessa tarvitsee ennemmin katua - eikä suinkaan niiden tekemättä jättämistä.

Siitä, ja aika monesta muustakin mieltäpainavasta kertoo tämä tuhannes, ja viimeinen paluuni blogistaniaan.

[Disclaimerina vielä: tyylini olla on sanalla sanoen suorasukainen. Näin on ollut aina. Suvun Viisainta Naista lainaten: puolet sanoistani kuuluu minulle - ja puolet sinulle siinä, kuinka ne haluat kuulla.]

Kauhean aikaista vielä sanoa, miten elo kotikonnuilla, kokkikoulun penkillä, aikuisopintorahan tuella ja toistaiseksi vielä melko lailla ilman perheen ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja lähtee menemään. Puhumattakaan siitä, minkälaisia valintoja tässä onkaan tullut tehtyä. Sen näyttää aika - mutta meanwhile, sit back and enjoy the ride. I know I will!

** Life as I knew it päättyi viime perjantaina, sanoo tämä draamakuningatar. Ihan omasta tahdostani siis -- mutta melkoisen ympäripyörähdyksen tein kahdessa viikossa. Mistä johtuen muuttokuorma on esimerkiksi edelleen pakkaamatta maamme pääkaupungissa, eikä tämän Uuden Elämän Raamit ole vielä oikein kenellekään päähenkilöistä kovin selviä...

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Kausivalot, kiitos

Kotiuduin taas eilisellä pk-seudulle, ihanaisen pohjoisen työleirin jälkeen. Oulussa oli jo litratolkulla lunta, pakkasta ja pimeää -- sekä kotipihan pusikot täynnä äitini sinne ripustelemia kausivaloja. Jotain iloa pimeisiin iltoihin siis, kun valot tuovat lämpöä talveen ja pakkaseen.

Käsittämätöntä, miten oikeilta vuodenajat tuntuvat Albertinkadun ulkopuolisessa maailmassa: täällä tallaan samaa asfalttia viikosta ja kuukaudesta riippumatta. Ei ole juurikaan puita, joiden lehtien väristä voisi tehdä päätelmiä vuoden kierrosta. Ei tuoksu multa eikä märkä maa - ainoa joka-aamuinen luontoilmiö on ollut koirien kusivanat asfaltissa. Ja yllättävää kyllä, näin melkein keski-ikäisenä tuntuisi jotenkin paremmalta olla enemmän kosketuksissa ympäröivään luontoon: sen hajuihin ja makuihin... [Kauhean keski-ikäistä ja -luokkaista kyllä, täytyy myöntää. Vuosikausia kaipasin pois luonnon rauhasta - ja nyt voisi oikeastaan tehdä melkein mitä tahansa päästäkseen sinne takaisin...]

Arki on asettunut uomiinsa: töitä on enemmän kuin kuunaan ehtisin tehdä, satunnaisesti on aikaa myös seurustella kavereiden kanssa ja fiilistellä pimeitä iltoja kynttilänvalossa, punaviinilasi kädessä. Parin viikon päästä on luvassa suvun perinteinen itsenäisyyspäivän reissu Rukalle -- jos siis lentoemojen etujärjestö suo ja viskaalit sallii. Päivän hesari tiesi kertoa, että pahimmassa tapauksessa ihanaiset taivaan tipuset tuuppaavat itsensä lakkoon kaksi päivää ennen meikäläisen (jo heinäkuussa varattua!) lentoa Kuusamoon. Voi olla erään allekirjoittaneen lentohenkilökuntasympatiat melko matalalla, mikäli ko. lakko toteutuu...Hope not.

Täältä tähän siis. Bloggaamisen kipinää pohdiskelen edelleen - meanwhile inspiroitukaatten meikäläistä melkoisesti liikuttaneesta seattlelaisesta flashmob -videosta. Käsittämättömän tunnelatauksen saan jostain syystä aina näitä pätkiä juutuubatessa... *hihi*