maanantai 27. helmikuuta 2006

(Kisa)kuumetta...

Kurjuus. Nokka vuotaa ja kurkussa on raspi. Lisäksi silmien aukipitäminen vaatii lieviä ponnisteluita. Silti, töissä on oltava - menee muuten ihan suhaamiseksi tämä oleminen, jos oikein saikullekin tästä jäisi. Ja kun kuumemittarissa on joku vika, niin se näyttää vaan 37,4 lämpöastetta. Paska mittari. Näin kohta kolmikymppisenä ei myöskään enää kehtaa käyttää vanhaa, mutta hyväksihavaittua "kuumemittari kuumaan vesilasiin" -kikkaa. Eihän?

Viikonloppuna ylsin jälleen ihan valtaisiin sosiaalisiin pinnistyksiin. M-15 tappiosta johtuen (tai siitä huolimatta, ihan kuinka vain) päädyttiin punaviinihumalascha puhumaan filosofisia ja maailmanparannuksellisia asioita Merihaassa. M-15 oli pitkälle perjantai-iltaan suorastaan Jumalasta seuraava. "Uusis ei huuda ohjeita kanssapelaajilleen. Uusis huutaa ohjeita kiville." Ahihihi. Mikäli muistikuvani yön pimeiltä tunneilta osuvat yhtään oikeaan, niin samoissa huuruissa perustettiin myös kirjallisuuspiirikin "Oprah Book Clubia" mukaellen. Muah. Se, mistä punaviinipiireissä kuitenkin oltiin yhtä kaikki kummissaan, on sellainen asia, että miksi hyvien(kään) ystävien kanssa ei ole enää nykyään aikaa "parantaa maailmaa".. Ei niin, etteikö meikeistä ja pojista puhuminen olisi myös ihan semikivaa ajanvietettä, mutta mutta.. Ennen vanhaan (siis Wanhaan Maailmanaikaan, esimerkiksi lukiolaisena) oli ihan hauska myös välillä käydä tiedostavaa yhteiskunnallista dialogia kavereidensa kanssa. Eikä aina vaan häröillä siitä kuka on ollut kenen kanssa, koska, missä asennossa ja ennen kaikkea miksi.

Eikä kansa saanut eilen(kään) mysilahtistyyliin haudutettua hernesoppaa. Ei sinne päinkään. Haettiin kisapitsat á 7€ ja hävittiin hurreille kuin akat. On se ihme juttu, että vaikka miten päin olisi, niin suomalaisilla urheilijoilla ei vaan pää kestä. Olipa lajina sitten keppienvälyspujottelu, kurlaus taikka yhtistetty, niin aina me vaan hävitään. Ihme juttu on myös se, että kymmenen asteen pakkasesta JA Idols-Ilkan ihq-d44 "laulu"keikasta huolimatta kauppatorilla oli tuhansia ihmisiä tuntitolkulla kärvistelemässä keskellä yötä muka mitalijuhlissa. Käsittämätöntä. Ihmiset: yöllä nukutaan lakanan ja maailman välissä, eikä suinkaan sekoilla joidenkin hampaattomien ukkeleiden perässä maailman toreilla ja turuilla. Ainakaan jos ne saatanat on juuri menneet häviämään olympiakullan Ruåtsille.

Illalla äänestämään. POL vastaan Lissabon ja/tai Onkilahti. Tulosveikkauksia otetaan vastaan...

perjantai 24. helmikuuta 2006

Joku rikkoin intternetin

Niin, tai siis oikosulusta aiheutunut palanut sulake ja siitä seurannut päävirtakatkaisijan kääntäminen poissa-asentoon poikkaisi virmamme nettiyhteyden kokonaiseksi kahdeksi päiväksi. Kamala tunnelma. Haloo! Kuinka kenenkään voidaan olettaa tekevän töitä, mikäli nettiyhteys ei toimi, ei ole messengeriä, ei tuu sähköistä postia, ei voi lukea kavereiden blogeja. ELÄMÄSSÄ EI OLE MITÄÄN!! Onneksemme katkos kesti siis vain hieman yli 48h - mutta ihmetteleviä oli kollegoidenkin naamat tänä aikana. Tällaisessa monikansallisessa yhtiössä (yeah, right!) kun tuo sähköinen viestintä on nimittäin kaiken alku ja juuri. Ja silti 50 toimintavuodesta vain noin 10 ollaan saatu nauttia Intternetin ja aateekoon ihmemaasta. How wonderful. Olisipa vielä telexit ja muut savumerkkikoneita muistuttavat aataminaikuiset kapineet. Vakavasti puhuen, kon muutettiin toimistoa tuossa pari vuotta sitten ja netti sekä puhelimet (this including our fax) oli pois käytöstä yli viikon, oli kohtuullisen koomista ottaa tavaksi ostaa tunti nettiaikaa alakerran nettikaffilasta ja viestiä maailmalle sitten sieltä käsin. Oikein tunsi elävänsä tuolloin.

Viikonloppuna on Katjan tuparit the Rockissa. Katja on ihanan hassu ja Rollosta ja käyttää sanaa linkkari tarkoittaessaan bussia. Kadehdittavaa. Katjan kodin hauskin piirre on talon emäntä. Siis sen kerrostalon emäntä, joka pitää huolen naapureiden(kin) asioista. Kun hiljaisuus laskeen, niin hiljaisuus laskee. Kuhunkin kämppään on yksi avain. Toista (vieraille, vain väliaikaiseen käyttöön!) voi käydä henkilökohtaisesti anomassa tarvittaessa ko. emännältä. Mutta se pitää sitten muistaa palauttaa. Ja jos vieraat viipyvät yli kaksi viikkoa, pitää vuokralaisen maksaa ylimääräinen vesimaksu. Kyllä maailmassa periaatteita pitää olla. Ja jämäköitä ullataalasmaan tyyppisiä talonemäntiä. Saapa nähdä kuinka lauantaiset tuparit saavat tutinaa rouva Emännän puntteihin?

Sitten laskiaissunnuntaina olen jossain mielenhäiriössä kai luvannut keittää ponttoonillisen hernerokkaa. Periaatteessahan rokankeitto käy ihan yhdessä luikauksessa (jos siis vaan muistaa laittaa hernepojat likoamaan jo edellisenä päivänä ja määrittelee tuntien hauduttamisen 'luikaukseksi'). Ongelma aiheutuu vain mahdollisesta tuparienjälkeisestä masennuksesta ja sen suorasta korrelaatiosta allekirjoittaneen siivousintoon. Krapulassa ei vaan voi kyetä siivoamaan. Hm. Olkoonkin että oikeampi sana olisi kai tässä tapauksessa raikkoamaan. Mun täytyy ehkä vuokrata jostain pieni bobcat, jolla voisin kätevästi sitten kasata jonkun lattialle pudottelemat asiat. Kauppalehtiä, hesareita, uusien meikipurnukoiden paffikuoria, käytettyjä sukkia jne... Mä tarvitsen siivoojan. Mielellään miespuolisen ja vähäpukeisen. Hah.

Mutta. Jos saan sopat kattilaan ja tarjolle, niin joku muu voi sitten toivottavasti värkätä pullat. Ei marsipaania kiitos. Se maistuu kakalle!

keskiviikko 22. helmikuuta 2006

Kurakinttaat

Nehän ne oli. Kumiset lapasennäköiset läpsykät, jotka hiosti hanskojen päälle laitettuna ihan sikana ja niissä hardcore kurakinttaissa kaikille oikeille McGyvereille oli oikein karstattu se sisäpinta, että varmasti on sopivissa määrin kitkaa lätäköissä läpsyttelemiseen.

Ihaninta.

Tuohon "Helsinkiin lisää historiallisia monumenttejä" -kampanjaan voisin lisätä myös "Maailmaan lisää tyttökirjoja lukevia pikkutyttöjä" -kamppiksen. Onko kamalinta, että pienet tyttölapset ennemmin pelaavat pleikkaria ja kirkuvat henkkamaukalla, eikä kukaan enää lue Lotta- tai Tiina-kirjoja. Lotta on kyllä kaikkien tyttöjen idylli - reipas ja muistaakseni punatukkainen ja kaikkien kaveri. Oliko pikkumukulana (lue: ala-asteiässä) mitään siistimpää kuin viulutuntien yhteyteen liitetyt kirjastoreissut. Rajakylän lähikirjaston kaikki tyttökirjasarjat tuli kyllä kahlattua läpi. Ja juhlapäivä koitti, jos joskus mentiin koko perheellä oikein kaupunginkirjastoon asti.

Kirjastoista puheen ollen; Oulussa ainakin joissain kirjastoissa oli lapsille teknologian huipentumana eräänlaisia pyöreitä penkkejä. Homma eteni niin, että kirjastotädiltä sai valita jonkun sadun kuvallisesta kansiosta ja sitä satua sitten saattoi kuunnella sillä pyöreällä penkkiviritelmällä sellaisista kuulokkeista. Ainakin niin kauan, että äiti ja isi saivat omat asiansa suoritettua siellä aikuisten osastolla. Onkohan tuokaan enää nykyaikana mahdollista? Mene ja tiedä.

Sitten ilmoitusasia: mun kummipoika -9kk- osaa ryömiä. Olkkarin sohvaa ympäri...\o/ (tuo on sellainen tuuletushymiö..eli siis tyyppi jolla on molemmat kädet tuuletuksellisessa yläasennossa. See olympiavoittajat for more information!). Ihana kummipoika. Ihana on myös kummipojan serkkupoika joka kuulemma kovasti haluaisi kävellä. Ihan itse. Muttei ihan vielä juuri osaa. Ei kaikkea voi vielä osata. Mutta ehkä ensi viikolla. Tai sitä seuraavalla. Kovasti on kuitenkin pieniä ikävä - ehkä ne tulee joskus tädin luo kesäsiirtolaan juomaan mansikkamehua ja syömään lättyjä?

Toivottavasti.

tiistai 21. helmikuuta 2006

Kahvia, anyone?

Laiha kaffi ärsyttää. Ja kylmä kahvi kaunistaa. Olkoonkin, että vatsa ei kyllä kestä sitä määrää, jota kaunistumiseeni tarvittaisiin. Ngh. Tänpäiväinen kahvin laihuus on suoraan verrannollinen ärsyyntymisen määrään. Ei voi jaksaa istua kahvitauolla merkityksettömistä asioista puhuvien ihmisten kanssa, jos ei edes saa tarvittavaa määrää kofeiinia kupposestaan. Eihän?

Eilen otin puolivahingossa kolmen tunnin tirsat. Kaikki tietänevät tunteen, kun makuuasennossa, esimerkiksi lehtien luvun yhteydessä silmäluomet alkaa painaa noin kolme miljoonaa kiloa ja lämmin unetus valtaa koko kropan. Ajatuksena on AINA torkahtaa "vain hetkeksi", mutta karu totuus usein valkenee, kun herää tunteja myöhemmin pimeästä kodistaan. Kolmen tunnin tupluurien ongelmana on myös se, että ne usein väsyttävät enemmän kuin piristävät. Eilenkin meni ihan hirmuisen kauan siihen, että horros kaikkosi.

Mutta. Aurinko paistaa. Eli kevät tulee kovaa kyytiä. MOT. Aamulla olin kuulevinani myös jonkun eksyneen pikkulinnun karjahtelevan Tehtaanpuistossa. Tai sitten ääni tuli ratikkapysäkkini vieressä sijaitsevasta leikkipuistosta. Olisiko siistiä leikkiä kurahaalareissa (onko nykyään muuten enää kenelläkään pikkumukulalla sellaisia muovisia kurahanskoja? Miksi niitä edes sanotaan..?) ja roikkua kiipeilytelineissä ja tehdä hiekkakakkuja... Ei välttämättä edes olisi. Aina voi silti olla sitä mieltä, että joskus muulloin on ollut onnellisempi kuin tänään. Ja tässä hetkessä.

Onnellisempi kuin milloin? Ai nytkö? Entä jos tuolloin menneellä "onnellisuuden aikakaudella" ei kuitenkaan silloin tuntunut suhteessa yhtään enempää onnelliselta kuin tässä ja nyt? Mitä se sitten tarkoittaa?

Ihansama. Hengitän. Olen siis olemassa. Mutta ajattelenko?

ps. Helsinkiin pitää saada lisää historiallisia monumentteja! Tämä on Berliinin matkamme yksi ehdottomasti suurimmin selkeytyneistä puutteista armaassa kotimaassamme. Sillä kaupungilla on ihan huikea historia, johon tutustumisen pitäisi myös olla lakisääteistä jo ihmiskunnan tuntemuksenkin ja ymmärtämisen takia. Saisikohan EU:lta moisiin hankkeisiin rahoitusta. Pitää selvittää.

maanantai 20. helmikuuta 2006

Bärliiniin...

..vievät kaikki tiet? Hoh ja hoi - onpahan ollut kipeät konferenssimatkapäivät. Sanalla sanoen huimaavan hurmoksen ja korviaraastavan kuumotuksen välillä kaikki mahdolliset tuntemukset. Vaan tulipahan tehtyä. Ja opittiin ainakin se, että saksassa voi aina juoda ruokajuomana VAIN teetä - ja että kaukaiseen saunaan on pitkä matka metsässä. Pimeässä. Vain kännykän näytön valo turvaamassa tietä.

Hassu ajatuskatko vastaanottajilta silti. Miksi raahata kymmenen suomalaista pienen pieneen puulämmitteiseen saunaan keskelle metsää myöhään illalla? Suomalaisia? Saunaan? No, perimmäiset syyt lienee tulevat nähdyksi ja kuulluiksi myöhemmin. Mutta saunaa käytettäessä tulee Keski-Euroopassa kiinnittää erityistä huomiota seuraaviin asioihin:

1. Muista juoda lasi appelsiinimehua ennen ja jälkeen saunakäynnin.
2. Saunassa tulee olla vain ja ainoastaan "tiimalasin näyttämä aika." Maksimissaan siis noin 20 minuuttia.
3. Saunan jälkeen tulee käydä kylmässä (!) suihkussa. Jotta saunassa kuumennut veri jäähtyisi.

Mitäkähä? Paikallisten tuntemus saunakulttuurista eroaa siis hieman omistani - erikoisin syy saunassa käymättömyyteen kuulosti olevan juuri tuo pakollinen kylmä suihku. Jos ei siitä pidä, ei siis voi käydä saunassa. Ikuna. Heh.

Huomenna töihin takaisin. Ja loppuviikko sitten taitaa olla pientä haipakkaa. Olisipa kiva, jos joskus voisi omassa elämässäänkin painaa pausea ja saada yhden asian kerrallaan hoidettua loppuun. Laskeskelin tuossa juuri, että seuraavan 131 päivän aikana tiimillämme on noin 90 kuolemanviivaa noudatettavana. Keskimäärin yksi per päivä siis. Rai rai.

tiistai 14. helmikuuta 2006

Voi räähkä

Tiedätkö sen tunteen, kun töitä on liikaa, keskittymiskyky on ADHD:sta kärsivän päästäisen luokkaa, esimies painaa päälle kuolemanviivojensa kanssa, puhelin soi, sähköposti pursuaa kukkuroillaan ('postilaatikon enimmäiskoko on ylitetty,' sanoo järjestelmänvalvoja) ja kurkkua kuristaa. Minä tiedän.

Uskomatonta. Yhdessä hetkessä maailmaasyleilevä epätasapaino ja sitten taas seuraavassa löytää zeniläistä ajatteluvoimaa jostain työpaikalle eksyneestä pikku pipanasta. Niin kuin nyt juuri taannoin ihastuttavan asiapitoinen faksi jostain Unkarista. Faksi! Tähän maailmanaikaan... Kollegani epäilevät silti mun kärsivän vakavista mood-swingseistä ja muista ailahduksista. Paljon mahdollista.

Mutta se näistä työajatuksista. Joutuvat läheiset niistä muutenkin ihan tarpeeksi kuulemaan. Hankaluuksia aiheuttaa se, että suurin osa kaveripiiristä on alun alkaen lähtöisin työpaikkanani toimivasta järjestöstä. Ja se kaveripiirin "toinen" puoli on tavalla tai toisella taustoistaan johtuen epätavallisen kiinnostunut puljuni puuhista. Pitäisi vaan oppia karistamaan maailmanparannusasiani kotimatkalle - jäisi aikaa enemmän olennaisiinkin puuhiin.

Ystävänpäivä menee työjutuissa, kuten oli puhettakin. Iloista kyllä - työasioihin liittyvät tällä kertaa ensisijaisesti kuitenkin ne ystävät. Voisi kipaista alakerran koomarkettiin ja hakea jotain vaaleanpunaista tarjottavaa ahkerille järjestöaktiiveilleni. Voi niitä. Mulle sentään maksetaan tästä puuhastelemisesta (ei paljon, mutta silti edes jotain). Toiset puolestaan osallistuvat huikaisevan 500 hengen seminaarin järjestelyihin vaan silkkaa kiltteyttään. Ihailtavaa.

Have a good one. I know I will.

maanantai 13. helmikuuta 2006

Viimeinen ilta sillan väärällä rannalla

Huomenna tulee täti ja ottaa valtakuntansa jälleen haltuun. Kiva päästä kotiinkin taas vaihteeksi, kun onhan tässä viimeisestä Punavuoren-keikasta jo muutama viikko (!) kulunutkin. Ja torstaina sitten sinne Bärliiniin...

Olipa sosiaalinen viikonloppu. Kuulostaa jopa siltä, että mulla ON ikioma elämä, kun kerran yhteen (ja samaan) weekendiin mahtuu levynjulkkarikeikka (no joo, eksyttiin vahingossa paikalle), kolmikymppisen pariskunnan tuparit n. neljällekymmenelle vieraalle (juttelin tosin vaan viiden "oman" kaverini kanssa) ja sitten vielä pisteenä öön päällä syötiin sunnuntaina mutaisaa synttärikakkua (krapulakinkkupiirakan puutteessa korvasimme pikkusuolakan patongilla ja juustoilla. Paska-Alepa.) Ja kaikki tämä siis pe-su välillä, akselilla Tokoinranta-Käpylä-Kurvi-Munkkiniemi. Hurjaa. Niin ja kummipoikani äiti viestitti sunnuntaina viimein, että lapsonen on vihdoin saanut huimassa 8,5 kk:den iässä kaksi pientä nököhammasta! OIKEIN!

Maanantai-aamuun heräsin kipeänä, liekö johtuu kissa-allergiastani (tästäpä syystä olenkin niin kätevä kissavahti. Voi ainakin luottaa siihen, etten karkaa hoidokin kanssa esimerkiksi Bahamalle)? Olkoonkin, että tämän kyseisen aatelisen kissapojan hoitajaksi on viime aikoina ollut enempikin kysyntää; tädin kaksio Kampissa (ja se siinä alakerrassakin sijaitseva asunto) meni nimittäin kissapojan aiheuttaman vesivahingon vuoksi parin kuukauden kuivaukseen ja keittiöremonttiin. Hups. Kyllähän se voi vesihana mennä paremmissakin (kissa)piireissä venytellessä päälle? Ja tosiaan vettä valua hanasta lavuaariin, kaappiin, lattialle, rakenteisiin, alakertaan, parvekkeelle jne...

Ystävänpäiväkin olisi.. Ja huomenna menee taas iltatöiksi. Jokohan sitä kehtaisi laittaa jonkun 'oot ihqin ever' -viestin Sille Yhdelle Hurmaavan Hyväntuoksuiselle Pojalle? Ei taida. Luin viikonloppuna Ystävyyden Tehtäväkirjasta, että ihastumisen johonkin ihanuuteen voi tuoda esille värjäämällä kukkia ja ripustamalla kukkiin itse kirjoittamansa runon.

Rimmaavia (eli loppusoinnullisia, kirj. huom.) sanoja ovat KUULEMMA ainakin

rakkaus / pakkaus
kesä / pesä
laiva / kaivaa
monella / koneella
soma / oma
kuuma / huuma

Tässäpä siis oiva vinkki ihmisille ympärilläni; mikäli joskus saatte mut kiinni sokeltamasta useampaa kuin kahta noista sanoista SAMASSA lauseessa, niin saattaa olla, että itsevärjättyjä kukkia on tulossa suuntaanne. Ha ha. I wish. Tuossa muuten niin sähäkässä kaveriopuksessa oli toinenkin feelu: "ystävä"kirjaksi siinä oli luvattoman paljon sydämiä, ihastumista, kädestäpitelemistä jne. Haloo. EI KAVEREIDEN KANSSA TEHDÄ SELLAISIA ASIOITA!!!!!!!!!!! ((Eihän?))

Siltin. Olisipas kiva olla ihastunut ja ihastettu.

perjantai 10. helmikuuta 2006

Tyhjää täynnä?

Uijui. Jännittävää. Kirsun elämää kirjoihin ja kansiin - tätäkö tää nyt sitten on? Onhan näitä päiväkirjaviritelmiä ollut aiemminkin - jokin ihmeellinen voima vain yleensä saa aikaiseksi kirjallisten projektieni lussahtamisen.

Mene ja tiedä. Tällä hetkellä olo on kuin superkokin uhriksi joutuneella sitruunalla; eilisiltainen istuminen Juttutuvassa oli sanalla sanoen mielenkiintoinen.. On pelottavaa (ja samalla myös hurmaavan vapauttavaa) kertoa itsestään Asioita. Uusia Asioita, joita toinen ei vielä tiedä. Onneksi ei kuitenkaan ole rapula. Eikä edes vapina.

Ystävyys on merkillinen asia. Sen olemassaoloa - tai edes puutetta- ei välttämättä arkielämässä huomaa ajatella. Sitten taas toisaalta on hurjan vapauttavaa huomata, että elämässäni on ihmisiä, jotka koskettavat. Puhelimessa numeroita, joihin haluan soittaa. Ja tarvittaessa tapaaminen hyvien tyyppien kanssa järjestyy ilman sen suurempaa häslinkiä. Olen siis onnellinen. Mutta elänkö?

Illalla menossa Lauran tupareihin. Mukava nähdä hyviä ystäviä - ja paljon uusia naamoja. Suurimmalla osalla vieraista on kuulemma puoliso ja lapsi. Mistäköhän mahtaa johtua opiskelukavereideni perheettömyys? Eriskummallinen ilmiö, sanoisin. Liekö Vaasan ilmastolla on oma osuutensa asiaan. Tai sillä opiskeluelämän vastuuttomuudella?

Saapa nähdä kuinka tämän kirjoitusviritelmäni käy. Pitäkää peukkuja!