maanantai 26. helmikuuta 2007

Yksin kotona

Hui hai, olipa viikko – kuljettuja kilometrejä kertyi yhteensä 1500, ja samaten erinäisissa tilanteissa kohdattuja ystäviä ja tuttavia myös valtaisa pino. Antoisia ovat kyllä moiset maakunnalliset reissut, mutta ihan rehellisesti voi kyllä myös sanoa se, että on hurjan kiva olla taas kotona. Yksin. Saa röhnöttää soffalla resuisissa kalsongeissa epämääräisissä asennoissa, eikä tarvitse miettiä mitä erinomaisen ystävällisesti majapaikan tarjonnut emäntä/isäntä moisesta miettii.

Vaikka yltiösosiaalisuus onkin (useimmiten ainakin: kal-elilta EI kysytä!) perushyveeni, niin kyllä sitä nykyään alkaa olla jo melkoisen tyytyväinen omaan elämäänsä ja tapoihinsa suoriutua arkirutiineista. Lisäksi matkalaukusta eläminen on kyllä loppupeleissä ihan saatanan ärsyttävää; koskaan ei dödöpurkki osu käteen ensimmäisellä haromisella – ja hävinnyt meikkisutikin löytyi vasta reissun viimeisellä metrillä.

Yöelämässä tuli resuttua vaan yhteen otteeseen; joku järki sentään entisillä opiskelijajuopoillakin. Eikä puhettakaan mistään Vasastanille tyypillisestä jatkotoiminnasta (nou minttu, nou kalapuikot, nou nothing!): luojan kiitos pääsin nukkumaan jo ennen kahta. Baari-illan jälkeinen junamatka kotiin sujui mitä sutjakimmin, täyteenammutusta hiihtolomapendolinosta huolimatta. Pieni usko valtionrautateiden toimintaan saattoi jopa palautua, sen verran tehokasta ja nopeaa oli nimittäin kotiutumiseni.

Seuraavien päivien ohjelmassa on valtaisaa tuparisuunnittelua (pakollisen työnteon ohessa kai, ngh) sekä jännittäviä kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa. Tänään vuorossa on kollegoidemme vierailu länsinaapurista – ja loppuviikosta otan suunnan kohti Vantaata, hulvattoman Hannan kolmekymppisille. Jotain ohjelmaakin pitäisi kuulemma juhliin keksiä, muka. Kattellaan, sanoo kirsu – joka muuten saa uuden sänkynsäkin kotiinkuljetettuna heti huomenna. Nimimerkillä ”Ei ihan moottoroitu Hästens, mutta melkein.”

Ei kommentteja: