torstai 30. elokuuta 2007

Pipinolonen

Kummipoikani, kaksi vuotta, on ihan hypervalloittava pakkaus. Ajelivat siis vanhempiensa kanssa lauantaina pikataipaleen Oulu-Kallio - pikkumiehen pohdiskellessa matkan aikana mm. mihin saappiauton saa parkkiin mun kotikadullani. Lisäksi ihmetystä herätti Kiiisi-tädin kodin olemus tyyliin "onko tädillä vaan yksi huone?" ja "onko tädillä pyttyä?". Meillä oli kuitenkin kaikin puolin vinkeä pidennetty viikonloppu, vaikka nuorimies syysflunssan kourissa totesikin yhtenä yönä, kurkkuaan pidellen, että "äiti, mää olen pipinoloinen"...

Lintsillä tuli pyörittyä kaatosateessa, samoin ajeltiin lautalla Suomenlinnaan ja takaisin - ja Korkeasaaren puputkin saivat osakseen valtaisaa ihailua. Ratikkajunilla ajeleminen ja hissin penkillä istuminen (!) olivat myöskin hurjan jännittäviä tapauksia - ja näin täti-ihmisen perspektiivistä vain villisti virkistäviä. Kerrassaan mukava reissu, halauksia vaan Ouluun! Ja vielä kerran julkinen kiitos uunin luukun korjaamisesta. Mun siskoni on teknillinen neropatti, sanokaa mun sanoneeni...

Arki koitti kuitenkin allekirjoittaneellekin: eilen ei todellakaan ollut mun päiväni. Sitten vähääkään. Jouduin palajamaan ihanaiselta oululaisten minilomalta töihin jo tiistaina - ja eilispäivä meni uutta työntekijää vaihtaribisnekseen perehdyttäessä. Omien ja muiden töiden parissa meni lähemmäs kahdeksaa ja vaapuin viimeisillä voimillani avohoitonarikkaan, kohti kotia. Siviiliasuiset tarkastajat vaivasivat kuitenkin junavaunujamme - ja minäkin olisin varmasti ehtinyt ulos Hakaniemessä sen suuremmin asiasta vaivaantumatta, paitsi että...

Kaivelin pahaa-aavistamatta lippuni kuuliaisesti valmiiksi esille ja tarkastettavaksi - vain kuullakseni rouva-smurffilta, että se oli vanhentunut edellisenä päivänä. Seriously. Itse elin sen käsityksen vallassa, että kautta riittää syyskuun puolelle - ja tämä pieni lapsus (mä en oikeasti koskaan ole uskaltanut tarkoituksellisesti ajaa pummilla) maksoi sitten sen 80e. Viisisataa mummoa. Helvetisti hintaa kolmen pysäkinvälin matkalle ja pienenpienelle unohdukselle.

Vitutti kuin pientä oravaa - kunnes tulin järkiini. Tuo on vain rahaa - maailmassa on monta paljon tärkeämpääkin asiaa. Eikä varmaan toiste pääse matkakortti vanhenemaan...?

perjantai 24. elokuuta 2007

Salatut elämät

Musta on tullut ihan ihmeellinen kerrostalokutvaaja. Ensinnäkin olin lentää tuossa alkuviikosta perseelleni aamun työmatkalla rappukäytävässä, kun näkökenttääni ilmestyi krokotiili. Kyllä, krokotiili. Tarkempi tarkastelu osoitti sen olevan sellainen kolkytsenttinen, muovinen tapaus - jonka joku vitsikäs eläjä oli ovensa ulkopuolelle asentanut käytävässä liikkuvia vahtimaan. Kerrassaan huvittavaa - heti toisella kerralla. Voin vaan kuvitella, miten mummeleilla tykyttää suonissa, kun ne epeliin ensimmäisen kerran törmäävät: se on vielä vähän pimeämpi ovisyvennys siinä käytävässä, missä tuo öttinkäinen majaansa tällä hetkellä pitää.

Lisäksi meidän talomme uusin vitsaus on joku räävitön hahmo, joka soittaa mun ovisummeria, turhaan, ainakin kerran viikossa. Yleensä aina juuri silloin, kun mulla on kaikki vaatteet pesukoneessa ja koti muutenkin valtavan kaaoksen vallassa. Sellaisessa tilanteessa kutsumattomat vieraat on kaikkea muuta kuin tervetulleita - eikä ovisummerin pärähdys aiheuta mussa muita toimenpiteitä kuin kännykän vinssaamisen äänettömälle ja allekirjoittaneen hiljentymisen kuuntelemaan mahdollisen ovikellon soittoa. [Ja tämä siis vaikka mä olen maksanut teeveelupaakin jo useamman vuoden. Mä vaan kammoan yllätysvieraita, that's all.]

Turhaa huvia lienee tuokin: eihän sieltä kukaan oikeasti ole kylään tulossa. Ainakaan vielä. Kunhan pyrkivät jakamaan mainoksia ja luutuamaan rappukäytävää. Mutta silti, villin urbaania moinen säikkyminen.. Mä oikeasti istuin hipihiljaa kodissani eilen ainakin varttitunnin ja toivoin, ettei summeria soittanut mörrinkäinen tule raplaamaan myös mun omaa oveani yläkertaan ja esimerkiksi vaatimaan kahvitarjoilua. Seriously.

Viikonlopun paras uutinen [ainakin toistaiseksi] on se, että kummipoika ja siskokulta saapuvat syysretkelle Helsinkiin. Kaksivuotias on kuulemma into piukassa menossa kivoliin ja eläinpuistoon. Eli toivottavasti lintsille sekä korkeasaareen pääsee vielä...? Tai sitten pitää taas keksiä huvituslaitteita lapskullalle ihan itse. We'll see.

p.s. Toi kuva on ratikkapysäkin roskapöntöstä. Etsitään varkaita ja kovalevyjä. Loppukaneettina "käräytä kaverisi ja tienaa tonni!". Melko fiksua - vai kyseenalaista...?

keskiviikko 22. elokuuta 2007

Sadepäivän iloksi

Leaderboard
Create your own Friend Test here

Sääilmiöitä

Raskas työ - raskaat huvit. Eilisiltana kaaduin 14h työpäivän jälkeen sänkyyni ja menetin tajuntani lähes välittömästi. Vain herätäkseni 12h myöhemmin, uuteen työpäivään. Ai miten niin ikioma elämä olisi kiva ylläri - kyllä musta on ihan hauskaa keikkua päivät pitkät puhelimessa ja ennakoida esimerkiksi hurrikaanien reittejä Meksikonlahdella.

[Kyllä, meidän oppilaat lähtevät kuin lähtevätkin Meksikoon tänään. UM:n matkustussuosituksesta huolimatta. Istunhan minäkin parhaillaan päälläolevan tietokoneen edessä, vaikka ulkona riehuu oikeinkin mukava ukonilma. Ihan tuossa päällä.]

Piti bloggaamani viime viikonlopun häistä. Taitaa jäädä toiseen kertaan se postaus. Mä taidan nyt hetkeksi mennä kaffille, piiloon noilta salamoilta. Kun ei taida saada valittaa pienestä ukkoskuurosta, jos on itse päättänyt eilen lennättää ihmisiä maahan, jossa riehuu vaatimattomasti Teksasin kokoinen hurrikaani *wirn*.

Ps. saatan joutua muuttamaan Jojensuuhun. Mun hääkampaus maksoi siellä kokonaista 17 euroa. Sillä hinnalla ei olisi Mansnerin Sirpa sanonut edes päivää. Ngh.

maanantai 20. elokuuta 2007

Kulttuuri-isku

Olipa taas viikonloppu. Kolmas kerta kaasoillessa toden sanoi: ei enää ikinä hääjärjestelyitä allekirjoittaneelle, kiitos - ainakaan kesähelteiden aikaan. Mikään kun ei ole piinaavampaa, kuin seistä kirkossa alttarin välittömässä lähituntumassa - hikipisaroiden valuessa niin nokanpäästä kuin selkääkin pitkin. Ainoa mieleen mahtuva ajatus seremonian aikana on, että "toivottavasti selän hikinorot ei näy puvun läpi koko kirkkoväelle.." Ewww. Muuten oli kyllä oikeinkin mukavaa - ja piti ihan jopa itkeä tirauttaa kummin rukouksen aikana. Lähinnä siis sitä miettiessä, että toivottavasti joskus itse pääsee kummina lukemaan rukouksen hääparille siitä samasta pöntöstä...

Häiden jatkot kuitenkin kruunasivat keikauksen Joensuuhun. Jopa meitä pidemmältä oli paikalle hotellikompleksi-Kimmeliin saapunut soitto-orkesteri nimeltään Culture Beat. All the way from Geeermany. Get that: ysikytluvun kovin tanssihitti Mr. Vain kuultiin siis lauantaina livenä (no, ainakin melkein) - kahteenkin otteeseen. Yllättäen keikka alkoi ja päättyi samoihin tahteihin - mikäs sen mukavampaa. Ihan käsittämätön hippafiilis tuli ihmisille moisesta musiikillisesta infernosta: siellä humppasivat sekä nuoret että vanhat (eli allekirjoittanut) samaan tahtiin tanssilattialla. Törmättiin myös erääseenkin tuttuun kitteeläiseen nuoreen mieheen diskohumpan tiimellyksessä, kovin on pieni maailma I must say.

Joku käsittämätön teiniys myös tarttui kaason hihoihin ilmeisesti tuosta keikasta. Päädyin loppuillasta, lukuisista moraalisaarnoistani huolimatta ehkä vähän maistelemaan erästä batterynmakuista kolmekymppistä, varattua miestä. Hyi kirsuseiniä - pitäisihän tuota tietää paremmin kuin alkaa ehdoin tahdoin pelaamaan toisten toimimattomien parisuhteiden mustasukkaisuusnappuloina. Ei silti, yhtä viatonta oli meno kuin aikoinaan (vuonna 1993) Maltan kielikurssilla, jossa tuo samainen musiikki vauhditti suomalaisporukkamme diskoiltoja päivästä toiseen. Muaha.

Tällä viikolla sitten villiä työntekoa ja viikonloppuna syömään hyvin. Esimerkiksi korealaista, you never know.

keskiviikko 15. elokuuta 2007

Kanye, my homie

Nyt on sitten kirsuseinin sisäinen homeboy löytänyt itsensä. Oltiin eilen jäähallissa noin kolmentuhannen muun nuorisolaisen kanssa. Takakaarteen paikat vaihtuivat omaan tanssilattiaan sisäänkäynnin yhteydessä - ja kaikin puolin oli iiihana tunnelma. DJBB soitti ja lauloi ihan omassa luokassaan (mm. vieraileva biitboksaaja oli ihan huikea!) - ja melkoisesta odotuksesta huolimatta myös Kanye aloitti osuutensa ihan järkevissä ajoin, puoli kymmeneltä.

Täti-ihminen oli lievästi huvittunut ko. genren tavasta viestiä lavalle - mm. Diamonds are Foreverin aikana noin puolillaan ollut permanto teki kämmenistään timantit, eli hyvin provokatiivisen kolmion mallisen tervehdyksen. Mä lähinnä ällistelin moista, kunnes herra Stara huuteli lavaltaan, että "let me see your diamonds.." Timantteja vaan oikialle ja vasemmalle, man!

Entouragemme pelkäsi hetken, että eilinen keikka olisi ollut vaan tulevan levyn (joka julkaistaan 50 Centin tulevan levyn kanssa samana päivänä *knoppitietoa trivial pursuitiin*) ennakkomainontaa. Mutta yleisön reaktioista päätellen (ja kyllä mäkin joitain lauluja [voik Kanyen biisejä edes sanoa lauluiksi..? Ei varmaan..] tunnistin) kamaa soiteltiin myös aikaisemmasta tuotannosta. Melko detroit-henkistä - mä ja mun tsibut me vedetään pilvee ja ajetaan autoilla lujaa ja mun posse on just parasta ever -lyriikkaa olin tunnistavinani. Tosin mun tietämys Mr. Westin hengentuotannosta on kyllä todella rajallinen, eli no offense, te suuret fänit.

Hieman nauratti myös takakaarteen katsomon "firmalipuilla mihin tahansa konserttiin, vaikka henki lähtis" -asenne. Siellä syötiin popkornia ja pitsaslaisseja tanakassa istuma-asennossa, ihan kuin odottaen, että kohta ne neekerit [anteeksi poliittinen epäkorrektiuteni] kohta lavalla ampuu toisensa tai jotain suurta tapahtuu.. Hihi. Ihmeelliset rockpoliisit.

Ilta huipentui kuitenkin tänään aamulla, kun kampesin itseni lähtijöitä saattamaan Helsinki-Vantaan kentälle. Siellä meidän pälyillessä vaihtareita, itsensä Mr. West saapui possensa kanssa lähtöselvitykseen - ja luki ärrällä lehtiä ihan mun vieressä. Sulkkuina suomalaisina me vaan kikateltiin herran vieressä, eikä nostatettu hänen sykkivää egoaan esimerkiksi tunnistamalla miestä - ja vaikka mieli tekikin, niin en edes näyttänyt timanttia, tollai livenä, Kanyelle. Käsittämätön julkkisbongaus. Ja pieni maailma! Siellä se vaan osti kipsalta limsaa, ihan niinq me kaikki taviksetkin.

Ps. Hurjan paljon paremman näköinen se poika noin up close and personal.

tiistai 14. elokuuta 2007

What would Paris do?

Pesin uunin perjantaina. Se on jo pidempään haissut vähän rasvalle - ja siispä koukkasin kookaupan kautta ja hankin pullon kookaksärrää. Suhhuuttelin ainetta uuniin ja -luukkuun, ja annoin sen vaikuttaa yhden Oprahin ja vessanpesun verran. Peseskellessäni vaahtoavaa myrkkymönjää pois uunista satuin ilmeisesti nojaamaan luukkuun vähän turhan voimallisesti - minkä seurauksena uuninluukun oikea kannatin nuljahti pois paikaltaan. Aiheuttaen siis sen, että luukkua oli täysin mahdotonta saada enää kyseisestä asennosta kiinni.

Viiden minuutin väkertämisen jälkeen myös allekirjoittaneen päässä jokin nuljahti pois paikaltaan: ihan käsittämätöntä frustraatiota aiheuttaa moinen epäonni uunibisneksessä. Mä nuljutin ja nostelin ja keikutin ja vääntelin kaiken maailman vipuja ja vipstaakeja - sillä lopputuloksella, että se saatanan luukku irtosi kokonaan koko uunista. Perkele.

Tässä vaiheessa, vanhana uuniasiantuntijana, olin kyllä täysin tietoinen siitä, että ko. luukun kuuluu olla irrotettavaa mallia (sillähän se mun edellisen kämpän uuni saatiinkiin nostettua omaan koloonsa aikoinaan). Se vaan, että kuka kertoisi yksinasuville sinkkunaisille millä helvetin ilveellä irronneen uuninluukun sitten muka saa takaisin paikalleen...? Ei tiennyt äiti, ei sisko ratkaisua moiseen - eikä myöskään kaikkitietävä YFU-ystäväkään. Seuraavina listalla ovat Kallion pienkone- ja -eläinhuollot.. We'll see what they have to say about this all :).

Siihen saakka mun kodissani toimiikin ehkä universumin ainoa kiertoilmauuni, joka kierrättää ilmaa uuniini rappukäytävästä, olohuoneesta ja kylppäristä asti. Melko vinkeän näköinen kapistus - jonka lämmittäminen esimerkiksi pitsakäyttöön varmaan tuhlaisi sähköä pienen ydinvoimalan verran. Puhumattakaan, että allekirjoittanut tulisi ehkä samalla paistetuksi. Mutta, but: jos jollain on luukunnosto-ohje takataskussaan, niin saa soittaa. Vaivanpalkaksi saisi ehkä yhden muffinsin. Ainakin.

Illalla Kanye Westiin. Iltapäivälehtien mukaan häiskä on myös valmistautunut illan keikkaan useammalla kortsupaketilla. Kokoa large. Tervemenoa siis bäksteitsille, kaikki nuorisolaiset.

perjantai 10. elokuuta 2007

Kanye West

Puhelin soi äsken. Vastasin pahaa-aavistamatta ja jouduin melko lailla yllätetyksi.. Iloisen oululaishenkisen vapaaehtoistervehdyksen jälkeen luurista kuului vaan "...no katoppakö mulla olis sellainen juttu, että kuuntelin tuossa äsken radiota [allekirjoittaneen keskittyminen herpaantui tässä vaiheessa ehkä ihan lyhyeksi hetkeksi]... ja sitten finaalin jälkeen yleisö valitsi mut voittajaksi [jolloin jaksoin taas hetken keskittyä] ja mä sain neljä lippua Kanye Westin keikalle Helsinkiin..." Hetken aikaa luurin päässä ihmeteltyäni sain tarjouksen, josta oli semisti hankala kieltäytyä - "kelpaisko teille sinne teidän nuorisolaisjärjestöön neljä ilmaista lippua ens viikon tiistaille jäähalliin..?"

Needless to say, meidän kalliolainen salaseura siirtääkin nyt sitten syksyn avajais-pubivisan keskiviikolta jo edellisillalle, eli tiistaille. Ja suuntaa vimpan päälle bling blingeissään soul-legendanakin pidetyn K. Westin keikkakatsomoon. Samalla saattaa just joutua myös kuuntelemaan vähän Don Johnson Big Bandia. *snif* Ja kaikki tämä vaan sillä, että ihanainen nuorisolaisihminen osallistuu radiokilpailuun, ei itse raski ostaa lentoa Helsinkiin, löytää firman kirjekuoren huoneestaan ja mä vastasin puhelimeeni kerrankin oikeaan aikaan. Jännittävää.

Ostin tänään huomisen kirjakerhon kunniaksi myös vinon pinon uusia astioita. Arabian tehtaanmyymälästä. Kakkoslaatua. Ihania kokoja ja muita kaikkia. Nyt pitäisi enää consueloida ja leipua ja tehdä kaikkia taikatemppuja - ja herätä aamuyöllä kello neljä (kyllä, 04:00), että ehtii viideksi lentokentälle. Perkele.

Mulla on kyllä universumin omituisin työ. Sanokaa mun sanoneeni.

Ps. Mukavaa, helteistä viikonloppua evrivan. Ens viikolla alkaakin sitten koulut. \o/ Ja ens kuun jälkeen on jo lokakuu.

torstai 9. elokuuta 2007

En valita...

...vaikka on niin helvetin hiki koko ajan. Aamusta iltaan ja yölläkin. Sitäpaitsi naapurin pubin elämöinti vaan kiihtyy näin kesäöisin: harva se yö on joutunut kuuntelemaan mitä mielenkiintoisempia serenadeja. Paita on ihan märkä ja kädet nahkiat ja koko ajan tekis vaan mieli olla alasti. Töissäkin.

...vaikka tänpäiväisten miljoonien (!) puhelinvastausteni myötä mun verisuonet on melkein räjähtäneet ärsytyksestä. Päivän koomisin puhelu lienee se yksi myrtynyt isipappa, joka rähjäsi vartin verran ja haukkui työtaitoni aasta ööhön - mutta muisti kuitenkin muutaman minuutin välein sanoa, ettei tietenkään mua voi syyttää mistään, eikä halua omaa frustraatiotaan muhun purkaa - välikäsi kun vain olen. Muahaha. Vittuako se sitten jatkoi jaaritteluaan ja angstaamistaan, jos kerran mun ei sitä olisi tarvinnut kuunnella?

...vaikka paskanaama-Consuela on vaan kiukutellut koko viikon, eikä ole yhtään tarpeeksi suurella pieteetillä valmistautunut lauantai-iltaiseen aivomyrskyyn Joyce Carol Oatesin inspiroimana. Ehkä se siivoaa ens yönä ja leipoo sitä seuraavana...? Ei vaan, taiteilijoillahan on yleensä mitä mielenkiintoisin käsitys arkisista asioista (kuten kodin siivoaminen) - eli jospa haen vaan rullakebut kaikille kirjapiiriläisille ja unohdan koko kodinhengettäryysprojektin?

...vaikka kesän ainoat hellepäivät onkin rajoittuneet kohdallani yhteen lyhykäiseen pyrähdykseen Suomenlinnassa ja ratikointiin kotiin illan lämpiminä tunteina. Silti on kiva ajatella, että loppuosa suomalaisista voi vaan syödä jätskiä ja täplittää hiekkarantoja sen kuin ehtivät. Kyllä minäkin ensi vuonna. Not.

...edes siitä, että töitä olisi enemmän kuin laki sallii - ja tekijöitä ihan liian vähän. Kaasoiltavat häät lähestyvät uhkaavaa vauhtia, eikä puhetta edelleenkään ole kirjoitettu. Tai edes pyydetty. Elämäni ensimmäinen kukkapistokas pitäisi istuttaa (vaan kun ei ole multaa) ja UPS:iltakin pitäisi tilata (netin kautta, for God's sake) pikalähetys Kanadaan.. Kun joku vaan kertoisi miten.

All in all, kaikesta huolimatta ihan hyvä fiilis. Ihanaa kun ei lämmin luita riko ja jääkaapissa on kylmää Pommaciakin. Vielä kun jostain saisi jätskiä, niin avot! *soittaa benille ja jerrylle*

keskiviikko 8. elokuuta 2007

080895

Jokaiselle nuorelle, myös minulle tuli hetki, jolloin alkoi tehdä mieli maailmalle. Muualle. Irti. Olin kokenut kielikurssit ja nuorille turisteille tarkoitetut houkutukset. Pitäisi päästä pidemmälle ja pidemmäksi aikaa.

Kotipesän reunat kolisivat yhä kuuluvammin, ehkä jopa yllätyksenä vanhemmilleni. Nytkö jo? Ei hennoisi vielä päästää. Eikö kuukauden kielikurssi riittäisi? Entä jos tulee ikävä tai ei pärjää? Eihän vaihtovuosi edes ole perinne, meidän suvussa? Toisaalta haluttaisiin antaa minulle uusia ulottuvuuksia, kun ei aikanaan itse päästy.

Elokuun kahdeksantena käymme koko porukalla torilla aamukahvilla. On vaikea esittää maailmannaista, kun kyynelten nieleskelemiseen menee suurin osa ajasta. ”On joo, tosi jännä lähteä,” on pakko vastata kaikille kysyjille. Vaikka itse asiassa mieli tekisikin käpertyä peiton alle ja unohtaa koko vuosi. Kenen idea tämä edes oli..?

Viimeisen oltermannileivän ja kylmän maitolasillisen jälkeen iskä pakkaa matkalaukkuni autoon ja patistelee minuakin kyytiin. On pakko kohdata todellisuus. Halaan pikkuveljeä ja rapsutan kissaa. Halaan siskoja, kolmesti. Niitä kaikkia. On vaikea sanoa rakastavansa, mutta silti ihan pakko. Äiti on halausjonossa viimeisenä. En osaa sanoa mitään. Eikä äitikään. Parempi ehkä niin. En uskalla katsoa taakseni, kun lähden viimein kohti autoa. Matkaan. Maailmalle.

Automatka lentokentälle tuntuu epätodelliselta. Niin lähellä kotia, mutta niin kaukana. Jätän mielessäni hyvästit naapurin postilaatikolle, sille bussipysäkille jolta aina aamuisin koulumatkani aloitin. Parhaan kaverin kotitalokin osuu matkamme varrelle.

Iskä yrittää kannustaa nyyhkyttävää lastaan. Mitä ylipäätään voi edes sanoa esikoiselleen, joka räpistelee siipiään. Ensimmäistä kertaa oikeassa elämässä. ”Soitahan nyt sitten, kun pääset perille.” ”Kyllä sitä vuoden kestää vaikka aidan seipäänä.” ”Jos hätä tulee, niin tulen kyllä hakemaan. Ihan välittömästi.” Loppumatkasta isäkin istuu ihan hiljaa. Sateesta huolimatta aurinkolasit silmillään.

Kentällä on täysi hulina päällä. Matkakuume alkaa nousta. Nytkö jo maailmalle? Ja vielä ikkunapaikka. Mukavan näköisiä lähtijöitä nuo muutkin. Vanhemmat poukkoilevat lähtöselvityksessä kuin peurat ajovaloissa. Odotuksen voi suorastaan tuntea.

YFU komentaa passintarkastukseen. Iskä halaa, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Itku pääsee, vaikka mieli tekeekin maailmalle. ”Nähdään vuoden päästä. Pidä itsestäsi huolta. Ja hyvää matkaa!

Ja kertoo myöhemmin, että radiossa vuonna 1995 heti lähtöni jälkeen soinut Björkin biisi ”Oh, it’s so quiet” tuo edelleenkin hänen mieleensä tuon yhden yksittäisen hetken.

-- Terveisiä lentokentältä. Kaksitoista vuotta - eikä lähdön tunnelma ole edes hiipunut. Hyvää matkaa, teille kaikille!

maanantai 6. elokuuta 2007

Ihana tunnelma, vol. 81

Kirsuseinin radiohiljaisuuden päättymisen merkiksi, myös koko kesän kaipaamani aurinko päätti kaivautua kolostaan meitä työläisiä ilahduttamaan. On tosiaan ollut melkoista haipakkaa viime viikko - täydessä mediapimennossa meni keskiviikon ja lauantain välinen yö. Viime aikojen nurputuksen vastakohdaksi, seuraavassa tiedossa viime päivien ilonkiljahdusten aiheita.

Mun tänhetkisessä elämässäni on ehkä ainakin kiljaardi hurmaavaa asiaa.. tässäpä niistä muutama:

- Työpaikan alakertaan on avattu (tai ainakin kyltin perusteella ollaan ihan any day now avaamassa) Subway. S-U-B-W-A-Y. Subway. JIHUUUU!!! Mun elämällä on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin taas uusi tarkoitus, kun tiedän, että voin koska tahansa halutessani hakea a) lounaaksi tai b) muuten vaan itselleni subin. Namskista vaan kaikille antiamerikkalaisille - mä ainakin saan siivun jenkkivuotta eteeni joka ainoan kerran ko. lafkassa syödessäni. Ihanasti.

- Viime viikon vaihtarileiri tuppaa edelleen naurattamaan. Vaikka täti onkin jo vanha ja raihnainen (minkä huomasi erityisesti la-su -välisen yön 14h pikku tirsoista), niin viime viikon ulkomaiset oppilaat just blew my mind away! Ne oli liikuttavan itsenäisiä ja oppimisen ilosta täriseviä - ja ihan hurjan kaukana kodeistaan. Uudet perheet saapuivat lauantaina - ja jopa mun piti vähän tirauttaa itkua, kun niin innosta soikeina olivat sekä perheet että oppilaat. Silmät säihkyen he yrittivät olla olevinaan - ja kuitenkin kaikkia jännitti vaan ihan järjettömän paljon. Muakin.

- Valmennuksen koomisin hetki oli kuitenkin kahden (hyvin hiljaisen ja ujon) japanilaistytön käsinkosketeltava pettymys erään pustalaisen, hurjan hauskannäköisen kundin poistuttua vähän ennakoitua aiemmin... Tytöt lähestyivät vetäjiä jo valmiiksi vähän harmistuneen oloisina kyselemään ko. pojan sijaintia - ja kuullessaan, että nuorimies oli jo lähtenyt perhettään kohti, he (japanilaiset, toim. huom.) totesivat ääneen.. "Oooh... but he was so...HHOT!" *hihihi* Koska japanilaismimmeille on ylipäätään edes opetettu tuonkaltaisia termejä, kysynpä vaan...?

- Tällä viikolla on ihan valtavasti kaikkia tapahtumia: illallista Suomenlinnassa, palaveria toimistolla ja kirjapiirin kokoontumista allekirjoittaneen kotikolossa. Lisäksi keskiviikkona pitäisi mennä muistelemaan 12 vuoden takaisia tapahtumia ja saattaa kolme maailmanmatkaajaa lentokentälle. Kummallista kyllä, oman lähtönsä kaikki käänteet muistaa edelleen tasan tarkkaan kuin eilisen - vuosien kulumisesta huolimatta!

Hieno viikko, kaikkiaan. Erityisesti niille, jotka viettävät sitä lomalla.