keskiviikko 31. lokakuuta 2007

Rikki - sönder

Viime viikolla meni kaikki rikki. Ja luonnollisesti samoihin aikoihin, jotta vitutus maksimus todentaisi itseään mahdollisimman tehokkaasti. Otsasuoni pullistellen selvisin tähän aamuun - ja nyt siis olen jo pimeyden keskellä Oulussa, tuijottelemassa universumin suurinta ja keltaisinta kuunpuolikasta. Mahtaa olla uneton yö tulossa, näin Halloweenin kunniaksi.

Mutta koskapa toisen vahinko on muiden hupi, niin kerrottakoon nyt näin jälkikäteen että viime keskiviikkona, aamukohmelossa (joka aiemmin mainituista syistä oli kyseisenä päivän melko lailla keskiarvoa suurempi) onnistuin siis rikkoa räpsäyttämään kolmet (kyllä: ei yhdet, vaan kaikki kolmet!) omistamani rintsikat. Yhdestä irtosi hakaset, toisesta olkain ja kolmas katkesi keskeltä edestä - peräjälkeen, samana aamuna. [Ja tämä siis todentaa sen, että ei koskaan pitäisi ostaa samanaikaisesti montaa tuotetta, kun ne tuppaavat myös hajoamaan samalla aikataululla..]

Joka tapauksessa, liskodiskon innoittamana sain keskiviikkoaamuna sen vähiten rikkoutuneen kapineen sidottua uudelleen yhteen - ja olen nyt siis kulkenut viikon rintsikat kaulan ympärillä -ihan kirjaimellisesti- roikkuen. Kuten BB-talolaiset sanoisivat, niin voin kertoa, että on iloisempiakin tapoja viettää päiviään kuin omiin rintsikoihinsa kuristuen - kun tietenkään en ehtinyt kaupoille ennen eilisiltaa, eli kyseinen itseaiheutettu kurjuus kesti useita päiviä. Ja luonnollisesti tällä hetkellä olotilani on lähes euforinen, kun uusissa viritelmissäni olkaimet ovat niille kuuluvilla paikoilla (eli olkapäillä) - eivätkä suinkaan kiristä hengitystä ja aiheuta notkoniskaisuutta. Pahoitteluni siis kaikille viattomille asianosaisille, jotka ovat rintsikkahirviö-Kirsun kouriin joutuneet viime viikon aikana - se kiukutteleva persoona ei suinkaan ollut allekirjoittanut, vaan mun kakkospersoonani esiintulema.

[Tässä vaiheessa anteeksipyyntöni niille, jotka kammoavat rintsikoista, menkoista ja muista tyttöjen asioista puhumista. Ystävällisesti kehoittaisin teitä kulkemaan esimerkiksi kolme päivää elämästänne rikkinäisiin, kainaloon tunkeutuviin kaaritukirintsikoihin pukeutuneena - ja lisämausteeksi vielä sullonette haaroväliinne kolmekiloisen "näkymättömän" vaipan arkea ilostuttamaan. Uskallan luvata, että siinä neljännen päivän kohdalla kuukausittaisista verilöylyistä ja muusta aiheeseen liittyvästä puhuminen on suurinta hupia. Kokkeilkaa vaikka.]

Ps. Latasin puhelimenikin jo valmiiksi huomista puhelu- ja tekstaritulvaa silmälläpitäen. Saa nähdä soittaako muut kuin espoolaiset pendelöijät, eksyttyään Oulun-junasta esimerkiksi Savonlinnaan...?

maanantai 29. lokakuuta 2007

Astetta parempaa sämpylää

Mä ansaitsen kyllä jo pikapuoleen universumin huonoimman bloggaajan -tittelin. Jos käyttäisin kaiken sen ajan, jonka mietin "kyllä mun pitäis nyt jo jotain sinne blogspottiin vääntää.." itse tekstien kirjoittamiseen, niin nää juttuni olis ehkä kertaalleen jo kiertäneet maapallon. Sen sijaan jaahuilen vaan täällä näyttöpäätteeni edessä ja puuhaan kaikkea muuta. Mm. erään maikkarin Pariisin-kirjeenvaihtajan, menestyneen ankansukuisen suomalaisen elokuvaohjaajan sekä entisen opetus- ja viestintäministerimme (nykyään löytyy YLEstä) kanssa olen käynyt kiivasta spostikirjeenvaihtoa viime viikolla. Hih.

Viikonloppu kului kuitenkin vilpittömän consuelallisissa merkeissä - sain vierailijoita kaukaisesta Lauttasaaresta saakka. Ihan vähän vaan vieraani meinasi tikahtua mantelipipariin, mutta ei edes ensiapuhenkilöstöä kaivattu, niin vähäistä oiretta rakas pähkinäallergikkomme sai. Ruoka oli muuten oikein maittavaa - saatanpa joskus (jos innostun) ilahduttaa näin virtuaalisesti yleisöä punaposkikanan reseptiikalla.

Mutta sitten asiaan. Sunnuntaiaamun tajunnanräjäyttävä sämpyläresepti oli hurmaavuudessaan niin ihana, että pakko kehottaa muitakin kokeilemaan moista. Ei kestänyt tuoreen leivän saaminen kauan (paitsi kun piti kipaista kauppaan hakemaan lisää jauhoja kesken alustuksen) - eikä erityisestikään käynyt kipiää. Haasteena olisikin seuraavaa itse kullekin: ensi sunnuntaina, vaikka sitten kesken krapulan, kaivele kaapista seuraavat asiat ja hurmaa itsesi tiedottomaksi tuoreilla sämpylöillä. Se kannattaa, olen ihan 100% varma!

Sänpylätaikina

5 dl lämmintä maitua (tai vettä)
50g hiivaa (tai 1 pussi kuivahiivaa oli ihan mainio)
1 tl sokeria
1 tl suolaa
0,5 dl öljyä
8-10 dl (ja vähän päälle) jauhoja. Sekaisin hiivaleipäjauhoja, vehnäjauhoja ja vaikka grahamjauhoja. Mitä sieltä kaapin pohjalta ikuna löytyykään. Ja huomiona vielä se, että mitä löysemmällä taikinalla jaksaa pelata, sen pehmeämpiä sänpylöitä saa uunista ulos.

Perinteisesti siis lämpimään nesteeseen mausteet ja hiiva (paitsi kuivahiiva jauhojen sekaan) ja sitten öljyä ja jauhot perään. Vaivaa (eli alusta) taikinaa viitisen minuuttia, niin että se irtuaa käsistä. Ja tosiaan, monenlaisista jauhoista on kovastipaljon makuiloa, eli kannattaa laittaa muutakin kuin ihan perusannihelenaa. Nostata taikinaa vedottomassa tilassa (suljettu mikro on tähän hurjan kätevä) vajaa tunteroinen - ja kyttää vaikka Dr. Philiä meanwhile.

Itsellänihän siis jauhot loppuivat sämpylöitä pyöritellessäni kesken - ja jouduin kipaisemaan Sandron juttusille kulmakauppaan. Taikina ei tästä pahemmin piitannut, vaan nättejä pullia sain pyöriteltyä luovasta tauostani huolimatta - ja kohotin niitä vielä vartin verran ennen uuniin laittoa. 225 astetta ja vajaa vartti on oikein sopiva paistolämpö ja -aika.

Sitten seuraa osastoa niksipirkassa ei kerrota tätä: kastele uuniin menevät sänpylät kevyesti kauttaaltaan esim. suihkupullolla. Lisäksi aina uunin ohi kävellessäsi avaa luukku ja suihki sisään lisää vettä - se lisää hurjasti rapsakkuutta kuoreen ja lopputuloksen herkullisuus lisääntyy eksponentiaalisesti.

Kun sänpylät on valmiit (eli pohjasta kuuluu napautettaessa kiva kumahdus), nosta ne pois uunista, mutta ÄLÄ peitä niitä millään liinalla. Menee muuten hyvä rapsakkuus ihan susille. Anna jäähtyä ritilän päällä ja syö pois samoin tein. Säilyvät myös pakastimessa, mutta nautinto on täydellisin margariinin sulaessa tuoreen sämpylän päälle...

keskiviikko 24. lokakuuta 2007

Reklamaatio

Vastaanottaja: Omenahotelliketjun tarvikehankinnoista vastaava
Subject: Vahingonkorvaushakemus

Hyvä Omenahotellin henkilökunta,

haluaisin vilpittömästi kiittää teitä miellyttävästä majoitusfasiliteetistä Tampereella. Sänky oli pehmeä ja peittoa oli tarpeeksi. Valitettavasti alunperin hyväntahtoinen reissumme kuitenkin sai varsin vakavan käänteen illan pimettyä, johtuen huoneemme varsin puutteellisesta varustelusta.

Seurueemme (allekirjoittanut sekä eräs helsinkiläinen M*rjam -niminen nainen [nimi muutettu]) istui rauhallisen sivistynyttä iltaa valkoviinin ääressä, havaitsessaan kardinaalisen ongelman: viinilaseina toimivat pahviset kertakäyttömukit vuosivat saumoistaan kuin seula - mikä pakotti meidät valtaviin toimenpiteisiin. Jouduimme kiireellisesti hankkiutumaan eroon kaikesta huomassamme olleesta viinistä (noin yksi tonkka, kolme litraa), jottei tämä jumalten nektari valuisi niinsanotusti reisille. Toisin sanoen, epähuomiossa kaadoimme kurkkuumme nelisen pulloa valkoviiniä - yhden vaivaisen tunnin aikana. Vain ja ainoastaan siitä syystä, että juomiseen tarkoitetut välineet olivat mitä puutteellisimmat.

Tästä välittömänä seurauksena oli tarve siirtyä Alepubiin viisastelemaan kanssaihmisille (mm. Idolsistakin tuttu Ruslanas sai tuta seurueemme tunnot maailmasta). Pienempinä turnausosumina mainittakoon tarve laulaa karaokea täysin tuntemattomien ihmisten taustakuorossa sekä kyky kadota vessareissulla takaisin hotelliin. Ihan vahingossa. Ilta kuitenkin päättyi varsin dramaattisesti, kun huonekumppanini vaappui kotiin hyvissä ajoin ennen aamukuutta - ilmoittaen iloisesti käyneensä paikallisella ensiapupoliklinikalla paikkailemassa takaraivoonsa rotvallin reunan aiheuttamaa koloa.

Ja tämä kaikki koettelemus vain siksi, että kertakäyttömukien alkoholinsietämys on vielä seuruettammekin heikompaa.

Sellaisia terveisiä siis tarvikehankinnoista vastaaville, että ostakee niitä muovisia kertismukeja, niin säästyy paikallisväestö paljolta. Ja asiakkaiden päänsärky voi hyvinkin olla pienempää aamulla. Ehkä. Mahdollisesti.

Ps. muuten oli oikein kivvaa. Tyttöjen syyslomamatkailu sai kuitenkin täysin uusia ulottuvuuksia ko. kokemuksestamme. Ahihihi.

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Naamakirjavapaa maa

Palauduin jälleen Etelä-Suomen kamaralle eilisiltana. Edeltävät viisi päivää menivät täysin netti- ja kyberasiapimeydessä: vallan vapautuneesti vaan luin kirjoja ja leikin elonkorjuuta (eli järjestelin pihamaata talviasuttavaan kuntoon, kun kaikki korjuutyöt oli esimerkiksi marjapuskien äärellä jo aikaa sitten tehdyt) sekä nautin elämästä. Osa nettivapaudesta oli täysin omavalintaista - ja osaan vaikutti lievä intterwebaiheinen kriisitilanne, kun modeemipiuha aina välillä irtuaa seinästä - ja korjaantuu vasta, kun killuuttaa vihaisesti Oulun Puhelimen asiakastukeen.

Hassua, kuinka vapauttavaa moinen addiktioton elämä oli. Ei mulla ollut mitenkään pakottava tarve esimerkiksi heitellä tuttuja ja tuntemattomia lampailla tai nipistellä niitä muuten vaan - tahi tatuoida otsaani keskimäärin kerran tunnissa senhetkistä tekemiseeni liittyvää mielentilaani. Myöskään kavereiden vertailu, mahdottoman tieteellisten ystäväpyörien tahi minkään muun yhtä sosiaalisesti olennaisen puuhan hetkellinen puuttuminen elämästä ei aiheuttanut tykytyksiä eikä muita - ihan mukava oli vaan olla ja puhua vastaantulijoille. Tai olla puhumatta, jos niikseen tuli.

Mä olen ansioituneesti koukuttanut itseni juurikin tuohon Naamakirjaan - mutta ehkä astetta skeptisemmällä asenteella. Mitä vitun järkeä on tosiaan käyttää tunteja [työnantajan aikaa] päivästä siihen, että nakkelee virtuaalikaloilla vastaantulijoita ja istuttaa heidän näyttöpäätteilleen aa) kukkia, bee) akvaariokaloja tai cee) vaikkapa hikisiä sukkia arkea piristämään? Enemmän kai allekirjoittanut saisi kuitenkin oikeasti kiksejä siitä, että joku ikivanha tuttu ehdottaisi yhteisiä kaffitreffejä 'for old times sake' - ennemmin kuin vastailisi iänikuisiin kyselyihin nuoruuden trendeistä tai krapulapäiväangstien aiheuttajista.

Jotenkin tuntuu siltä, että koko puuhan on keksineet samat tahot, jotka aikoinaan vertailivat barbien käyttöominaisuuksia, paperinukkiensa vaatetusta ja täyttivät ystävä-kirjoja universumin suurimmalla pieteetillä - ja jotka ottavat rasvaimun sekä silikonit ja kihlaavat ensimmäisen vastaantulijan ennen yläasteen luokkakokoustaan. Kulissit pystyyn hinnalla millä hyvänsä - netissä kun onneksi itsestään voi kertoa ainoastaan ne huikeimmat ja kiehtovimmat faktat. Kai. Ennen kuin julma totuus siitä, ettei meistä kenellekään kuitenkaan oikeasti kuulu mitään uutta käy ilmi. Kuten aina.

Ps. teki oikeasti hyvää viettää ylityövapaat koti-kotosalla. Ihan eri lailla hyväntuulinen ihminen kurkkii mua tällä hetkellä peilistä kuin ennen lomapätkää - ja parhautta tässä töihinpaluussa on se, että parin viikon päästä surffaan ihan samoissa maisemissa. Hah.

keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Väliraportti

Tuossa maaliskuulla oli puhetta asioista, jotka allekirjoittaneen tulisi saada tehdyksi ennen sitä maagista 3-0 -lukua. Lähtölaskentahan on siis jo kovaa kyytiä käynnissä, mutta onneksi on vielä vuosi puuhastella kaikkea hurmaavaa. Lupasin jossain mielenhäiriössä myös väliraporttia aiheesta: eli tässäpä näitä. Ja kyllä: lisää ehdotuksia otetaan edelleen vastaan...

Kirsuseinin 30 Aikaansaatavaa Asiaa ennen 1.11.2008

2. Lähde viikonloppumatkalle yli 1000 kilometrin päähän. Joko yksin tai seurassa.

Köpikseen on Oulusta matkaa 1800 kilometriä (joka muuten näin kirjoitettuna kuulostaa paljon pahemmalta kuin vajaat 3h lentokoneessa.

3. Eksy maassa, jonka kieltä et osaa. Ei välttämättä tarvitse liittyä edelliseen kohtaan.

Kamaluus. Riittääkö jos eksyy maasta, jonka kieltä et osaa, maahan, jonka kieltä et myöskään osaa. Lokikirja automatkailusta Sveitsin ihmemaassa tässä.

4. Osallistu telkkariohjelman tekemiseen ja tule kansallisesti kuulluksi

Maikkarin kympin uutiset oli kevään kohokohta - tukka hyvin ja kellokin näkyi. Melkein. Onneksi pätkää ei enää saa ladattua mistään, ja thank God puolet suvustakin Kirsuseinin teesit universumin intterwebittömyydestä myös missasi. Paitsi Henkka, 2-v. joka uutispätkän päätteeksi vaan totesi "uuestaan laitetaan kiisitätiä.."

7. Osta liput rokkikonserttiin (stadionkeikalle siis). Antti Tuiskun keikkoja ei lasketa.

Kanye, my man. Kriisitilanteessa myös lahjaksi saadut liput lasketaan right? Ja Mr. Westhän on melkein kuin rokkari..?

9. Tee valitus kokemastasi epäkohdasta ja saa siitä ilmaista (hyvää!) kamaa hyvitykseksi. Viiden euron seteli kirjekuoressa won’t do!!

Musta Meri-Tuuli Lindströmin käsinkirjoitettu sähköposti on kuumempaa hottia kuin mikään rahapalkinto ikuna. Onpas. Voispa olla. Jatkan ehkä reklamaatiourallani vielä ensi syksyyn saakka.

11. Valvo yö ja kuuntele tunne-elämän kriisiä läpikäyvää ystävää.

Me ei kyllä valvottu ihan koko yötä, mutta aviokriisin pohtiminen kaksi viikkoa hääpäivän jälkeen aiheutti kuitenkin kaasolle päänvaivaa ihan riittämiin. Eikä viimeistä lukua siihen tunne-elämän mytäkkään ole vielä edes kirjoitettu.

13. Lue vähintään 400-sivuinen kirja yhdellä istumalla.

Joyce Carol Oatesin Putous tuli luettua kertarysäyksellä. Vain ja ainoastaan siitä syystä, että kirjapiirin tapaaminen lähestyi - ja kirjan laina-aika oli vajaa vuorokausi. Ihan hyvää huttua joka tapauksessa, suosittelen.

17. Hanki palkankorotus
25. Ota riski työasioissa (ks. kohta 17). Jos minä en sitä tee, ei tee kukaan muukaan!

Mites se lastenkasvatuksessakin toimiva metodi menikään: uhkailu, lahjonta, kiristys...? Nimimerkillä työnseisauksella ja muilla ulosmarssitoimilla alkukesästä uhannut - palkkaneuvottelut jatkukoon. Hyväntekeväisyysyhteisössä on niin palkitsevaa olla töissä, kun tosiaan ei esim. kuuluta mihinkään liittoon. Perkele.

23. Laula yleisön edessä.

Been there, done that. Sorry guys, ensi kerralla juon vähemmän. Ja laulan vielä paljon vähemmän.

26. Pyydä kiinnostavaa ihmistä treffeille. Kieltäytymisenkin uhalla.


Ääh. Ei tästä sen enempää. Ainakaan näin julkisessa foorumissa. Seuraava päämäärä voisi olla siirto Lontooseen soccermomiksi, kiitos Naamakirjan. Mutta se onkin sitten jo ihan eri tarina...

maanantai 8. lokakuuta 2007

Ärsytävää

Ihastuttavan viikonlopun jälkimainingeissa tuli järjetön työaiheinen vitutus, eli angst. Jonka kunniaksi tulen käyttämään tämän työpäivän loppupuolen Mansnerin Sirpan tuolissa. Nimimerkillä ihan hyvin voi just rikkoa Taloussanomien suuren "Mitä saa tehdä työnantajan ajalla" -kyselyn suunnilleen kaikkia kohtia. Mm. kampaajista. Ja facebookista. Ja bloggaamisesta. Muaha.

Eilisen markkinareissun tuliaisina oli helppoheikin keksikassin lisäksi määräämätön ärsytys seuraavia kansanryhmiä kohtaan:

Aa: (Helsinkiläis-) mummelit, jotka surutta etuilevat kaikissa maailman jonoissa. Jopa niin, että meikäläisenkaltainen röyhkeä oululainen ammattijonottaja jää sanattomaksi heidän toimissaan. Ihan hyvin voi vaan aina kiilata lättytiskille, jos jonossa sattuu olemaan yksi mummunmentävä kolo. Tai sitten voi koko jonon läpi vaan noolata lätynpaistajaa, josko se nyt kuitenkin myisi "jonon ohi" tälle violettitukkaiselle, kaikkien eläkeläisten sankarille yhden ylimääräisen muurikkalätyn. Just. Teki ihan vakavissaan mieli monottaa sitä kolmatta etuilijaa, mutta annoin armon käydä oikeudesta. Eikä juur sitten kuitenkaan toivoisi päätyvänsä lakitupaan lättyjonosta lähteneen mummonsurman takia. Sitä paitsi mihin niillä kansaneläkkeellä kituuttavilla ihmisillä ihan oikeasti voi olla kiire - katsomaan Onnenpyörän uusintoja, vai..?

Bee: Vasta parisuhteen aloittaneet noin kolmekymppiset ex-sinkkuihmiset. Siis kansanluokkana heille kaikki kunnia - mutta vittu pakkoko sitä on sunnuntaisin (jolloin useilla ihmisillä on kuitenkin aina vähän punaviinionnettomuudesta johtuva jälkitila) kävellä reippaana ulkoilmassa. Käsi kädessä toisiaan rakastuneesti silmiin tuijotellen. Ja saatana ylittää ne helvetin katuständitkin (molemmat rakastajat eri puolilta siis) vittu niin, että sen Armaan kädestä ei voi päästää irti. Perkele. [Anteeksi ruokoton kielenkäyttöni.] Seriously, ihmeellisiä akrobaattisuorituksia tuli kyllä taas todistettua, kun tosiaan käsi kädessä on niin kiva kulkea. Koko ajan. Ei voi ymmärtää sitä, että mikä piuha siellä tavallisten, mukavien ihmisten päässä seurustelun alkumetreillä naksahtaa irti niin, että tuollaista ihme pupustelua ja kutustelua pitää harjoittaa päivänvalossa, julkisilla paikoilla, suuren yleisön edessä...?

Anteeksi moukkamaisuuteni ja ilkeät sanat. Ei mitään henkilökohtaista ketään kohtaan - mutta voisiko sen Armaan käsikynkästä päästää irti, jos kadulla on kulkuun vaikuttavia esteitä..? Vai pitääkö tässä kohta persjalkaisena suomalaisena (eli 159 cm lyhyenä) kohta alkaa pelätä, että pitkät himoseukkaajat kävelee munkin ylitseni kadulla, käsistään toisiaan pidellen ja toinen toisiaan muikeasti mulkoillen...?

Ps. Angstini helpottumiseen on enää kolme työpäivää aikaa. *laskee tunteja*

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Kolmannen linjan kyttäruutu

Mä olen tähän saakka (siis helmikuusta asti) esiintynyt kotonani melkoisen vapautuneesti sälekaihtimet auki - kunnes tällä viikolla olen tarkkaillut vastapäisen taloyhtiön asukkien puuhia. Tullen siihen lopputulemaan, että olisi ehken kaikille miellyttävämpää, jos kotona puuhasteltaisiin ihan niiden suljettujen verhojen takana.

Kaksi esimerkkiä:

Mua vastapäätä (puolikasta kerrosta ylempänä) asuu joku miespuolinen henkilö, jonka olen useampaan otteeseen tavannut heilumasta ainakin yläruumis (eli se ikkunasta näkyvä osio) paljaana. Useimmiten viikonloppuisin, mutta kellonajoissa ei ole koskaan mitään logiikkaa. Kundi puuhastelee jotain epämääräisen keinuvaa, pitää siis sellaista edestakaisin-liikettä, alastoman näköisenä, ikkunan edessä. Voitte vaan kuvitella, kuinka mun epäluuloinen persoonani on kuvitellut hänen puuhailevan vaikka mitä perverssiä siellä ylhäisessä yksinäisyydessään [se edestakainen keinunta on oikeasti aika epäilyttävän näköistä]. Mutta kappas perkelettä.

Kundi ilmeisestikin tykkää kuntopyöräillä. Alasti. Ko. vaapunta jatkui nimittäin tuossa alkuviikosta - ja nyt sijainti oli sen verran lähempänä ikkunaa, että havaitsin pojun tankkaavan vettä suorituksensa välillä [ja kuka nyt eksoottisten tsetsuaaliviritysten kesken vetää nestettä juomapullosta...? Paitsi joku hoocee-Henry.] Kundilla oli myös pyyhe, jolla hän kuivaili itseään kesken harjoituksen - eli selvästikin joku astetta pervompi kilpapyöräilijä siellä hikoili satulassa, so to speak.

Alakerran tyttö (joka luonnollisesti on autuaan tietämätön kanssa-asukkinsa edesottamuksista) puolestaan vaihtaa vaatteita kotonaan hyvinkin vapautuneesti. Todistaen mm. sen, että jos ulkona on pimeää ja sisällä valot, niin vaikka kuinka kyykistelisi yksiönsä takanurkassa, se paitapuseron vaihtaminen kannattaa tehdä vasta, kun on laskenut kaihtimet. Näkyy niinsanotusti puoli Eurooppaa, jos siellä kotonaan verhotonna roikistelee.

Ja tämä kaikki ilman kiikareita tai edes tarkoituksellista kyttäämistä - kunhan satuin vaan vilkaisemaan ikkunasta väärään (eli täysin oikeaan) aikaan... *wirn*

Huomenna tiedossa urbaania ulkoilua erään käpyläläisen kaksivuotiaan kanssa. Mennään metsään etsimään puolukoita ja huumeruiskuja.

tiistai 2. lokakuuta 2007

Salalukija

Vaapuin eilen kotiini Hakaniemen sokkarin kautta, kun jääkaappi huusi hoosiannaa pelkän valon ja sinappituubin voimalla. Kilttinä consuelana leikin vihannestiskin antimilla, kun inttikundi (iltalomillaan?) lehtihyllyllä kiinnitti huomioni. Poika vihelteli mennessään ja oli muutenkin niin muina naisina (eli muikkuina) liikenteessä, että moinen oleminen tosiaan oli vähän turhankin selvää.

Koska luonnollisestikin epäilen ihmisistä aina sitä kurjinta, olin ihan vakuuttunut että poika etsii itselleen armeijaan aikuisviihdettä lämmikkeeksi. Ainoastaan kysymys siitä, noinkohan kalluja ja jalluja on tosiaan myynnissä sokkarin lehtitiskissä jäi vaivaamaan mun mieltäni - kunnes sain epäilyilleni vahvistusta. Poika oikeasti kurkki molempien olkiensa yli vaivihkaa (ja ilmeisesti mun pälyilyni tomaattitiskin takana ei aiheuttanut sen suurempia reaktioita), ennen kuin nappasi lehtihyllystä aviisin käteensä...

Meinasin tikahtua tikkariini, kun havaitsin kaiken toiminnan kohteena olleen lehden: lokakuun Cosmon. Jopa on häveliäiksi kakstuhattaluvun inttikundit menneet, kun ei edes rietastelevaa Cosmoa kehdata tuosta noin vaan kaapata kainaloon lukijaisiksi. Mielenkiintoista olisi enää saada selville, lukiko poju suurimmalla mielenkiinnolla Rihannan tanssitreeneistä, "Simsalabim, olet sinkku"-juttua vaiko kenties sitä vakiopalstanakin tunnettua Sutra-osiota..? Ja kysymys yleisemmällekin tasolle: onko Cosmosta tullut aikakautemme Regina - jota kaikki kai joskus on lukeneet, mutta kukaan ei koskaan ole kehdannut myöntää ostaneensa..?

Marssittiin molemmat kuin ankanpojat jonossa kassan kautta ulkoilmaan. Mulla oli muovikassieni täytteenä erilaisia eineksiä, poika puolestaan nappasi vielä lontoonrae-suklaatiakin lukunautintoaan täydentämään. Täytyy vaan toivoa, että hän sai asiansa (whatever they may be) suoritettua ennen kasarmille paluuta - ihan hirveästi kun ei moisilla tuliaisilla tuota sotauskottavuusindeksiä kohoteta...?

Live and learn.

maanantai 1. lokakuuta 2007

Kebabeläin

Löydettiin yhtiökumppanini kanssa lauantaina kebabeläin. Siis se kaikkien tietämä Turkin alavilla mailla hurjaa kyytiä pinkova, juovikas elukka - jonka kylkeä avotulen ääressä grillaamalla saadaan aikaiseksi mitä maukkain iskender. Joko käsikarvalla tai ilman.

Saatiin aiemmin viikolla keikkapyyntö rippijuhlien cateringista - sinne Hesarinkin uutiskynnyksen ylittäneeseen Espoon Nuottaniemeen. Edellisenä viikonloppuna naapurin bileisiin kun oli kertynyt yllättäen talon teinin 150 lähintä ystävää: meidän bileissä oli onneksi kyse ainoastaan parista-kolmestakymmenestä aikuisesta. Suurin haaste juhlajärjestelyille oli vastaavasti itse murkkuikäinen rippilapsi, joka ei halunnut minkäänsortin hössötystä naimalupansa ympärille - ja mm. pöytäliinat olivat absoluuttisesti kiellettyjen esineiden listalla. Konfirmoitavalta löytyi myös se ainoa tarjoomustoive: saada kebua noutopöytään. (NiinPÄ: espoolaislapsukaiset ne keksii toivoa kaikenlaista - ja äitien tehtäväksi luonnollisesti jää vaan taipua tahtoon...)

Rysäytettiin pikkuyrittäjinä Malmin Cittariin siis lauantaiaamuna ja pakattiin ostoskärri täyteen voileipäkakkuainehia sekä luonnollisesti siitä löytämästämme kebabeläimen kyljestä sellainen kolmikiloinen siivu. Lastenhoidon ohella saatiin kebueläin tajuttomaksi - ja sauvasekoittimen ylikuumenemisesta huolimatta (ei siis kannata käyttää moista kapinetta ko. hommiin tästä eteenpäin) kebutaikina valmiiksi ja uuniin. Sata astetta, neljä tuntia. Ja avot: siinä on kuule peruskarvakäsi maussa kaukana, kun meikätyttöjen pitopalvelu lyö lihan pöytään. Seriously - oli ihan tautisen hyvä setti, omatekemine kastikkeineen kaikkineen.

Jopa rippipappi kehui aikaansaannoksiamme - tosin chilisavu korvista nousten. Hän kun tempaisi iskender-lautasen koristeena olleen chilipalon suuhunsa kertalaakista, ja silminnäkijähavaintojen mukaan vaihtoi kaikessa hiljaisuudessa väriä punaisesta vihreään ja harmaaseen, kun chilin tulisuus iski tajuntaan. Hihi. Ja myöntyipä jopa rippilapsikin cateringimme edessä toteamalla, että "se oli ihan jees"...

Eli ei kun vaan toiminimeä rekisteröimään ja logoa suunnittelemaan seuraavaksi. Piankos tässä ennen kolmekymppisiään oman OTO-firman saisi perustettua...?

ps. Uteliaille: kebueläin syntyy siis nauta- (tai lammas-) jauhelihaan mäiskittävästä öljy-suola-chili-valkosipuli-mustapippuritahnasta. Sata-asteinen uuni will do the trick, mutta varatkaa viitisen tuntia herkun valmistumiseen. FYI also: köntsä on huomattavasti paljon mehukkaampaa seuraavana päivänä.