torstai 31. tammikuuta 2008

Kiiru

Kauhia kiire koko ajan. Olen tehokkaana ihmisenä omaksunut uuden unirytmin: nukun vaan joka toinen yö. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että esimerkiksi eilen pyöriskelin valveilla sängyssäni herra ties melkein puoli kahteen - vain herätäkseni jo puoli viideltä, pirteänä kuin karppi. Vastaavasti edellisiltana sammahdin jo yhdeksän uutisten aikaan, ja nukuin iloisesti lähestulkoon 11 pitkää, ihanaa tuntia.

Lievä mania ja stressi siis vaivaa, mutta ei mitään sen vakavampaa, joka ei parantuisi ensi viikon torstai-iltana, massiivisen valkoviinihumalan myötä. Semisti (eli ihan helvetisti, toim. huom.) on vielä irtonaisia palloja ilmassa juhlavuoden avajaisten suhteen - mutta tärkeimmät, eli näyttelyjulisteet ja muu materiaali on onneksi valmistunut. Finally, johan niitä viime maaliskuusta asti ollaankin väännetty. [Ja pakko pienenä omakehullisena toteamuksena sanoa, että tuli muuten ihan jär-jet-tömän hieno siitä meidän näyttelymatskusta! Ihan käsittämätöntä nähdä vihdoin vapaaehtoisporukkamme kätten jälki ihan sillä lailla paperilla. Ja kannet ja kaikki.]

Eilisen muita ilonaiheita oli Ulkoministeriön viisas päätös myöntää viime syksynä tekemääni hakemukseen (eräänkin valtaisan suvaitsevaisuuskasvatusprojektin tiimoilta siis) 24 000€ rahaa. *hahahaha* Vitsikkä sentään, melkein 150 000 mummelia tälle vuodelle käytettäväksi - ja luonnollisesti materiaalituotanto- ja pilottivaiheen jälkeen voidaan sitten hakea ensi syksynä vielä isompia summia. Jotenkin oli eilen universumissa joku pieni pilvi jälleen kohdallaan - tosi monta mukavaa juttua löysi paikkansa...

Illalla tullee digiboksi ja savukalapiirakka ja kolme kaveria iltateelle. Huomenna juon ehkä itseni hilpeään kostohumalaan. Lähteeks joku muu Virgin Oiliin ihailemaan SibaFestin lattarirytmejä? Seura on periaatteessa melkein fiksua, mutta mahdollisesti hieman vain epätasapainoista. Välillä.

torstai 24. tammikuuta 2008

Elämän nallekarkit

M. on 13-vuotias pikkupoika, jonka oman huoneen lattialta löytää legoista rakennetun merirosvolaivan, kasakaupalla Aku Ankkoja, Voittoa kotiin Osku -kirjan sekä luonnollisesti myös likapyykkiä. Keskivertonuorisolaisesta poiketen huoneen ovessa on kuitenkin lukko, johon on avain vain pojalla itsellään sekä hänen omahoitajallaan.

Seiskaluokkalaisen koulumatka sujuu bussilla. Päivät tosin on melko pitkiä, kahdeksasta välillä jopa puoli neljään. Koulussa kivaa on kuulemma matikantunnit ja köksä (etenkin jos saa itse tehdä leipää semmosesta taikinasta) - sekä yksi ihastuttava luokkakaveri, vaaleahiuksinen Johanna. Harry Potter on kiva - ja merimiesleffat. Ja hampurilaisista maistuu erityisesti Big Mac.

M. asui helsinkiläisvanhempiensa luona vielä neljä vuotta sitten. Yhdeksän pitkää vuotta. Äitinsä kontribuoi M:n tulevaisuuteen erityisesti raskausaikana, nauttimalla säännöllisesti alkoholia (riskirajana pidettiin tuolloin 80-100g puhdasta alkoholia päivittäin). FAS (fetaalisella alkoholioireyhtymä) -lapselle tyypillisesti myös M. luokitellaan lievästi kehitysvammaiseksi - hänen kasvonpiirteensä ovat tavallisesta hieman poikkeavat. Ja esimerkiksi oppimis- sekä keskittymisvaikeudet varmasti tulevat seuraamaan pojan elämässä pitkälle tulevaisuuteen.

Alkoholistivanhemmat menettivät poikansa huoltajuuden siis vasta tämän alakouluiässä. Minkälainen on lapsuus humppujen (M:n itsensä käyttämä sana) ja heidän ystäväpiirinsä seurassa ollut - sitä voi vain arvailla. Luultavimmin kuitenkaan tavallinen perhearki ei välttämättä ole ollut - äiti kun kuulemma useimmiten unohti poikansa joka jumalan kerta, kun korkki jäi auki.

Tänään M. on poika, jonka äiti joi itsensä hengiltä viime syksynä. Isää ei ole tämän vuoden puolella näkynyt. Vaikka lastenkodissa on tapaamispäivä kahdesti viikossa, ei isä ole pysynyt selvänä tapaamisiin oikeuttavaa aikaa. Soittaa kuitenkin useimmiten, että tulisi mielellään, mutta ei nyt tällä haavaa juuri pysty. Lastenkodissa on onneksi seuraa - 16 samassa tilanteessa olevaa lasta ja nuorta. Pellavapäisiä ala-asteikäisiä tyttöjä ja poikia. Ja murkkuikäisiä tuiskahtelevia teinejä, joiden lukituista huoneista kuuluu illallispöydän keskusteluista loukkaantunut puhina.

Yhteistä kaikille on se, että periaatteessa heillä on kaikki hyvin. On rakkautta ja rajoja - vihdoinkin. Toisaalta taas kaikille lapsille ne rakkaimmat ihmiset (joiden kanssa vietetty aika on M:llekin tärkeimpiä hetkiä), heidän vanhempansa eivät saa osallistua arkipäiväiseen elämään. Lastenkodin ulkopuolisia, turvallisia aikuisia on vain harvalla - harvemmin huostaanotetun lapsen suku ottaa enää aktiivisesti osaa hänen elämäänsä.

Nallekarkkien tasajaosta voidaan olla montaa mieltä. Kannelmäkiselle ystävälle kuitenkin nöyrä kiitos eilisestä luistelureissusta - M. ja tämä kohta kolmekymppinen controller kun pelasivat hippaa ja harjoittelivat sirklausta sellaisellakin antaumuksella, että allekirjoittanut seurasi hurjaa menoa välillä kyynelsilmin.

Turvallisia aikuisia - niitä on harvassa. M:n kaltaisia lapsia ja nuoria on huostaanotettuina pelkästään Helsingissä 2500.

maanantai 21. tammikuuta 2008

Krapulakävelyä

Oli hilpeä viikonloppu. Yllätin itseni ja uutisissakin luvatun talvimyrskyn pelossa suunnistin s-kauppaan heti tikkana lauantaiaamusta. Sittemmin sekä leivoin että paistoin vaan kaikenlaisia herkkuja opiskeluaikaisille ystävilleni. Oli niiiiiiin kiva taas nähdä, pitkästä aikaa ihastuttavia ystäviäni - ja hihitellä ihan käsittämättömille jutuille vedet silmissä. Sitä keskinäisen vittuilun määrää on hankala sivullisille kuvata - puhumattakaan, että miltä se ulkopuolisista mahtaisi kuulostaa..

Iloinen ilta päättyi mun osaltani ehkä hieman epätasapainoisissa merkeissä. For once, yours truly oli se kyynelsilmäinen tyttö baarissa, jota itketti maailmassa vaan kaikki -- eikä kuitenkaan yhtään mikään. Ihanasti kuitenkin saa aiheutettua epätietoisuutta läsnäolevissa kanssaihmisissään vetistelemällä asioille, joihin heillä ei olisi minkään jumalan mahdollisuutta vaikuttaa. Pyhä sylvi sentään - kun kerrankin saisi sanottua pahan mielen aiheuttajille suoraan sen sattumisen ja vitutuksen syyn, ettei tarvitsisi viattomien kanssaihmisten lauantai-iltana moisilla tyhjänpäiväisyyksillä heiluttaa. [Eikä silti, bileet oli kuulemma mun poissaolosta huolimatta jatkuneet rommin-juonnin merkeissä neljään - eli selvästikin osasivat keskittyä olennaiseen mun hermoromahduksista huolimatta..]

Käytiin eilen merihakaisen ystävättären kanssa reipashenkisellä krapulakävelyllä eri puolilla harmaata Helsinkiä. Hieman heikohkosta hapesta huolimatta oli jotenkin kirkastava reissu: puitiin omat asiamme - ja lisäksi kilometritolkulla myös muiden juttuja. Ja hetken aikaa maailma oli taas mallillaan.

Huomenna tiedossa (taas) 12h työpäivä. Kuinka ilahduttavaa.

perjantai 18. tammikuuta 2008

Maukasta viikonloppua

Tässäpä reseptiikkaa niille, joilla on tarve hurmata vieraita tahi itseään (joko viikonloppuna tai arkena). Ihan tautisen maukas välimerellinen tomaattipiiras, joka kyllä tuoksuu koko rappukäytävään, I promise!

Valkosipuliseen tomaattipiirakkaan tarvitaan

Pohja
3 dl vehnäjauhoja
125 g kylmää voita (vainopartiolaisten [keksitteks sanamuunnoksen?] tapauksessa myös margariini kelpuutetaan)
2-3 rkl vettä (kylmää tämäkin)

Täyte
3 rkl Dijon-sinappia
noin 4 tomaattia
150 g juustoraastetta (mustaleimainen Emmental on ihan ässä!)
1 valkosipulinkynsi
pari rkl öljyä
pippuria, oreganoa/basilikaa

Kylmä voi pilkotaan pieniksi kuutioiksi ja nypitään nopeasti jauhoihin. Sekoitetaan muruseokseen myös jääkylmä vesi. Taputellaan palloksi (ei siis vaivata enää enempiä, kunhan nopskasti sekoitellaan) ja annetaan levätä jääkaapissa kelmuun käärittynä noin puolisen tuntia.

Levon aikana voi valmistaa täytteen, seuraavanlaisin toimenpitein: viipaloi tomaatit, jotka mielellään saavat olla maukkaita ja kypsiä. Koosta riippuen niitä menee noin 4-5 kappaletta - tarkoitus on kuitenkin peittää piirakkavuoka yhdellä (1) kerroksella tomaatteja. Silputtu valkosipulinkynsi (tai maksimissaan kaksi pientä, ettei mene yliannostuksen puolelle) sekoitetaan öljyyn.

Kun taikina on mukavan rauhallinen ja helposti käsiteltävä, se taputellaan tahi kaulitaan pyöreän (voidellun) piirakkavuoan pohjalle. Levitetään päälle Dijon-sinappi (tässä piilee lopputuleman herkullisuus, että kannattaa noudattaa ohjetta), ja seuraavaksi juustoraastetta. Sitten ladotaan päälle tomaatinviipaleet ja roiskitaan päälle mausteita. Lopuksi kruunataan komeus valkosipulimurskaöljyllä. Kannattaa olla aika tasapuolinen öljyn jakamisessa, ettei tule valtavia valkosipuliröykkiöitä minnekään.

Paistellaan 200-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia. Kunnes tomaatit näyttävät kypsiltä ja valkosipulihuurut ovat täyttäneet talon. Annetaan jäähtyä rauhassa, koska tomaatit luonnollisesti ovat noin tuhatasteisia heti uunista päästyään. Maku vain tiivistyy aikaa myöten.

Tarjotaan ystäville ja kylänmiehille, esimerkiksi huomenna kreikkalaisen perunasalaatin ja kuplivan viinin kera.

maanantai 14. tammikuuta 2008

Kivis on kivis

Yllätin itseni (ja puoli universumia) käymällä viikonloppuna mitä erinäisimmissä ulkoilmallisissa aktiviteeteissä. Lauantaina, ennen juhlavaa kauppareissua jonotin muiden kaupunkilaisten kanssa Töölönlahden ympäristössä [jossa, täytyy kyllä myöntää oli enemmän porukkaa liikenteessä viikko sitten aurinkoisella ilmalla]. Eilen kipaistiin tädin kanssa sunnuntai-iltapäivän neuroosia purkamaan Herttoniemen siirtolapuutarhan takana sijaitsevaan Kivinokkaan. Se, jos mikä vasta olikin villi ja jännittävä paikka.

Kävi nimittäin ilmi, että tuosta noin kuuden kilometrin päästä pääkaupunkimme sykkivästä keskustasta löytyy mitä viehättävin luontoalue, Kivinokka. Paikalla sijaitsee uimarantojen ja taidekahvilan lisäksi vajaat nelisensataa kesämajaa. Ei siis mökkiä eikä siirtolapuutarhaa - vaan majoja (eli puisia pieniä mökkihökötyksiä), joissa urbaanit kansalaiset voivat viettää kesäisiä päiviään. Alue on kuulemma syntynyt 1920-luvulla, jolloin kaupunkilaisten oli ensi kerran luvallista viettää kokeilunomaisesti vapaa-ajan elämää, omissa teltoissaan yöpymällä. 1940-luvulla rakennuksia ei enää tarvinnut purkaa talveksi - ja nykyään sööttejä huvikumpuja on siis Kivinokkaan (eli kivikseen - vai kivisiin.. ääh tätä suomen kieltä!) siunaantunut lähes 400. Myyntihinta on 2000-luvulla kuulemma jossain 12 000 - 20 000€ välillä, per mökki siis. Which amazes me.

Mietittiin tädin kanssa metsässä vaappuessamme, että mahtoi ennenaikaan olla etäisyys kaupunkiin tuolta alueelta melkoinen. Nykyään pääsee kymppiminsassa metrolla suhauttamaan "kesämökille" - olkoonkin, että itseäni naapureiden välitön läheisyys kyllä saattaisi hieman häiritä.

Ei vaan. Ihmeellistä oli samota korkeiden puiden joukossa, hiljaista luontoa kuunnellen. Ja vastaavasti vain viiden minuutin kävelymatkan päässä oli sitten taas Itäväylällä täysi hulina. Kummallinen pääkaupunki meillä, I must admit. Täällä mahtaa olla ihan hurjasti Kiviksen kaltaisia paikkoja, joista välttämättä suuri yleisö (eli ne Töölönlahdella jonottavat cityihmiset, jotka oikeasti voisivat jopa nauttia luonnon rauhasta) ihan hulluna edes tiedä. Vinkkejä kivoista luontokohteista otetaan siis vastaan...

Töissä on hirviä kiire. Ja kauhiasti kaikkia mielenkiintoisia ihmisiä tavattavana. Niin kuin nyt keskiviikkonakin, kun buukkasin käynnin Suomen elokuva-arkistoon. Ehdin kuitenkin tänään, eilisen hesarin innoittamana, jättää myös kilpailevan työhakemuksen (josta ei tietysti tule mitään, kun siitä näin julkisesti mainitsen..). Sinne pitäis kai soittaa tällä viikolla perään..? Mitä niille kuuluu sanoa?

torstai 10. tammikuuta 2008

Teepee, osa kaksi

Tein eilen ykkösluokan julkkisbongauksen. Vaapuin hurjaa kyytiä Aikatalon kulmilla kohti Keskuskatua, vaan kiinnittääkseni huomiota keskelle mun kävelyreittiä parkkeeranneeseen mustaan autoon. [Itse mustissa autoissa nyt ei niinkään useimmiten ole mitään huomiota herättävää - lähinnä vaan vanhana oululaisena yleensä pitää aina vähän kiinnostua, tyyliin "no kukas sitä nyt noin massiivisessa autossa matkustaa..."] Autossakaan ei siis ollut muuta erikoista - kuskin paikalla istui mies mustissaan. Mutta mikä oli erikoista, oli ratkaisu että toinen Man In Black oli käsi takapenkin ovenkahvassa kiinni - päästämässä matkustajaa ulos.

Tässä vaiheessa kävelyvauhtini oli jo hieman hiljentynyt, ihan vaan silkasta uteliaisuudesta. En kuitenkaan pöllämystyksissäni hoksannut vaihtaa kurssia hyvissä ajoin - vaan päädyin sitten suhahtamaan Tasavaltamme Presidentin (ja hänen turvamiehensä) ohitse noin 20 sentin etäisyydeltä. Lippis oli Tarjalla päässä ja kova kaakotus kuului kauemmaksikin - ilmeisesti viereiseen urheiluvälineliikkeeseen kävi rouva presidentin matka. *hih*

On siinä saattanut kaupantädillä olla ilmeissä pitelemistä, kun arvoisa rouva teepee on marssinut kävelysauvojensa (tai minkälaisia asioita hänellä nyt kenties kaupungille voikaan olla) kanssa kassalle. Omasta puolestani voin kertoa, että pokka ei pitäisi kyllä millään! Sen puolesta puhuu jo aikanaan Oulussa, lukioni 125-vuotisjuhlissa juhlapuheen pitäneen (silloisen istuvan) presidentti Ahtisaaren kanssa käymäni monologi... Istuttiin juhlapäivänä lyysseolaistyttöjen kanssa käytävällä viattomasti ihan muikkuina (eli muina naisina, toim. huom.) ja havaittiin kauhuksemme rehtorin ja Ahtisaaren kävelevän suoraan meitä kohti. Käytävä oli kohdaltamme suhteellisen kapea - eli todennäköisyys presidentin kohtaamiseen vaikutti melkoisen vääjäämättömältä sen ohikiitävän sekunnin.

Mietittiin tovi tykönämme, kuuluuko meidän pokkuroida jotenkin erikoisemminkin - vai voidaanko vaan lorvia penkeillä lukion ekaluokkalaisille ominaiseen tyyliin. Päädyttiin kuitenkin kompromissiratkaisuun (mikä näin jälkikäteen hymyilyttää kyllä ihan hurjasti): noustiin presidentin tullessa kohdalle seisomaan - ja kajautettiin komeasti "päivää herra tasavallan presidentti". *muahah* Ei vastannut Martti, ei. Korkeintaan ehkä hymyili hyville tavoillemme suopeasti.

((Silloisesta rehtorista olisi monta muutakin mukavaa tarinaa. Koulumme sijaitsee nimittäin ihan Oulun keskustassa ja kun Ruotsin kuninkaalliset 1990-luvun puolivälin kieppeillä tekivät valtiollisen vierailun Uuleoboriin, niin meidän reksimmepä tilata päräytti nelisensataa suomen- ja ruotsin lippua (sellaisia kepillisiä malleja) - ja komensi koko lukiomme ulos kadulle huiskuttamaan näillä lipuilla. Ei ole varmaan kuunaan ollut Oulussa yhtä komianmassiivista lipunhuiskutusta havaittavissa, kun koulumme ja Franzenin puiston välisellä pätkällä, tuona aurinkoisena iltapäivänä.))

tiistai 8. tammikuuta 2008

Näillä mennään

Aloitin jälleen Uuden Elämän, noinniinq vuodenvaihteen kunniaksi. Teemalla "Vähemmän Valitusta." Käytännössä tämä on merkinnyt siis sitä, että periaatteessa mun ei tulisi ruikuttaa elämän pienistä kolhuista enää yhtään entisenlaiseeni tyyliin - mutta käytäntö on tosiaan osoittautunut vain hieman tuota haasteellisemmaksi.

Kun siis periaatteessa mua ärsyttää [hui hai ja tässä taas mennään!] ihan suuresti universumin tyyli olla turpa rutullaan keskimäärin 22 tuntia vuorokaudessa. Siis ihan vaan siitä ilosta, että voi valittaa, suurin osa ihmisistä myös oikeasti valittaa. Jatkuvasti! Jos ei ravintolassa ole mautonta ruokaa ja kuivaa kanaa, niin ainakin palvelussa olisi toivomisen varaa. Tai vähintäänkin pöytä kiikkuu - tai mikä pahinta, tuoli on epämukava. Teoriassahan itsekin siis sorrun kyseisenkaltaiseen toimintaan ihan jatkuvasti - mutta ajattelin nyt Uuden Elämän kunniaksi hillitä kitkerää kieltäni ja ryhtyä toteuttamaan ajatusta "jos ei ole mitään positiivisen rakentavaa sanomista, ei tarvitse sanoa yhtään mitään."

Käytännössä täydellisen hiljaisuuden ylläpitäminen nyt ei allekirjoittaneelta tule teknisistä toimitusvioista johtuen onnistumaan ehkä kuunaan. Vastaavasti, jos lähes 30 vuotta elämästään on tullut käytettyä siihen, että ympäröivää ihmistöä havainnoidaan ensisijaisesti kriittisesti piikitellen - voi uusien temppujen omaksumiseen kulua semminkin muutama päivä aikaa.

Silti, olisi jotenkin helpottavaa ajatella, että maailmassa edes joku yhtyisi valtavaan hankkeeseeni - ja ihan oikeasti kokeilisi esimerkiksi valituksetonta viikkoa. Mä luulen, että suomalaisten verenpaine laskisi kilometritolkulla, kun turhanpäiväisestä narputtaminen vähentyisi, ja ihmiset sen sijaan pyrkisivät määrittelemään niitä positiivisia pipanoita kanssaihmisissään. Jos sellaisia siis näkevät.

Utopiaa, luulen ma. Mutta jostainhan sitä on allekirjoittaneenkin riemunsa revittävä. Hi.

Ps. Ai niin: uudessa kännykässä (johon saa itse myös soittaa, kaverit! Toim. huom.) on myös kahden megan kaammera. Voin siis alkaa valtavan kuvaushärdellin (kuten aina uhkailen) ja piristää blogikansan päivää valloittavilla otoksilla. Ehkä. Joskus.

torstai 3. tammikuuta 2008

Uutta vuotta ja semmosta

Huhhei. Olipa loma. Yhdessä suhauksessa meni joulu ja välipäivät - ja nyt elelläänkin jo iloisesti uuden vuoden paremmalla puolella. Rentotus olisi ehkä hieman liioitteleva termi kymmenpäiväiselle ekskursiolleni Pohjolaan - mutta kaikin puolin tarpeeseen työtauko kyllä tuli. Ihan erilaisella tarmolla on täällä jo pari päivää (!) väännetty kaikenlaisia uusia kujeita. Ja yritetty juhlavasti pysytellä uudenvuoden lupausten kaidalla tiellä. *wirn*

Joulupukki toi mukanaan lähinnä litteitä, kahisevia asioita (ja kolme muovista läpyskää, joilla voi ostella ainakin ruåtsalaisia huonekaluja ja soopeliturkkeja). Kävin eilen sitten realisoimassa lahjarahat kännykäksi - nyt kelpaa taas huudella luuriin vaikka mitä törkeyksiä. Meni niiiiiimpaljo hermot siihen ensalkuun ihanaiseen simpukkaan, johon ei loppuaikana saanut enää virtaa kuin varpaillaan seisomalla ja yksinään ääneen meditoimalla. Mikälie kosketushäiriö vaivasi, omistajaa ja puhelinta. Lisäksi simpukassa oli yksi ammottava kolo kyljessä - ja etukuori irvisti sisällöllään suhteellisen villisti.

Parempi siis päästä eroon moisesta rakkineesta. Aleksin nuukkialaisten myymälässä oli eilen oikein alennusmyynti - sain siis kolmanneksen halvemmalla uuden kolmegee-kapulani. Vielä kun joku kertoisi, mitä niillä kaikilla geillä [mikä on geen monikko?] kuuluu tehdä.. Tässä menee mukavasti loppuviikko ohjekirjaan tutustellessa. Onnekseni sain juuri vanhan tutun soittoäänen kuitenkin ladattua puhelimeeni, ettei tarvi ratikassa Nokia-tunea hävetä.

Kai sitä kuuluisi kunniallisen polkkaajan tehdä uuden vuoden alkuun jonkinlainen tilinpäätös menneestä. Ei vaan tunnu olevan oikeita sanoja - eikä oikein aikaakaan moiseen. Kuukauden kuluttua nimittäin on sellainenkin päräyttävä juhlavuoden avajainen luvassa Kansallisarkistossa, että alta pois. Ja vielä olisi melkoisen monta äänentoistolaitetta, cocktail-palaa, viinilasia, käsikirjaa, näyttelyjulistetta ja -vitriiniä sekä erilaisia ohjelmanumeroita työn alla. Kauhunsekaisella manialla siis odottelen täällä helmikuuta. Ja palaan niihin välitilinpäätöksiin (omassa elämässäni ja täällä blogistaniassa) ehkä myöhemmin.

Elossa kuitenkin ollaan. Ja tankataan Beroccaa. Tämä siis radiohiljaisuudestani huolestuneille (kaikille teille kahdelle) tiedoksi.