maanantai 18. helmikuuta 2008

Puolustuskannalla

Mulle on kehittynyt melko lailla erikoinen suhde iPodiini. Intensiivisyydessään erikoinen, siis - ja toisin kuin useampia ystäviäni, niin joudun puolustelemaan taskuvenuksen kaltaista soitintani lähestulkoon joka toiselle vastaantulijalle.

Juurensahan tämä eläimellinen puolustuskantaisuus johtaa siihen, että ihmisten levyhylly itse asiassa kuvaa hänen kiinnostuksiaan ja olemustaan paremmin kuin johtavat persoonallisuustestit ehkä ikuna. Jollain tavalla on suorastaan nolostuttavaa päästää kavereita (vieraammista nyt puhumattakaan) niin lähelle niitä itseään tärkeitä asioita. Ja kun levyt nyt harvemmin pääsevät poisheitettävien asioiden joukkoon - eli jengin (tai allekirjoittaneen) hyllyistä löytyy kaikkea mahdollista Seitsemännen taivaan ainoasta julkaisusta Hausmyllyn kokoelmalevyyn.

Näin aikuisiällä hankittua iPodia on puolestaan viime syksynä ladattu (pikkuveljen toimesta) mitä suurimmalla hartaudella - ja mukaan valikoitui ainoastaan mielestäni "kuunneltavaa" musiikkia. Eli Vartiaisen Jenniä, Yötä, Suurlähettiläitä, Seija Simolaa - ja bonuksena päättymätön kimara lällyjä rakkauslauluja. Siksipä onkin erityisen noloa, kun joku taho haluaa tutustua soittimen valikoimaan - eihän se nyt ole poloisen iipodin vika, että kolmekymppinen omistajansa on sentimentaalinen viiriö, joka haluaa työmatkoillaan kuunnella mukanalaulettavaa musiikkia. Eikä esimerkiksi kunnioitustaherättävää rockia.

Tänään aamulla heiluttelin taas iloisesti varpaitani ja lauleskelin [no, hyräilin ääneen anyways] "Etkö unta saa" -dueton parasta kohtaa - esitystä oli siis vaatimattomasti jatkunut vasta noin neljän minuutin ajan. Säikähdys oli melkoinen, kun armas kummitäti koputti olkapäähän tuossa työpaikan alaovella, seurattuaan siis lauleskelevaa olemustani suunnilleen toisesta kertosäkeestä asti. Melkoisen muikea oli ilme, kun toivoteltiin hyvää työpäivää puoleen ja toiseen *muah*.

Ps. pikkuveli toimi myös sensuroivana tahona musiikkia lataillessaan. Jostakin kummasta syystä ikiaikainen idolini Pepe "tukka" Willberg ei lukuisista pyynnöistäni huolimatta koskaan päätynyt muistikortille. Sitä päänpuistelun ja hiljaisen paheksunnan määrää on hankala sanoin kuvata...

3 kommenttia:

Mari(nadi) Koo kirjoitti...

Ooh, Pepe ja Aamu, sehän on mitä mainiointa hyräilyä nimensämukaiseen vuorokaudenhetkeen :)

Anonyymi kirjoitti...

Olen samaa mieltä kanssasi siitä että ipodin sisältö paljastaa ihmisen sielunelämän, nim. nuori vihainen afroamerikkalainen mies(?)

Yhdistelmä angiinan aiheuttama sairasloma ja uusi laajakaista aiheuttivat sen että olen nyt liittynyt blogisi lukijoihin, ihquu tekstii, joten jatkossa voi varoa sanomisiaan ;)

Tämän blogin pitäminen on kyllä paljon fiksumpaa hommaa kuin FB:ssa kanojen heittely, mutta kaikki taaplaa tyylillään.

Onnea "uuteen" blogiin!

t. Antti Tuiskun nimmarin omistaja

Kirsi kirjoitti...

Ooo. Uusia lukijoita. Teretulemast vaan - molemmille. Ja heti tietty rupes mietityttämään munahuiskun nimmarin omistajan henkilöllisyys... Sun pitää ehkä jättää vähän spesifimpi vinkki esim. tonne naamakirjaan :)

Aurinkoa tiistaihin i alla fall.

//k.