keskiviikko 28. toukokuuta 2008

Ristuksen komiaa

Iloinen heilutus täältä pohjoisesta. Missä solen skiner ja himlen är blått. Viikonlopun juhlakatastrofin laajuus alkaa olla melko lailla selvillä - vielä olisi noin viisi täytekakkua tehtävänä ja yksi kebabeläin kynittävänä, ennen kuin voi nostaa kukkia pöydälle. Ja juoda itsensä mukavaksi. Lievä munakriisi (eli munanpuute) tosin vaivaa - mun kahden viikon takaiset huutelut "ostakaa munia, saatana!" ei ollut valitettavasti saanut tarpeeksi liikettä aikaiseksi. Eli nyt pitää sitten lähteä kiertelemään kauppoja vanhojen munien perässä.

[Ja ei, tässä ei ole kyseessä nyt mikään pervo juoni ylioppilaan päänmenoksi. Vanhana kondiittorina tiedossa on nimittäin se, että liian tuoreista munista ei saa sokerikakkupohjasta muuta kuin pannarin ja ihan järjettömän vitutuksen. Vaatii vanhempaa munaa se(kin) taikina kohotakseen. Nih.]

Omiksi ansioikseni tältä viikolta voin kuitenkin laskea kahden kirjan läpiluvun - hyviä ne olikin. Samoin nukkumapuuhiin on käytetty kiitettävästi aikaa. Ja vähän myös keittiössä, kolmen voileipäkakun verran. Mutta siis kaikki kauheus on vielä edessä, trust me. Mikä parasta, ensi viikon viikonlopun 80-vuotisjuhlat paisuvat päivä päivältä - alunperin lupauduin tekemään kakkua kymmenelle vieraalle. Eilinen pääluku oli lähempänä puoltasataa, ja ilmeisesti edelleen kasvussa. Heh. Hieman ehkä hupsahtanut mummoni kun on aamukävelyillään kutsunut noin puoli kotikaupunginosaansa kahville. Mukavapa siinä sitten cateringin (lue: allekirjoittanut) tykönään miettiä, että tehdäänkö sitä kaksi kakkua vai eikö sitä tehdä. Ja jos tehdään kaksi, niin monelleko se sitten riittää, ja voiko vieraille vaan ovella todeta, että dementikon päiväkävelykutsuja ei oikeasti lasketa, että menkää koteihinne houkat...? *wirn*

Mutta ilon kautta mennään lauantaihin.

Ainakaan ei ole enempää ruumihia saatu vielä tälle reissulle, se kai on ihan hyvä juttu? Ja heinäkuisten läksiäisbileiden tapahtuma-areenakin on viittä vaille vahvistettu. Vielä kun joku keksisi mitä siellä pitää tarjota - ja onko meillä jotain ohjelmaakin...?

maanantai 26. toukokuuta 2008

Rakkaus tappaa

Musta tuli ensimmäisen lomapäiväni kunniaksi kaksoismurhaaja. Ihan vaan sillai huomaamatta ja ohimennen. Tarinan synkeä alku juontaa juurensa Oulunsalon lentoasemalle, jonne saavuin tänään muikistelemaan tuossa puoliltapäivin, paikallista aikaa. Parkkialueelta sain alleni sähäkänsinisen pösön, jolla oli tarkoitukseni ajaa kohti kolmevuotiaan kummipojan kotia, kakuntekopuuhiin.

[Samaan aikaan toisaalla västäräkkipariskunta löysi toisensa ja uppoutui toistensa kauniisiin silmiin ja koreisiin siipiin, iloisesti ilmassa leikkiä -leivosten lailla- lyöden..]

Ajelin pahaa-aavistamattomana kuudenkympin tuntivauhtia kohti liikenneympyrää - vain havaitakseni näkökentän laidassa veikeästi toisilleen ilmassa keikistelevät tiput. Västäräkkien keväthuuma päättyi siis autoni etusäleikköön; pieni tumpsahdus vaan kävi, kun rakastavaiset näkivät päiviensä pään. Sinne jäivät tienreunaan ketarat pystyssä kenottamaan moiset puluset, vallan sääliksi käy kauhea kohtalonsa. Mutta mitä opimme tästä: rakkaus tappaa.

[Mental note to self: ei kandee ihastella sen ihqttelijatyypin kauniita silmiä tienylitystilanteessa - erityisestikään, jos lähettyvillä kaahaa eräskin epätasapainoinen kirsusein. Tullee ruumita, nih!]

Kesäloma avattiin siis hautajaistunnelmissa, olkoonkin että kummipojan mopokakku oli ennakko-odotuksia hienompi (miehekäs vaaleanpunainen Ducati, kun en just osannut käyttää karamelliväriä tarpeeksi kermavaahdon värjäämiseen). Huomenna suunnitelmissa on vain ja ainoastaan nukkua - räntäsateessa. Jota siis on tälle suunnalle luvattu vallankin mun kesälomaani silmälläpitäen.

Ihan kamala väsy. Onneksi on loma. Seriously.

ps. Tallinnassa oli mukavaa, eikä tarvinut just yhtään juoda ja valvoa. Oikeastikaan. Lisäksi Madeiran-loman kuvienkatseluilta oli vallankin vitsikäs - meinattiin ehkä kuolla nauruun, kun universumin paras kännivideo pärähti ruutuun. Joku älykäs porukka nimittäin oli kolmen cocktailtunnin jälkeen päättänyt mennä myrskyävällä uima-allasalueelle tekemään hotellin esittelyvideota. Englanniksi. Brittiaksentilla siis. Splendid, indeed. *muahaha* Onpahan ainakin läksiäisiin yksi valloittava ohjelmanumero valmis..

keskiviikko 21. toukokuuta 2008

Muuttoauto

Vuokrasin netistä pakun muuttopuuhia varten. Semisti epäilytti kirjoitusvihreelliset sähköpostit kyseisestä kalliolaisesta firmasta, mutta halpa hinta (eli siis yhteensä ainakin kymmenen euron säästö) teki päätöksen puolestani. Vaaputtiin muuttokolonnan kanssa eilen firman toimipisteeseen autoa noutamaan - löytääksemme universumin nuhruisimman autotallin. Talli oli luonnollisesti täynnä huollettav..öö..maalattavia autoja [liekö huoneistokeskus oli oikeasti antanut oranssin menopelinsä myyntiin, vai olikohan se "jäänyt epähuomiossa" palauttamati?]. Karvanaamainen vanhempi mies teki bensankatkussa vuokrapaperit (yhden pienen kuittipohjan), ja lähti sitten autolla "hakemaan pakua". Meidän seurueemme meinasi tässä vaiheessa tikahtua tikkariinsa - tyyli oli juur sellainen, että ei oltaisi ihmetelty ollenkaan "vuokra-auton" keikkaamista seuraavalta kadulta tyyliin "tässä nyt ei ole tätä avainta, mutta jos koplaatte nää sähköjohdot täällä koelaudan alla yhteen, niin homma kyllä käynnistyy sitten sillä.."

Saatiin allemme 1400 kilometrin reissua varten universumin ehkä paskin pakettiauto. Sininen, ruostunut, lommoinen Fiat Ducato - johon kyllä kaikki mun tavarat mahtui heittäen, mutta jonka ajo-ominaisuuksissa on muutamia merkinnän arvoisia kohtia.

- Ohituskaistaa tarvitaan rekan ohittamiseen ainakin se 1,5 km. Tämä siis sillä oletuksella, että kaistan alkaessa ollaan jo rekan persiissä kiinni - ja että ohituskaistaan sisältyy myös tasamaalla/alamäessä ajelua. Ylämäkeen ohituskilometrejä menee pari-kolme enemmän.

- Vauhdin noustessa yli 90 km/h, auton sisälämpötila laskee noin kahdeksan astetta. Mikä ei tuolla 650 km pikataipaleella ole sitten yhtään harmillista, ollenkaan.

- Radio (eli siis mankka) ei ko. menopelissä toimi yksinkertaisesti siitä syystä, että kun sen kapistuksen kiskaisee irti koelaudasta, niin voi huomata virtapiuhojen puutteen. Radion kolosta sitä vastoin voi nähdä moottoriin.

Lievästä kitinästä ja jarrujen hajusta huolimatta päästiin puoli kolmeksi (lähtöaika Kalliosta kello 19.04) Ouluun. Ja huomenna illalla takaisin.

Olenko mää joskus aiemminkin sanonut, että vittu tässä muutossa ei ole yhtään mitään järkeä?!?! *wirn*

ps. näin viime yönä ekan unen työpaikaltani Ameriikasta. Jännittävää.

maanantai 19. toukokuuta 2008

Gigafoneja

Olipa taas viikonloppu. Meni perjantain ja maanantain välinen yö sellaisessakin suhinassa, että alta pois - parisataa nuorisolaista viipotti pitkin ja poikin maita ja mantuja mitä suurimmalla antaumuksella. Ihan käsittämätön fiilis, positiivisessa mielessä siis.

Eilisellä pakattiin valmennetut vaihtarikokelaat bussiin ja suunnattiin Tampereelle, jossa sitten vanhempia odotellessa tempaistiin Maamme-laulu (sekä muutama reipas A. Tuisku -henkinen rallatus) lähes 200 hengen kuoron voimin. Ihan käsittämätön yhteys löytyi nuorten ja meidän entistenkin nuorten välille - sitä lähtemisen fiilistä olisi voinut melkein käsin koskettaa yliopiston aulan portaikossa.

Bussimatka kotiin Helsinkiin meni hervottomasti hihitellessä - viikonlopun parhaana irti-kontekstista -heittona pakko vielä kertoa seuraava ruokajonossa kuultu kauhistelu: [Ja tää siis sellaisella semisti tsadilaisella 16-vuotiaan kundin nasaalilla äänellä]

"Siis mä en kestä sit siellä Jenkeissä, kun siellä ananaskaan ei ole ananas - vaan vitsit joku pineapple..."

Muahaha.

Ilta meni ihania ystäviä fiilistellessä - sain espoolais-lauttasaarelaiselta tehokaksikolta pakkausapua huomista muuttoa silmälläpitäen, valmennusväsymyksestä huolimatta. Mimmit pakkas mun koko kotini erinäisiin paffilaatikoihin noin tunnissa, allekirjoittaneen itkeä tihuutellessa salaa vaatekaapissa. [Pöytäkirjaan merkittäköön kyllä se, että liikutusta aiheutti siis ensisijaisesti se, että mulla on tässä maailmassa oikeasti niin ihania ihmisiä ympärilläni, jotka jaksavat vielä 50h työvuoron jälkeen tulla vielä täysin pyyteettömästi lapioimaan lautasiani laatikoihin.. Käsittämätöntä ystävällisyyttä - kiitokset ja halaukset ahkerille pikkuoraville vielä näin julkisesti ja jälkikäteen. Tulette ihmettelemään korvauksen suuruutta.]

Huomenna sitten muuttoautolla Ouluun. Jännittävää.

ps. Otsikon muotoilusta vastasi eräskin 17-vuotias hurmaava nuormeis, joka maanisesti talon katolla kiipeillessään vaan huuteli omasta mielestään ei mega- vaan gigafoniin. Oli kuulemma semminkin hyvät jutut hänellä *wirn*

perjantai 16. toukokuuta 2008

Epävarmuudensietotila

Mä olen aina ollut tosi huono sietämään epävarmuutta. Aina. Niin kauan kuin tekemäni asian lopputulos ei ole 100% menestyksellinen, on jonkinasteisella angstilla aina ihan valtava sija. Projektienhallinta valmisteluvaiheessa on lastenleikkiä verrattuna siihen tunteeseen, kun hetkeä ennen tilaisuuden alkua kaksisataa silmäparia nakottaa luottavaisena penkeissään, odottaen ensimmäisten esiintyjien saapumista. Se tunne on kuin uimahyppylavalla - sydän hakkaa ja jänskättää. Ei siis oma esiintyminen, vaan ajatus siitä, kuinka lopullista tapahtuman aloittaminen on - ja kuinka monta yhdenaikaista palloa vaan sinkoilee ilmassa täysin kohtalonsa armoilla, kaikkia epäonnistumisfaktoreita odotellen.

Jäin eilen ennen nukahtamistani miettimään tätä ominaisuutta - periaatteessa arkielämää moinen ujostelu tai ahdistelu ei nyt ihan valtoimenaan haittaa. Konkreettisia esimerkkejä esimerkiksi aloitteentekohaluttomuudesta tosin olisi (melko monella muullakin, luulisin) erityisesti opiskeluajoilta ehkä kiljoona.

Viime aikojen tapahtumat on kuitenkin olleet pakostakin melkoista siedätyshoitoa tähän vammaani - mä olen oikeasti hakenut virkavapaata, irtisanonut paitsi kämppäni ja sähkösopimukseni (niin ja Hesarin tilauksen *snif*) sekä varannut ja maksanut lentoni Ameriikkaan - ilman minkäänlaista varmuutta siitä, että mulle edes myönnetään oikeus hakea viisumia. Seriously. Periaatteessa viisumihakemuksen myöntää järjestömme ulkopuolinen taho, joka käsittelee viisumihakemus-anomustani aina tuonne juhannukselle saakka. Ja vasta heidän puoltolauseensa jälkeen (joskus siis heinäkuun alkupuolella) voi sitten ryhtyä väsäämään itse sitä viisumihakemusta. Johon siihenkin menee useampi hetki haastatteluine sun muineen.

Minkään valtakunnan järkeähän tässä kaikessa EI ole, etenkin kun tosiaan koko elämä on pikkuhiljaa siirtymässä pahvilaatikoihin pariksi kuukaudeksi odottelemaan. Mutta ei auta kuin luottaa omaan mantraani siitä, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Ja mullekin se viisuminhakuoikeus luvataan.

Mutta, on a more positive note; sain tänään viestiä tulevalta työnantajaltani: kämppä olisi tiedossa muutaman minuutin kävelymatkan päässä Capitol Buildingista - eli ihan Washington DC:n keskustasta. Hinta on muikeahkon järkevä, mutta neljän huoneen kalustettu rivitalonpätkä kaiken tapahtuman keskipisteessä, 1900-luvun alkupuolen tyylisessä talossa (kaasuliedellä, jihuu \o/) kuulostaa vaan niin viehkolta, että taidan ottaa tarjouksen (hinnasta huolimatta) vastaan. Olisipahan sitten ainakin kimakka koti, johon on kiva majoittaa kyläileviä kaukomatkalaisia.

[Enää pitää neuvotella, sisältyykö vuokraan mahdollisesti sisäsiisti ecuadorialainen kämppis. Jesh.].

torstai 15. toukokuuta 2008

Vuorotöitä

Heräsin aamuyöstä kolmelta jumiutuneeseen niskaan - ja koskapa yöllä on kiva paitsi a) nukkua, myös b) olla hereillä, niin väänsin teeveen jääkiekkokanavalle. Pääsin peliin mukaan juuri siinä vaiheessa, kun Suomi maalasi toisen kerran - ja sittenpä siinä meni tirkkuessa koko loppumatsi. Käytiin lauttasaarelaisen kisatsudion kanssa kiihkeää tekstiviestianalyysiä pelin kulusta - ja lopputulemana oli tälle kaikelle siis se, että meikämanne oli töissä tänään melko lailla tasan varttia vaille kuusi. Kyllä: kuusi.

Vaappuessani läpi heräilevän kaupungin mulle itse asiassa kirkastui se, miksi tykkäsin vuosituhannen alussa vuorotyökesistäni. Aikaisin aamulla Helsinki on vielä jotenkin uneliaan hiljainen - etten sanoisi jopa inhimillinen, kun liikennettä ei vielä ole nimeksikään ja kanssakulkijat tuntuvat allekirjoittaneen tavoin kuin leijuvan jossain unen ja valveillaolon rajapinnassa. Ei möykkää naapurit kännykkään, eikä huuda tarhalapset - ainoa särö heräävässä Helsingissä on kaduilla selvästikin yöpyneet rantojen miehet tavaroineen. He kun yleensä ovat kadonneet johonkin työmatkalaisten alta.

Kuulas aamuaurinko siis toi allekirjoittaneen tänään poikkeuksellisen hyvissä ajoin kustannuspaikalle - joskopa sitä vastaavasti pääsisi poiskin täältä ennen kuin ilta pimenee..? Huomenna suunnataan jälleen bussi kohti Virtoja. Kahdensadan nuorisolaisen edessä on taas maailma hetken omalla raiteellaan - viikonlopun vitsikkyyttä ei kyllä liene kukaan uskalla kyseenalaistaa.

--

Ja pakollisena muuttoraporttina: roudasin 20 laatikkoa eilen Kanpista Kallioon - ja sain ehkä kolmanneksen omaisuudestani jopa pakattua. Jos jollakulla on polttava halu saada kaappeihinsa lisää keittiövälineitä, kynttilöitä, kirjoja, kattiloita tai kaurahiutaleita (myös sähkövatkain, voileipägrilli ja kasakaupalla juomalaseja löytyis), niin kotonani on markkinat sunnuntaina kello 20.30 alkaen. Teretulemast ystävät ja kyläinmeihet!

maanantai 12. toukokuuta 2008

Hankolainen hyppyhämähäkki

Terveinen Hangosta. Sieltä kalliolta, jonne paistoi aurinko -ja tuuli vaan vähän. Tehtiin sunnuntaina kollegan kanssa pienimuotoinen kesäretki parin tunnin ajomatkan päähän Hankoon, ihan vaan kiitokseksi itsellemme valtaisista työaiheisista venymisistä. Matkaeväänä oli limua ja karkkeja - ja piknikkorin täyte löytyi Karjaan ABC:lta. Kerrassaan vitsikäs pieni retki, eikä moneen tuntiin tarvinnut ahdistella millään työ- tai muuttoaiheisilla asioilla. Vallan suositeltavaa muillekin tahoille moinen.

Kallionkolossa retkottaessa tuli myös tehtyä tuttavuutta vaikka minkämoisiin pieniin elukoihin. Hankolaiset muurahaiset on paitsi isoja, myös helppoja puolittaa [jostain syystä niitä puolikkaita murkkuja löytyi piknikalustaltamme useampia iltapäivän päätteeksi]. Lisäksi Suomen eteläisimmän kaupungin luonnosta löytyy myös vitsikkäitä pieniä hyppiviä hämähäkkejä. Ne siis poukkoilee paikasta toiseen vallan vapautuneesti - eikä pelkästään kauhusta kankeina, vaan selvästikin ihan vaan siksi koska voivat. Enpä ole ikuna aikaisemmin nähnyt hypähteleviä hämppejä - eikä onneksi nytkään tullut yhtään kotiin asti tuliaisina.

Ilta kruunautui tanssiisusienhaudalla -ohjelman finaaliin, jota ei mun epätasapainoisessa olotilassa olisi kyllä pitänyt katsoa ensinkään. Periaatteessa musta molemmat finalistit olivat tasaveroisen huonoja, mutta silti sain lietsottua itseni kolmen tunnin itkumaratoniin, jonka jälkeen oli silmät kipiät ja nokka ihan tukossa - not to mention kovin aikuismainen olo. Naapurit varmaan miettii edelleen itkuhalvauksen aihetta: siinä tuli samalla rahalla nyyhkytettyä niin kuolleet tamarat ja karismaattisten näyttelijöiden orastavat suhteet, kuin tuleva amerikkaan-muutto ja siihen liittyvät kaikki epävarmuustekijät. Kerrassaan vitsikkään puhdistava kokemus. Ja tosi hyvä, etten ollut saanut houkuteltua luokseni valtavaa kisatsudiota.

[Josta aasinsiltana tänhetkinen muuttoraportti: viikon päästä pitäisi siis olla kämppä paketissa ja käsi ovenkahvassa kiinni. Tänään tein miehekkäästi muuttoilmoituksen kotiin ja varasin pakun kuljettamaan omaisuuteni puolen Suomen halki pohjolaan. Muuttojoukkueeseen ilmoittautuneiden määrä triplaantui vartissa - niin ja passihakemuskin on nyt sitten sisällä. Että ehkä tässä kuitenkin tulee jonkinlainen muutto tapahtumaan, jos ei muualle niin kotikotiin ullakolle.]

tiistai 6. toukokuuta 2008

Antakee magnesiumia

Mulla on kauhia vamma pohkeessa. Oikeassa pohkeessa. Se [hän?] on ilmeisen vittuuntunut ja vimmainen keväiseen magnesiuminpuutteeseen, josta johtuen olen nyt parin viikon ajan herännyt joka jumalan yö ihan valtavaan suonenvetoon. Siis sellaiseen, että pitää vinkua ja uikuttaa useiden kymmenten sekuntien ajan, ennen kuin suoniparka (eli v-mäinen pohkeeni) suostuu suoristumaan. Muutaman yön jaksoin nukkua villasukat jalassa, mutta sitten tuli kuumuus. Kahden päivän magnesium-kuuri ei sekään auttanut [ja sitten loppui tabut].

Jostain kummasta syystä pohjoisessa ei tätä mystistä ilmiötä esiintynyt, mutta taas viime yönä pidin itselleni ja kramppaavalle pohkeelleni seuraa useamman hetken, siinä piirua vaille kolmelta. Siinä ehtii yöaikaan miettiä niin omat kuin naapurinsakin asiat, nilkkaa koukistellessa ja suoristellessa. Ja tehdä kuningatarpäätöksiä esimerkiksi valtavista apteekkireissuista suorilta kukonlaulun jälkeen.

Lisäksi muuttotappioihin voidaan laskea yksi kotiin unohtunut hammasharja [joo joo, ostin jo uuden!], mutta iipodi kuulokkeineen onneksi tuli mukaan.

Tällä viikolla valmistellaan maanisesti paitsi perjantain monikulttuurisuusseminaaria ja valtavaa spektaakkelia Eurooppa-päivän päälavalla Espalla, myös ensi viikon pientä excursiota Virroille. Jälleen parisataa nokkelaa ja näppärää valtakunnan toivoa kerääntyy samaan tilaan haistelemaan kansainvälisyystuulia - ja vittuilemaan yöaikaan meille vetäjille *hihihittää*. Juhlan kunniaksi -luin nimittäin juur naamakirjasta, että ko. lauantai on myös kansvälinen homofobian vastainen päivä- koko meidän kolkythenkinen vapaaehtoistiimi on puettuna teemaväriin, eli punaiseen. Kerrankin määkin olen niin tiedostava, että osallistun paitademonstraatioihin, vähän vahingossa tosin.

Ps. Viisumipaperit tuli. Mistäköhän saisi työtodistukset kesältä 2000 ja 2001, englanninkielen taitoni pruuvavan testituloksen taikka jonkin lupsakan lakimiehen yhteystiedot. Maanantaihin mennessä, pliis.

PPs. Onnea vielä Horonkylä-Myrkky -akselille. Kaksi hyvää ystävää teki sen, jota ollaan henkeämme pidätellen odoteltu jo ainakin kolme vuotta. Tempaisivat itsensä viime viikolla kihloihin, oikein Nyy Joorkissa. Siinäpä siis Ameriikan-houkutinta kaikille sinkkuystäville: tulkaa leikkimään kirsuseinin kaa Jenkkeihin, niin voidaan vaan kaikki mennä koko ajan kihloihin. Ameriikassa kun kaikki on mahdollista *wirn*

lauantai 3. toukokuuta 2008

Kauhian kuuma

Ouluun tuli kevät - ja ehkä vähän kesääkin tuossa alkuviikosta. Suhautin sinivalkoisin siivin vapunviettoon kotikonnuille tiistaina, ja perinteiseen malliin nokan suunta on ollut kohti aurinkoa keskimäärin kahdeksan tuntia päivässä. Ihan käsittämätön helle, tänään mittari roikkui +24 lämpöasteen tienoilla ja loimulohen kaveriksi grillissä kypsyi niin scampit kuin halloumikin [josta on muuten viime kesän myötä tullut koko perheen suosikkiruokaa..]. Eilen hifisteltiin grillatulla maksalla ja parsalla - mutta vappuaatto meni perinteisellä nakkilinjalla. Namskis.

Olotila on taas kerran sanalla sanoen ehyt täällä oleillessa - pikkumiehet kirmaavat ympäri maita ja mantuja - ja huutavat mennessään. Suvun nuorimmainen (yli viikon vanha!) tarkkailee ympäristöään tuhinan saattelemana - ja on punaruskeilla kutreillaan kyllä hurmannut niin nuoret kuin vanhat. Kerrassaan hurmaava pakkaus. Kuten serkkunsakin, joiden tämänhetkistä lempipuuhaa (puutarha- ja keittiötöiden lisäksi) on istua peräkkäin papan moottoripyörän selässä ja pitää ihan jumalatonta elämää, mopoista kun kuuluu niin mahtava pärinä.

Maanantaina suunta kohti Kalliota - ja massiivista muuttourakkaa. Vajaat kolme viikkoa olisi töitä jäljellä ennen kesälomaa, ja samassa ajassa pitäisi kehitellä joku patenttiratkaisu maallisen omaisuuteni säilömiseen. Viherkasvini ajattelin hoitotestamentata ensimmäiselle halukkaalle - samoin halutessaan saisi puoleksitoista vuodeksi käyttöönsä täysin ilmaiseksi pienen punaisen sohvan (ja maton) - tahi vaikkapa pesukoneen. Anyone - any ideas..?

Riemukkaasti toukokuun työurakasta on tulossa myös historiallisen raskas - melkoisen vinkeitä parinsadan hengen valmennuskarkeloita kun pitäisi järjestää, ja seminaareja sekä sitten tehdä niitä ihan omiakin töitä. Ahistaa pelkkä ajatuskin.

Mutta, tällä hetkellä siis valtakunnassa kaikki hyvin. Oikeinkin.