torstai 31. heinäkuuta 2008

Elamaa ja elektroniikkaa

Hyvaa huomenta (tai iltapaivaa) Suomi, taalla Washington DC. Kaikki on hyvin, ikuisuudelta kestavasta matkustelusta huolimatta paasin eilen illalla perille Lexington placelle. Ja sain jopa nukuttua viime yona. Ilman lampotila on noin 90F (you guys do the math) ja kosteusprosentti lahempana sataa. Eli kattilankaltainen elinymparisto on ainakin tuonne elokuulle mita suurimmalla todennakoisyydella arkipaivaa.

Rehellisesti sanottuna mieliala on sanalla sanoen vaihteleva - matka meni kahta itkukohtausta lukuunottamatta hyvin (voitte siella samalla kuvitella, kuinka hyvin ameriikkalaiset bisnesmiehet osaa suhtautua niiskuttavaan kirsuseiniin Bostonin lentokentalla..). Valilla on vaan ihan miljaardilla fiiliksissa tasta kaikesta - ja toisaalta valilla olo on kaikkea paitsi aikuismainen, kun yksinoleminen tuntuu vaan niin ylitsepaasemattomalta. Mutta kylla tama tasta, I know!

Kamppa on aivan fantastinen ja vuokraisanta (joka tuli kaupunkiin pariksi paivaksi mua varten) tosi, tosi kiva. Juotiin eilen saapumiseni kunniaksi isot lasit viinia - ja tanaan tosiaan sitten fillaroitiin kolme tuntia ympari naapurustoa tsekkailemassa paikkoja. Jos joku muistaa Huxtablen perheesta kertovan teeveesarjan, niin asuinymparistoni on melkoisen senkaltainen. Parikerroksisia taloja vieri vieressa, porstuan pielessa on rehottavia kukkasia - ja naapurit juttelevat kadulla toisilleen. Syotiin lounasta Eastern Marketin lounaskuppilassa: crabcake sandwhich afroamerikkalaisten seurassa on just niin DC:ta kuin milta se kuulostaa. Naapureiden kanssa on tarkoitus myos grillailla tanaan - t-bone steakseja ja corn on the cob (eli maissintahkia). Elo on siis ihan sweet.

Insidereina sen verran, etta kaupugin vaestosta kai yli 60% on tummaihoisia, DC:ssa asuu noin puoli miljoonaa ihmista (koko Capitolin alueella ilmeisesti kuitenkin yli 5 miljoonaa) - ja jos taivaalla lentaa kolme helikopteria, niin kyseessa on itsensa POTUS (eli George W.). Vahemman helikoptereita, vahemman tarkea henkilo... Naapurustosta loytyy luomukauppaa ja safewayta ja CVS:aa - ja tosiaan tuohon Capitolin kukkulalle on tasan viiden minuutin fillarimatka. Seriously.

Puitteet on siis enemman kuin kunnossa - viela kun saisi koottua itsensa talta valilla perkeleelliseksi yltyvalta koti-ikavalta. Pitanee vain elaa, kuten opettaa. Ja esimerkiksi pysya pois netista. Oikein kouraisi sisalta, kun avasin asken naamakirjan. Niin lahella kaikkia ystavia (ja perhetta), mutta niiiin kaukana. Vaan aika kai tuon ikavankin parantaa, I hope. Skype-yhteyden kun saan kuntoon ensi viikolla, niin sitten voi ehkapa jo jutella ihan IRL, puhelut on ihan sikakalliita (ja joudun siis jenkkiliittymassani myos maksamaan joka jumalan sisaantulevasta puhelusta, kauhiaa riistoa!).

Tama siis talla eraa. Maassa rauha ja ihmisilla hyva tahto. Ja US Marine Corpsien joku koulutuskeskus vaan viiden korttelin paassa. Telttailen ehka sen talon edessa aina huonoina hetkina *wirn* Halauksia ja suukkoja kaikille ihqille ihmisille. Ikava on - kuten arvata saattaa.

maanantai 28. heinäkuuta 2008

Kauhiasti kiitoksia

Se on sitten menoa. Melkein. Takataskussa on vakuutuspapereita, viisumi ja valuuttaa (sekä cashina että matkashekkeinä). Matkalaukut on esipakattu - mikä tarkoittaa siis sitä, että olen nostellut kaikki tavarat laukkuihin ja silmämääräisesti arvioinut, että mahtuu, mahtuu. Mistään kiloista ei kuitenkaan ole ollut vielä puhetta, että we'll see about that later.

Kone lähtee keskiviikkona, keskipäivällä. Saattojoukkoihin kuuluu yksi kummitäti ja yksi ystävä - and let's keep it that way. Mä en oikeasti ole yhtään hyvä jättämään jäähyväisiä (edes kuukaudeksi), ja itkevä kirsusein on aina kuitenkin itkevä kirsusein. Not fun at all.

Läksiäisjuhlatkin on nyt lusittu, lauantaina meni kuutisen tuntia juhlallisuuksien järjestelyyn - Martha Stewartkin kyllä kadehtisi kanansiipiemme tahmiaa ja tulista kastiketta. Viideltä alkoi ovisummeri kilistä - ja joskus kymmenen maissa saapui kai viimeinen juhlaseurue. All in all, puolensataa ystävää ja kylänmeistä kävi allekirjoittaneen maastamuutolle kilistämässä. Ja kerrassaan kivaa oli! Koska pohojoispohojammaalaisella on universumin pisimmät piuhat (MOT.) niin liikuttaviksi tarkoitetut ohjelmanumerot itkettivät allekirjoittaneen melkoisen perusteellisesti - sunnuntaina. Iltapäivällä. *hihi*

Läksiäislahjojakin jaettiin: kuusi kanaa kehitysmaahan (muistuttamaan kotiinjäävästä kanamaisen ihanasta kirjapiiristä), vaahtokarkkia, salmiakkia ja vodkaa [juotiin pullo porukalla pois samoin tein], shampanjaa odottamaan syyskuun gaalajuhlallisuuksia, Aikuiset ystäväni-kirja ja niin edelleen. Sekä sokerina pohjalla järjestömme ihanaisilta ihmisiltä kerätty lähes 500e lahjakortti käytettäväksi kotimatkaan ikävän iskiessä. Matkan tulee kuulemma suuntautua nimenomaan Helsinkiin, ko. ystävällismielisiä tahoja tapaamaan.

Naureskelin eilisellä, että melkoisen miehekästä järjestää tuon mittaluokan kinkerit noin lähtölaukaukseksi yhden kuukauden reissulle Ameriikkaan - kun tosiaan on tuo paluulippu varattuna JFK-Helsinki jo syyskuun toiselle päivälle. Saapa nähdä, minkälainen megaspektaakkeli on syyskuussa tiedossa. Muaha. Oli kuitenkin vallan ihanainen ilta - kiitokset kaikille osallisille ja halauksia vielä näin virtuaalisesti. Voitte sitten iloisesti vilkutella taivaalle keskiviikkona, kaikille yliajaville lentokoneille.

tiistai 22. heinäkuuta 2008

Ihana Paavo

Olin teininä ehkä universumin eniten rakastunut Paavoon. Enkä siis keneen tahansa naapuripihan Paavoon, vaan siihen itseensä: Kerosuon Paavoon. Hypestä. Siitä nuorisolaismusikaalista, jota esitettiin Svenskanissa ehkä kiljoona vuotta, ja joka mekin käytiin Oulusta saakka katsomassa, useampaan otteeseen. Vaikka routsinkielisestä laulusta ei juurikaan mitään tajunnut (vasta sitten, kun sain vuonna 1995 sen musikaalin VHS:nä - suomenkielisillä tekstityksillä), niin Paavon ja Micaelan ja Aminan ja Villen ja Tinon ja kaikkien energia (ja laulu ja tanssi ja kaikki lahjat, joista vaan koskaan olen yhtään kehdannut unelmoida) oli jotain elämää suurempaa. Kasi- ja ysiluokan ajan.

Olen jostain hassusta syystä viime viikkoina hyräillyt juurikin Hypen musiikkia (kyllä, ääneen) työmatkoilla metrossa, ja miettinyt sen mun keltakantisen CD:n kohtaloa. Todistetusti Vaasassa sitä vielä kuunneltiin, mutta senjälkeisestä levyn sijoituspaikasta mulla ei ole kyllä minkään valtakunnan havaintoa.

Paitsi nyt. Universumin vitsikkäin kollegani nimittäin bongas ko. levyn kirjastosta - ja ilmeisesti, jos luoja suo ja viskaalit sallii saatan saada koko levyllisen Hypetystä mun iiPodille. Jo tällä viikolla *tuulettaa villisti käsiään ilmassa* \o/ Oli pakko vähän salaa huudattaa tänään kaikkia biisejä töissä - ja ihan yhtä hyviltä ne kuulosti edelleenkin, vaan jotkut 15 vuotta alkuperäisesityksiä myöhemmin. Ja mikä huvittavinta: meikäläinen osaa edelleen suurimman osan biiseistä ulkoa - vaikkei koskaan aiemmin ole oikeastaan edes pysähtynyt miettimään niiden lyriikoita sen kummemmin. Ihanasti. Valtavaa nostalgiaa silti. Parempaa kuin Movetron ja Ace of Base yhteensä. Oikeasti.

ps. Nyt on sitten kirsulla vara-antibiootteja ja silmätippoja. Voiskohan niitä myydä mustassa pörssissä kotiinpaluureissujen matkakassan fundraisingia silmälläpitäen..?

pps. Äitin kanssa puhuin puhelimessa juuri. Jos ei veljelleen, niin ei sitä kyllä äidilleenkään osaa oikeasti sanoa sitä, mitä ajattelee. En osannut erotessamme, enkä äsken puhelimessakaan. Iskää siteeraten: syyskuussanähdäänsyyskuussanähdäänsyyskuussanähdään. Eli onhan tässä vielä aikaa. Tai ei.

maanantai 21. heinäkuuta 2008

Vielä on kesää jäljellä

Joku voisi kääntää hetkeksi kellon seisahtumaan paikalleen. Aika juoksee ihan käsittämätöntä vauhtia - eikä hetkestä tunnu millään saavan kiinni.

Viseerattu passi kolahti työpöydälle perjantai-aamuna. Kansainvälinen ajokortti on haettu. Keskiviikkona hammaslääkärin tuomittavaksi, ja huomenna vara-antibiootteja sekä allergialääkkeitä työterveyslääkäriltä. Perjantaina haen loput tavarat varastosta pakattavaksi (sekä arvon sopivaksi katsomani määrän ruokaa lauantain juhlallisuuksiin. Tilaisuuteen arvellaan saapuvaksi väkeä jotakin 20-50 hengen väliltä. Mikä v*ttu siinä on, että saan catering-vastuulleni vaan ihan käsittämättömiä juhlia...?) ja yritän saada sunnuntain ja keskiviikon välisenä yönä jopa pakattua jotain. Eli kaiken omaisuuteni kolmeen Samsoniteen.

Positiivisuuksina todettakoon, että torstaina oli mukava ilta eräänkin riihimäkisen elektroonisen sodankävijän sekä fajitasten kanssa. Perjantaina kokoonnuttiin akkaporukalla juhlimaan nimipäiväviikkoamme - se ilta päättyi karmaisevaan humalaan ja valtaviin tunnustuksiin. [Sekä erinomaisen epävireiseen muka-kaksiääniseen laulantaan eräässäkin kaisaniemeläisessä soittoruokalassa]. Lauantai meni kaamiassa krapulassa Suokissa, kalliolla makaillessa. Eilen vanhempani, siskokulta numero kaksi ja eräs kolmevuotias saapuivat puolestaan lomamökkimatkalle. Käytiin ihmettelemässä ratikoita, metroa, Lintsiä ja Korkeasaarta jo toiseen kertaan viikon sisällä. Mikäs sen mukavampaa.

Vaan seriously. Tuntuu siltä, että tämä läheisyyden tankkaaminen on jotenkin auttanut lohduttomuuteen - ja tänään lähestyvä lähtö tuntuu jotenkin astetta helpommalta kuin vielä eilen. Tai viime viikolla. Washingtonissa on kuulemma kuuma kuin kattilassa. Onnekseni pääsen asustelemaan ilmastoimattomaan taloon - ja toimiston sisätiloihin hommiin. Mun keuhkoilleni kun nuo ilmastoinnin aiheuttamat lämpötilaerot kun tunnetusti sopii niin valtavan hyvin.

Nimimerkillä olen ehkä koko elokuun keuhkoputkentulehduksen takia antibiooteilla. Just in Timberlake. Eiku case.

maanantai 14. heinäkuuta 2008

Jääkaappimagneetteja

Oli tosi mukava viikonloppu pienten poikien ja siskokullan (sekä miehensä) kanssa. Paljon tuli turistina hengailtua ja kummipojalle Helsingin-ihmeitä näyteltyä. Sekä bongattua makuuhuoneen ikkunasta niin metroja kuin kuumailmapallojakin. Toinen on jotenkin niin ylitsepääsemättömän liikuttava kaikessa kolmivuotiaan oma-aloitteisuudessaan. Mutta halusi kuitenkin metrossa pitää kädestä, kun mentiin tunneliin. Ja Lintsiltä palatessa kovaan ääneen selostaa rannekekellon käyttöominaisuuksia. Voi kuulemma katsoa siitä aina aamulla, että onko kello nyt kolmetoista vai yhdeksäntoista..

Piti täällä salaa hieman itkeä siskouden hienoutta - erään kolumnistin sanoin suhde sisaruksiin antaa elämällemme perspektiivin, ja luo sille horisontin. Lähentyvä lähtö on saanut allekirjoittaneen kyllä melko melankoliseksi - tänään on ensimmäinen päivä, kun koko olemustani vaan on leimannut mitä suurin surumielisyys. Ja määrittelemätön ikävä. Ja pelko yksinäisyydestä.

Sain päälleni kyllä melkoisen mielenkiintoisia katseita illalla metrossa, kun yhtä aikaa itkin ja nauroin tätä lähtemisen kaoottisuutta. Toisaalta on hurjan jännittävää saada FedExin lähettipojilta viisumipapereita ja vakuutuskortteja ja jääkaappimagneetteja (kyllä: mun 2500 USD:n arvoiseen viisumipakettiin sisältyy myös jääkaappimagneetteja. In English of course!). Ja toisaalta pieni ihminen meinaa vaan pakahtua yksinjäämisen tunteen edessä - ja siinä, kun kolmivuotias punatukkainen poika huikkaa viimeiseksi ovenraosta "..nähdään kirsi-täti sitten kohta.."

En minä sääliä kaipaa. Enkä lohdutusta. Enkä tsemppaavia "kyllä se siitä, lyhyt aikahan tuo vaan on. Ja ihan uskomaton mahdollisuus päästä lähtemään.." -puheita. Vaan pelkästään oikeuden surra silloin, kun siltä tuntuu. Ilman, että tarvitsee koko ajan tehdä tiliä tai selittää kaikille jotain. Ngh.

Huomenna Turkuun. Ja keskiviikkona kampaajalle. Ensi viikolle varasin sitten juhlan kunniaksi kolme hammaslääkäriaikaa - yksityiseltä. Mennee kaikki säästöt paikka-aineisiin ja röntgenkuviin. Mutta eipähän tarvitse toivottavasti sitten rääkyä lohjenneita hampaita Ameriikassa. Kai..?

torstai 10. heinäkuuta 2008

Kesäretkeilyä

Viime viikkoina on tullut erityisesti keskityttyä Kaisaniemi-Herttoniemi -väliseen kesäexcuiluun. Aamulla yhteen suuntaan ja illalla toiseen. Lauttasaaressa on tullut pyörähdettyä, samoin Toukolassa ja Savelassa - mutta eilenpä tempaistiin tosiaan ihanainen kesäretki all the way to Mansesteri.

Kas Tammerfestissähän esiintyi tuo suomalaisten rock-yhtyeiden kirkkain helmi, Syksyn Runoilijat. [Tarkkanäköisimmät kuulijat saattanevat muistaa kirsuseinin edellisen kosketuksen ko. bändin musiikkitarjontaan. Heh.]. Tällä kertaa alla oli siis kirkkaankeltainen vuokra-Hyundai ja ajatuksena viettää iloinen kesäilta hyvää musiikkia kuunnellen. Skeptisestä suhtautumisestani Helsinki-Tampere -pikataipaleen navigaatioon huolimatta seurueemme pääsi perille, sai auton parkkiin - ja jopa nautti illan konserttitarjonnasta. Allekirjoittaneenkin on pakko myöntää, että kahden siiderin jälkeen PotF kuulostaa melko paljon ymmärrettävämmältä (eli siis ihan tosi varpaitakutittavan hyvältä) - verrattuna siihen edelliskerran kahden punkkuflindan jälkeiseen olotilaan. Pojat soitti ja lauloi oikein hyvin, yleisö oli mukana (naapurin hotelli Ilveksen saunaosastoa myöten) - ainoastaan bassoa oli miksauksessa mukana ehkä aavistus liikaa. Mutta ei saa valittaa. Kerrassaan hurmaava ilta, kaikkineen.

Tehokas seuralaiseni suhautti keltsin Herttoniemeen kahta minuuttia ennen puoltayötä. Juuri sopivasti ennen muuttumistani kurpitsaksi. Eikä edes lyönyt kauhean lujaa, kun yritin kesken rokin rytkeen kovaäänisesti ehdottaa Samu Huberin ja Auringonnousun Esplanaadin kannustamista. [Ei kuulemma kannata kokeilla PotFin keikalla moista.. *wirn*]

Splendid indeed. Herttoniemen kesäkeittiöstä saattaa viikonlopun iloksi kajahtaa semi-ok kanapastan ohje. Ko. reseptiä (suoraan helsinkiläisestä ysibarista) on erinäisten tahojen toimesta kehuttu ihan hulluna. Mun mielestäni se oli ihan jees, mutta lievää tuunausta kaipailisi vielä. Ja melko paljon vähemmän esimerkiksi valkosipulia. Eli postaus seuraa, I promise. Sikäli kun kummipojan viikonloppuvierailusta ihanasti tokenen.

maanantai 7. heinäkuuta 2008

Taivaallista tarjottavaa

Unohtui hehkutella eilen universumin parasta krapularuokaa. Ei kebua eikä pitsataksia, vaan risottoa. Tädin kaapista löytyi nimittäin iltapäivällä (sinne itse ostamani, toim. huom.) risottoriisipaketti [arborio-riisi taisi olla kyseessä]. Kipaisu tien toiselle puolelle S-markettiin toi keittiön pöydälle myös sipulia, parmesaania ja sitruunaa. Ja näinpä oli taas kohmeloinen kirsusein hetken aikaa onnellinen, kun lautaselta löytyi kukkurakaupalla ihan törkeän hyvää sitruunarisottoa.

Kas näin se käy:

1 (salotti tai ihan tavallinen) sipuli hienonnetaan ja kuullotetaan öljyssä muutaman minuutin ajan. Risottoriisi lisätään pannulle/kattilaan (tarkemmat määrät riittävyydestä sun muusta löytyy paketin kyljestä, I promise) ja sekoitellaan puukapustalla 3-5 minuuttia, niin että riisi muuttuu läpikuultavaksi.

Samaan aikaan toisaalla on keitelty noin litra kanalientä (kuutiosta, hullut, ei mistään kananluista!). Kun riisi on ihanasti kuullottunut, ryhdytään kanalientä lisäilemään kauha kerrallaan riisien joukkoon. Seosta saa varovaisesti sekoitella nesteytymisen aikana. Ajatuksena kuitenkin siis se, että uusi kauha nestettä lisätään vasta sitten, kun edellinen on imeytynyt riisien joukkoon.

Noin varttitunnin päästä (kun riisi on jo melkein kypsää) lisätään yhden sitruunan mehu sekä isohko kourallinen raastettua parmesan-juustoa. Maustetaan pienellä määrällä mustaa pippuria. Annetaan vetäytyä hetki - kannattaa kuitenkin pitää mielessä termi al dente. Eli risoton tulisi olla hammastuntumaltaan mieluummin vähän rapsakka kuin ihan kauhiaa lötköä. Nautitaan sohvalla vaakatasossa. Tai romantillisesti kynttilänvalon hohkeessa jonkun ihqttajan kauniisiin silmiin uppoutuen. [Niin. Itse vedin tuolla ensimmäisellä vaihtoehdolla. Tietty. Mutta te muut voitte myös kokeilla tuota kakkosvaihtoehtoa *kyynikköiliö*]

Oli niin julmetun hyvää, että piti vähän ehkä kuolla salaa.

ps. Vitsikäs päivä päättyi ihanasti, kun kurkkasin nettipankin kautta mun tilitietoja. Juma - kahden kuukauden palkka (siis kuun palkka, lomarahat ja kaikkia ylityökorvauksia) nollaverokortilla näyttää kohtuuttoman vitsikkäältä. Mun tilillä siis. Luulen, että Oulun nuurdean pankinjohtaja on jo järkytyksissään etsimässä mun yhteystietoja - ja mua epäillään pian kaiken maailman laittomuuksista. Ihana tunnelma. [Ja tältäkö normaalipalkkaisista ihmisistä tuntuu aina kaikkina universumin palkkapäivinä...*wirn*?!]

sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Moneja juhulia

Meillä oli perjantaina Amerikan kansallispäivän kunniaksi vinkeä yleisötilaisuus Mediatorilla. Kansa vaelsi paikalle yllättävänkin suurissa joukoissa - ilmainen jätski hurmaavien vaihtariaiheisten henkilöiden toimesta houkutteli paikalle lähes parisataa ihmistä. Mikä yllätti erityisesti allekirjoittaneen - mä ihan tosiaan kuvittelin, että saadaan olla melkein keskenämme siellä koko päivän. Rouva Ambassador piti myös erinomaisen markkinahenkisen puheenvuoron heti tilaisuuden alkuun, ja itse asiassa viihtyi paikalla lähes tunnin. Mikä oli aika paljon kuviteltua enemmän.

Illalla oli Herttoniemessä kylässä kymmenkunta vapaaehtoista Jenkkihenkisessä hodari- ja hampurilaisbuffassa. Jotenkin päivän tiukka rutistus vei parhaan pohjan miehekkäältä humalahakuiselta juomiselta - istuttiin vaan nätisti soffalla ja hihittelyn lomassa kauhisteltiin nykyajan musiikkivideoiden välittämää kuvaa naisten pukeutumisesta.

Eilisellä oli puutarhajuhlat Toukolassa. Sama porukka, eri lavasteet. Ja juttujen taso oli jostain syystä noin kilometrin edellisiltaa syvällisempiä. Liekö syy meidän journalisti-sosiologissa, joka jaksoi kysellä ja kyseenalaistaa ihmisten ajatuksia aiempaa enemmän. Hilpeä ilta oli silti: musiikkiesitykset, mölkky ja jännittävät akrobaattiset suoritukset herätti sekä hihittelyä että kauhunväristyksiä. Sibeliusakateemikon ja telinevoimistelijan välinen battle oli aika mielenkiintoinen. Onneksi ei tullut enempää ruumita tai revähdyksiä, lähinnä ehkä tunnepuolelle, jos sinnekään *wirn*.

Aamulla oli ensisijaisesti vaan väsy, eikä juurikaan kapula. Pesin pyykkiä koneellisen, otin tirsat, katsoin leffan tädin digiboksin kovalevyltä (jota osaan siis jo käyttää kahden viikon harjoittelun jälkeen), ja sanoin heippapeipat inttiin huomenna suuntaavalle pikkuveikalle -jonka näen siis ensi kerran näillä näkymin vasta jouluna. Aika paljon piti itkeä ja halata meidän parikymppistä vauvaa. Jouluun on kuitenkin tosi, tosi pitkä aika vielä. Ja jotenkin veljelle on vaan ihan ylitsepääsemättömän hankala sanoa ääneen sitä kaikkea, mitä haluaisi. Että se on tärkeä. Ja hirmuisen rakas. Ja pärjää varmasti maailmassa, kun jaksaa vaan uskoa itseensä. Ja että tulee ikävä. Ihan hirmuinen ikävä. Täytyy vaan luottaa siihen, että velikulta kaiken tuon tietää ja on jo tajunnutkin. Toivottavasti ainakin.

Ensi viikolla olisi ihanien tyttöjen madeira-aiheinen illanvietto. Ja perjantaina vapaapäivä, kun kummipoika ja veljensä (kera vanhempien, naturally) on tulossa oululaisittain kesäretkelle linnanmäjelle ja korkiasaareen. Ihanasti, indeed.

torstai 3. heinäkuuta 2008

Insert otsikko here

[Huomaatteko - olen parantunut blogiaiheisesta lorvikatarrista. Jo kolmas postaus tässä kuussa. Kuulen Kaisaniemeen saakka valtavan lukijakuntani helpotuksen huokaukset aiheen tiimoilta..]

Nukuin aivan päin vittua viime yönä. En Tyra Banks -aiheiselta järkytykseltäni (siis maksukanavien iloja nämä jenkki talk show't) saanut melkein nukutuksi - piti vaan kuukkeloida netissä ja surffata kaikilla jännittävillä nuorisolaisaiheisilla sivuilla. Vartin yli neljän soi puhelin (jonka siis pitkin soida) - pikkuveli, joka astuu armeijan harmaisiin nyt tulevana maanantaina, palasi rakkauslomalta Roomasta ja vaati päästä kadulta sisätiloihin nukkumaan. Ja sitten kasilta piti vääntää kissankarvoista lähes yhteenmuurautuneet simmut auki ja roiskaista itsensä metrolla töihin.

Mun elämä. Milloin siitä tuli näin hirveä?

Luin viime yönä huvikseni läpi suurimman osan tän blöögin teksteistä. Jotenkin jäi sellainen jälkimaku, että parin vuoden ajan mulla tuntui jopa olevan "oikeaa" sanottavaa ympärilläniolevista asioista ja ihmisistä - sittemmin tästä foorumista on tullut vaan ihan käsittämätöntä hölinää ja taivastelua sisältävä tekstien musta aukko. Sekä erityisesti viime viikkoina ihan kauhian negatiivis- ja muutosvastarintaisten tekstien taivas. Ei yhtään vitsikästä.

Vaan, kun olisi edes jotain ihan älsyn hauskaa kerrottavaa. Ehkä onkin, huomenna. Meillä on tapaaminen kolmensadan BenJaJerry -jätskinapon, jenkkihenkisten ilmapallokaarien sekä itsensä rouva Amerikan-suurlähettilään kanssa Mediatorilla huomenna puoliltapäivin. Tulukaapa heittämään tikkaa ja nauttimaan ilmaisesta jäätelöstä ennen neljää. Mä ainakin olen siellä. (Ja sitten illalla bileissä Herttoniemessä. Ja lauantaina Toukolassa.. Ehkä mä voinkin tosiaan raportoida maanantaina jo kaikista juhla-aiheisista ihanuuksista...? *wirn*)

TJ 27.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Lupaa minulle että..

..olet armollinen itsellesi.
Katsot peiliin ja näet olevasi kaunis.
Teet kolme toivomusta.
Olet vahva.
Pidät huolta sielustasi.
Päästät irti kivusta - ja vihasta.
Otat hetken kerrallaan.
Etsit inspiraatiota.
Opit.
Uskot satuihin
ja unelmiesi satumaisuuteen.
Huomaat, että unelmatkin tulevat toteen.
Halaat itseäsi.
Tunnet auringon paisteen.
Hymyilet.
Etsit iloa ja naurua.
Löydät toivoa.
Ja muistat aina, että sinulla on suojelusenkeli,
joka katsoo kaikkialla perääsi.

*itkuilio*

Jos nyt noista edes kolme kohtaa muistaisi. Ja saisi tuhansista kilometreistä huolimatta pidettyä lähellään ne rakkaat ystävät, joiden viimeviikkoisista kinkereistä tuon tekstin käsiini sain. Perheestä (ja erityisesti sen pienimmistä) nyt puhumattakaan. Puuh.

tiistai 1. heinäkuuta 2008

Ei purista kenkä, ei

Pirhana. Olen kai joskus aiemminkin puhissut, kun tämänkinhetkinen työnantaja on melko useaan otteeseen viime vuosien aikana kuvittelut allekirjoittaneen kasvavan pari-kolmekin numeroa liian suuriin kenkiin..? Ilmeisesti kaikki aiemmin kokemani on kuitenkin vain alkusoittoa - juttelin tänään tulevan työnantajani kanssa[myönteisen viisumipäätöksen kunniaksi, täytyy tässä välissä mainostaa] hetken puhelimessa - ja jos jossain, niin tulevassa työpaikassani mun tulevat kenkäni on ehkä noin kanootin kokoiset. Tsiisus oolmaiti.

Ihan ohimennen [kun tein siis sen virheen, että kysäisin olisiko mulle jotain perehdyttävää, luettavaa tahi muuta ennen kuun viimeisen päivän lentoa] herra tuleva työnantaja ehti ladata suunniteltavakseni vaikka sun mitä maailmanlaajuisen palveluiden markkinointikonseptin kehittelyä - jota pitäisi tuossa syksyllä sitten kouluttaa ja perehdyttää myös kansainväliset partnerimme toteuttamaan. Kuulemma hommia on syksyllä sitä enemmän, mitä vikkelämmin niitä ehdin tehdä. Ja jos jotkut hänen mielipiteensä ja käsityksensä firman asioista eivät mua miellytä, niin voin kyllä perustella niihin muutoksia. Oikeasti.

Hieman tuppaa ahdistamaan nyt sitten tämä puoli maastamuutossa - kuvitellaanko mun oikeasti aiempien muka-hienojen saavutusten perusteella muka tietävän jotain esimerkiksi markkinointiteorioista, myynnistä, kansainvälisistä strategioista ja niiden implementoinnista mahdollisimman käytäntöä lähelle - eri puolille ja eri kokoisiin organisaatioihin ympäri maailman?! Anteeksi nyt vaan, herra työnantaja, mulla on kyllä kaikenmoisia mielipiteitä melko monenlaisistakin asioista, mutta tuskin se nyt minäkään keksin ohimennen ratkaisua järjestömme ikiaikaisiin ongelmiin. Ainakaan englanniksi. Ainakaan ennen joulua. Apua. [Ja mikä pettymys se nyt sitten oikeasti onkaan, kun käy loppuviimein ilmi, että kirsusein on kyllä ehkä melkoisen sanavalmis ja highly opionated - mutta silti ihan tavan tallukka. Joka on suunnattoman hyvä ja tehokas postittaja ja uusien asioiden visioija, mutta teoriatasolla perustelut eivät aina ole ihan täysin aukottomia...?]

Onpa jännää tuntea ekaa kertaa pitkään aikaan olevansa ihan oikeasti melko suuren työaiheisen haasteen edessä. Nöyrtymistähän tämä vaatii. Ja ehkä paluuta kaiken maailman vanhojen kurssikirjojen pariin. Ei riitä enää, että on vaan hulluna mielipiteitä ja suuria suunnitelmia - vaan pitäisi jopa osaa perustella tietonsa monella tavalla, monien eri kulttuurien edustajille. Ngh.

Lentopäivään tasan neljä viikkoa. Mihin tää aika menee? Läksiäisten menu on kuitenkin suunniteltu. Ja juhlalokaatio varmistunut. Eli pikkuhiljaa ehkä valmista tulee. Kai?