sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Moneja juhulia

Meillä oli perjantaina Amerikan kansallispäivän kunniaksi vinkeä yleisötilaisuus Mediatorilla. Kansa vaelsi paikalle yllättävänkin suurissa joukoissa - ilmainen jätski hurmaavien vaihtariaiheisten henkilöiden toimesta houkutteli paikalle lähes parisataa ihmistä. Mikä yllätti erityisesti allekirjoittaneen - mä ihan tosiaan kuvittelin, että saadaan olla melkein keskenämme siellä koko päivän. Rouva Ambassador piti myös erinomaisen markkinahenkisen puheenvuoron heti tilaisuuden alkuun, ja itse asiassa viihtyi paikalla lähes tunnin. Mikä oli aika paljon kuviteltua enemmän.

Illalla oli Herttoniemessä kylässä kymmenkunta vapaaehtoista Jenkkihenkisessä hodari- ja hampurilaisbuffassa. Jotenkin päivän tiukka rutistus vei parhaan pohjan miehekkäältä humalahakuiselta juomiselta - istuttiin vaan nätisti soffalla ja hihittelyn lomassa kauhisteltiin nykyajan musiikkivideoiden välittämää kuvaa naisten pukeutumisesta.

Eilisellä oli puutarhajuhlat Toukolassa. Sama porukka, eri lavasteet. Ja juttujen taso oli jostain syystä noin kilometrin edellisiltaa syvällisempiä. Liekö syy meidän journalisti-sosiologissa, joka jaksoi kysellä ja kyseenalaistaa ihmisten ajatuksia aiempaa enemmän. Hilpeä ilta oli silti: musiikkiesitykset, mölkky ja jännittävät akrobaattiset suoritukset herätti sekä hihittelyä että kauhunväristyksiä. Sibeliusakateemikon ja telinevoimistelijan välinen battle oli aika mielenkiintoinen. Onneksi ei tullut enempää ruumita tai revähdyksiä, lähinnä ehkä tunnepuolelle, jos sinnekään *wirn*.

Aamulla oli ensisijaisesti vaan väsy, eikä juurikaan kapula. Pesin pyykkiä koneellisen, otin tirsat, katsoin leffan tädin digiboksin kovalevyltä (jota osaan siis jo käyttää kahden viikon harjoittelun jälkeen), ja sanoin heippapeipat inttiin huomenna suuntaavalle pikkuveikalle -jonka näen siis ensi kerran näillä näkymin vasta jouluna. Aika paljon piti itkeä ja halata meidän parikymppistä vauvaa. Jouluun on kuitenkin tosi, tosi pitkä aika vielä. Ja jotenkin veljelle on vaan ihan ylitsepääsemättömän hankala sanoa ääneen sitä kaikkea, mitä haluaisi. Että se on tärkeä. Ja hirmuisen rakas. Ja pärjää varmasti maailmassa, kun jaksaa vaan uskoa itseensä. Ja että tulee ikävä. Ihan hirmuinen ikävä. Täytyy vaan luottaa siihen, että velikulta kaiken tuon tietää ja on jo tajunnutkin. Toivottavasti ainakin.

Ensi viikolla olisi ihanien tyttöjen madeira-aiheinen illanvietto. Ja perjantaina vapaapäivä, kun kummipoika ja veljensä (kera vanhempien, naturally) on tulossa oululaisittain kesäretkelle linnanmäjelle ja korkiasaareen. Ihanasti, indeed.

Ei kommentteja: