lauantai 30. elokuuta 2008

Kotikatu

Laitetaas nyt muutama kuva kotikadultani viela tannekin, naamakirjattomien ystavien ja sukulaisten iloksi.. (klikkaa kuvaa suurentaaksesi!)

Kotikadulla on puita ja autoja. Kuinka metropoli voi olla, jos tasta on kuusi korttelia Capitol-kukkulalle?

Sama katu vahan eri suunnalta. Kauhiasti on kauniita kukkasia
ja terasseilla paivystavia mummeleita.

Sitten kun avaa ulko-oven, niin tassapa nakymaa sisalle. Ylakerrassa on kaksi makuuhuonetta ja alhaalla siis olohuone ja ruokahuone. Seka keittio tuosta suoraan eteenpain.

Nakymaa olohuoneeseen. Takka, sohva ja kirjahylly.
Vaan telkkari ja lasi punaviinia puuttuu...

Kolme yota joul..eiku Suomeen on...

Olipas mielenkiintoinen viikko, kerrassaan. Ensimmainen virallinen tyovierailu (kavereiden kesken support visit vaan) on nyt takana, ja nahtavaksi jaa mika on sen lopputulema. Vahan edelleen hymyilyttaa asiantuntija-asemani organisaatiossamme – olkoonkin, etta vastapuolen ehka hieman epailevasta asenteesta (suhteessa nuoreen ikaani ja kompetenssiini) paastiin yllattavankin akkia. Ja loppuviikosta sain jopa ohimennen kiitosta kehitysehdotuksistani. Interesting, indeed.

Jotenkin tuntui hurjan hyvalta paasta kasiksi kentalle, niihin oikeisiin toihin. Toimistolla puurtaminen on jolteensakin aatteesta etaannyttavaa – ja pitkasta aikaa jouduin oikein kunnolla kosketuksiin myos paivittaisen tyomme kohteiden, nuorisolaisikaisten vaihtareiden elaman kanssa. Hieman hihityttaa kuusitoistakesaisen tiedan vahintaan kaiken, muun muassa kaikesta –asenne, eika kylla elaissani ole ollut yhta vanha olo, kuin paluumatkalla Niagaran putouksilta, kahden nuorisolaisen laulellessa jaetun iiPodinsa tahtiin takapenkilla. Jotain perkeleen rappia. Ristus, kuinka rasittavia teiniksit voivatkaan tahtomattaan olla.

Reissu vaahterasiirapin luvattuun maahan oli siis kaiken kaikkiaan oikeinkin positiivinen kokemus: sai luottamusta siihen, etta olen oikeissa hommissa – ja jopa satunnaisesti parjaan tyossani. Seka naki melko lailla jokapaivaista kanadalaista arkea, sita samaa jota elellaan ympari maailmaa keskimaarin koko ajan. Kolmelapsisen perheenaidin yla- ja alamakia, seka kanadalais-tanskalaisten lasten arkea viikolla ennen koulujen alkua. Tosi, tosi hyva keikka kaikin puolin, taytyy siis sanoa.

Viikonlopun ohjelmassa on massiivista pakkaamista ja pyykinpesua kotona Lexington Placella. Lisaksi pitaisi viimeistella matkaraportti ja toimittaa se asianosaisille eteenpain, kayda kaupassa, menna sunnuntaina vastaan ecuadorilaista kollegaa – ja paasta maanantaiaamuna Dullesin kentalle noin viideksi. Kraist. Kuka lie oli se aalio, joka rahan saastamisen vimmassa varasi lennot kotiin niin, etta Nyy Jorkissa on kahdeksan tunnin valilasku..? Labor Dayna siis, kun mitkaan kaupat ei edes ole auki. Paitsi ehka tax freessa. Ngh. Olen kylla paattanyt olla taysin zen asian kanssa – ei auta paskahalvaus markkinoilla (eika Deltan tiskilla), vaan taytyy muikeana tyytya kohtaloonsa. Onneksi sain kanadan-tuliaisina kymmenen Nora Robertsin romantillista novellia (siis lahjaksi, en suinkaan maksanut niista, hullut!). Lukaisen ehka ne lapi kotimatkaa odotellessa.

Nimimerkilla saa tulla vastaan Seutulaan, tiistaiaamulla noin kello yhdeksan *wirn*

Ps. Ja tarkein meinasi unohtua. Meikkiksella onkin nykyaan ikioma Social Security Number. Saan siis ryhtya maksamaan veroja tahan ihastuttavaan maahan \o/.

torstai 28. elokuuta 2008

Useita kuveja, vahemman sanoja

Paljon vetta Kanadan hevosenkenkaputouksessa.

Amerikan putous. Huomatkaa pilvenpiirtajat taustalla.

Maid of the Mist. Maakin matkustin tuollaisella. 13 vuotta sitten.

Lisaa vetta. Tekevat sahkoa oisin, jolloin kuulemma putoukset on huomattavasti vaatimattomammat...?

Taa on ehka mun lempikuva. Aika paljon vesihoyrya - joka ilmeisesti fotoshopataan'oikeista' kuvista pois. Mutta silti, tuossa siis nakyy se hevosenkengan hieno muoto. Jesh.

keskiviikko 27. elokuuta 2008

Kiitos aiti!

Tama postaus on omistettu kirsuseinin ihastuttavalle aitimuorille, artistille joka tunnetaan myos nimella Rouskis. [Ja kylla: syy omistuskirjoitukseen loytyy testin loppupaasta.]

Vaahterasiirapin luvatussa maassa pyyhkii edelleen hyvin. Olen ehka maailmankaikkeuden vieraanvaraisimpien ihmisten seurassa, ja nautin keskimaarin joka minuutista. Tyoaiheiset keskustelut on olleet yllattavaa kylla hyvinkin rakentavia olkoonkin, etta itseani hieman ehka edelleen huvittaa ns. asiantuntijaroolini organisaatiossa, jonka omien ihmisten keski-ika on lahempana viittakymmenta – ja useimmilla on virkavuosiakin mittarissa meikalaista enemman.. Iltaisin olen saanut nauttia kolmilapsisen perheen ja heidan vaihtarinsa arjesta. Ja tanaan suunta otetaan kohti Niagaran putouksia. Kun pitaahan meidan kuulemma jotain kivaakin jonain iltana tehda.

Itsehan olen kyseista luonnonilmiota kaynyt tiiraamassa jo yli vuosikymmen takaperin – kuusitoistakesaisena angstisena vaihtarina. Meita oli tuolloin suomalaisia reissussa kaksi kappaletta, vedettiin kiukun vimmalla tupakkia koko leiriviikonloppu [joo, I know. Ma en silloinkaan polttanut. Hyi. Olipahan joku paheellinen tapa, jolla protestoida universumia vastaan. Hehee.] ja oltiin tuolloin hyvin jarkyttyneita Putousten ymparille rakennetusta suurkaupungista. Itsehan siis tiedostavana nuorisolaisena kuvittelin Niagaran putousten sijaitsevan keskella tuuheaa aarniometsaa, jonne erastellaan erinaisia pitkospuita pitkin ja nautitaan samalla jylhasta luonnosta.

Not quite. Hostini viehattyivat tasta tarinasta kuitenkin niin, etta vaen vangalla haluavat vieda mut (ja pari naapuruston vaihtaria) ajelulle vesiputouksia ihastelemaan. Ajomatkaa suuntaansa vaatimattomat 2,5h. Eipa silti, en valita. Ollenkaan. Olen lahinna sydameni pohjasta otettu siita vaivannaosta ja ystavallisyydesta milla meikkis meikalainen on jalleen kerran toivotettu tervetulleeksi maailman tahan kolkkaan. Seriously – saattaa allekirjoittaneen isannointitaidoissa olla viela vahan hiomista.

Jja: iloisena uutisena ilmoitettakoon, etta taman bloogin molemmat lukijat saavat nauttia tasta eteenpain myos viikon luontokuvista. Kiitos digikuvamaailman avautumisesta kuuluu Kirsun emolle, joka tietamattaan [terveisia kotiin tassa samalla!!] osallistui eilen allekirjoittaneen 30-vuotissyntymapaivalahjan hankintaan. Ostaa tirpaisin nimittain ensimmaisen kamerani noin 15 vuoteen, ja meinasin vieda 8 megan Sony Cybershottini neitsyysmatkalle Niagaraan. Jahka siis akku latautuu kunnolla – ja saan hymyetsimen toimimaan aamuun mennessa. Onnea siis kirsulle, nain pari kuukautta etukateen. Ja kiitos aipalle. Jutellaan naista osamaksusopimuksista lisaa puhelimessa ensi viikolla jooko..? [Elaka aiti-kiltti suutu ihan hulluna, ethan? Lupaan lahettaa lahjakerjuukirjeita myos muille sukulaisille, kunhan taalta tokenen.]

TJ 5. Ja kylla; kylla maa lasken!

tiistai 26. elokuuta 2008

Sisters’ antiques

Siskojen antiikkia. Talon kuppainen ulkoasu ehka hieman hamaa - sisalla on mita sopointa ja pitsisinta ja vitsikkainta. Ihan kasittamattoman hieno B&B.

Terveinen syksyisesta Kanadasta. Lento Torontoon oli mita miellyttavin, Air Canada tarjoilee matkustavaisille kokiksen ja maissinaksujen ohessa satoja tunteja laatuviihdetta pienella ruudulla (katsoin itsevalitsemani patkat Sinkkuelamaa, Greyn anatomiaa, Simpsoneita ja CSI:ta – puolentoista tunnin lennolla). Laskeutumisen jalkeen tehtiin pimenevassa sunnuntai-illassa pari tuntia matkaa kohti Monktonia, Ontariota. Ja perille paastyamme mua odotti mita viehattavin majoitus kylapahasen ainoassa Bed and Breakfastissa. Seriously, kunpa olisi kamera (taytyy oikeasti ostaa sellainen, viela talla viikolla!).

Kaksi noin seitsenkymppista leskirouvaa (siskoksia siis, osa kuuden katraasta) olivat leskeydyttyaan viitisen vuotta sitten ostaneet kaupungin ainoan hostellin. Koskapa pirtsakat mummelit ajattelivat vieraiden piristavan elamaa, remppasivat he (sukulaisten avustuksella, totta kai) majatalon katosta lattiaan – ja sisustivat kaksi kerrosta antiikkihuonekaluillaan. En ole kuunaan ollut nain vitsikkaasti sisustetussa pienessa talossa, hotellista nyt puhumattakaan.

Huoneet ovat keskenaan erilaisia, mutta kaikkialla on kilotolkulla pitsia ja puisia rokokoohuonekaluja. Jopa vessanponton kansi (seka luonnollisesti myos vessapaperiteline) on koristeltu pitsilla. Aamulla rouvat kiikuttavat poytaan (ainoalle asiakkaalleen) mittatilaustyona tehdyn aamiaisen – ja illalla juodaan kolmisin kaffit, siskosten pelatessa korttia.

Ilmeisesti siskoilla on myos nimikin (joita edes paikalliset eivat kayta) – rouviin referoidaan ainoastaan sanalla sister. He myos kommunikoivat toisilleen tuolla samaisella persoonapronominilla. Lievasti huvittavaa.

Kaikessa koomisuudessaan vallan virkistavan erilainen majapaikka – ja ehdottomasti lampimasti suositeltava kaikille Monktoniin kuunaan eksyville matkaajille. Saatan ehka ostaa koko elokuun palkalla antiikkia nailta ihastuttavilta rouvilta.

Ps. Ihan mahtavaa on myos kanadalaishenkinen sopeutumisvalmennus ensi viikon kotimatkaan. Taalla on ihan kirpsakan vilpsakka (+ 15 C) keli aamulla ja illalla JJA bonuksena nama kayttavat sita pahamaineista metrista systeemia. Eli vahan niinkuin puolivalissa Euroopan ja Ameriikan valilla jo ollaan. Hassua.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Vieraita ja shekkitileja

Tassa pirkanmaalaisen lahetyston kamerasta otos kirsun kotiovesta. Teretulemast ystavat ja kylanmiehet... Ja tuo alapuolella oleva pytinki sijaitsee kymppiminsan kavelymatkan paassa.


Valtavia sattumuksia ja tapahtumia. Ensimmainen suomalainen delegaatio paasi perille Washingtoniin, ja kovasti ollaan kierrelty ympari kaupunkia niin jalkaisin kuin metrollakin. Perjantai-ilta kului piknikilla jazz-puistossa ja tanaan lauantaina luvassa on grilli-ilta kotosalla.

Torstain huikeista spektaakkeleista pitaa viela kertoa seuraavaa. Kun oli puhetta, etta piipahdan tyopaivan aikana asioilla - niin tosiaan nelja tuntia ja risat siihen kaikkineen meni. Sosiaaliturvatoimistossa oli nelja jonoa – jotka etenivat vaihtelevalla nopeudella. Hyvin hitaasti. Ihmiset olivat loppupeleissa paitsi turhautuneita ja vihaisia, myos keskustelivat keskenaan siita, kuinka paskaa valtionhallinnon palvelut noin ylipaataan yleensa ovat. Ma muikistelin keskenani ja bongasin salista myos yhden suomalaisen pariskunnan. Melkoisen hyva finndar (vs. Radar tai gaydar) mulla alkaa jo olla: tuo pieni perhe kun ihan todistetusti puhui suomea. Munkin kanssani, kun kavin heita ohimennen tervehtimassa.

Pankissa oli ovella vastassa nuori mies, joka asiaankuuluvan iloisesti toivotti tervetulleeksi Ameriikan Pankkiin – ja kyseli kuinka tanaan meikalaista voisi auttaa. Puolen tunnin istuskelun jalkeen intialainen pankkitati tuli avaamaan mulle tilia. Ja tosiaan kaksi tuntia meni siihen, kun han nakutteli mun osoitteen, nimen, osoitteen uudestaan, nimen, osoitteen viela kuudennenkintoista kerran tietokoneen syovereihin. Lopputulemana kuitenkin se (ja vaan ihan pienen paskiksen jalkeen), etta nyt on mulla sitten paitsi shekkitili, niin myos saastotili siella Pankissa. Ja shekkivihko, ja pankkikortti (tosin valiaikainen vain, tai sitten mun nimi on vaihtunut yhdessa yossa Preferred Customeriksi..?). Nettitunnuksetkin sain, mutten ole ihan viela niita ehtinyt testaamaan. Mahtaa olla edistyksellinen tuo ameriikkalainen nettipankki. Muahaha.

Ja kun on kai tullut niita suomalaisia cubiclen tupareita taallakin mainostettua, niin poytakirjaan merkittakoon, etta juhlat oli muikeat, perjantaina lounastunnilla. Mun avokonttuurissani on tarjolla suklaata ja pinsseja. Olivat kuulemma lounaspoydassa kovasti etukateen spekuloineet, etta onkohan silla pimealla eukolla tarjolla myos Finlandiaa – en ihan uskaltanut testata meidan company policya keskipaivan alkoholitarjoilujen suhteen. Tuparilahjaksi sain ikkunanpesuainetta, sydamenmuotoisia post-it -lappuja ja ison, auringon mallisen helium-ilmapallon.

Huomenna Kanadaan. Jatkan raportointia siis Ontariosta. Ehka.

ps. Mun gmail on rikki. Ei yhtaan kivaa sahkopostia ihanilta perheenjasenilta tai ystavilta moneen paivaan. *murjottaa*

torstai 21. elokuuta 2008

Irkkupubi ja muuta mukavaa

Nyt on tahdet kylla kirsuseinia suosivassa asennossa talla viikolla. Paiva paivalta mukavampia uutisia ja sattumuksia tiputellut oikealta ja vasemmalta. Huomenna on taas (!) jo perjantai – ja sunnuntaina otan suunnan kohti Kanadaa. Ihqa! [Niin ja needless to say, koti-Suomikin haamottaa jo ihan etunakokentassa, kun lentoon on vaan 10 paivaa. Vahanko hassua.]

Tiistaina kaytiin syomassa meksikolaista mattoa Cactus Cantina –nimisessa ravitsemusliikkeessa. Margarita oli hyvaa – ja kana samoin. Ihan hullun iso annos tosin, joten ekaa kertaa elamassani myos otin kotiin koiralaukun, eli dogibagin. Suoritettiin kohteenpalvonta (pyorien, masu oli kaikilla niin taynna) nuorisolaisjarjestomme entiseen paamajaan – ja marssittiin sitten eraaseen irlantilaiseen kapakkiin yhdelle oluelle. Josta se riemu vasta alkoikin.

Meinasi nimittain kirsuseinin pelihousu reveta, kun baaritiskilla mainostettiin myos Strongbowta. Siideria. Ameriikassa. Kunnostauduin siina sitten siideroinnissa – kostotoimenpiteena join baarin nimittain tyhjaksi ko. nautintoaineesta. [Rehellisyyden nimissa taytyy kylla myontaa, etta kolmatta siideria tilatessani baarimikko ryhtyi myymaan eioota. Oikeasti. Irkkubaarista loppuu siideri kahden tolkin jalkeen. Jotenkin kuvaavaa...]

Pubivisaakin olisi ollut tarjolla – hihiteltiin helpohkoille kysymyksille kaksituntinen ja ajeltiin sitten taksilla kotiin. Eilinen meni lievassa kohmelossa – noinkohan on turnauskestavyys kadonnut kuukaudessa, kun kahdesta siiderista, kolmesta oluesta ja puolikkaasta kannusta margaritaa (no joo, aika miehekas satsi, I have to admit) tulee muka paa kipiaksi.

Ihanainen pirkanmaalainen edustusto saapuu ilokseni tanaan – jotain jetlaggaajalle sopivaa ohjelmaa pitaisi keksia viikonlopuksi. Saan matkalaukullisen kirjoja ja muuta roipetta neidon mukana – ja evaita huomisiin avokonttuurin tupareihin, also known as the Finnish Cubicle-Warming Party.

Mutta sita ennen pitaisi siis viela kayda kaantymassa sosiaaliturvatoimistossa. Huisin jannittavaa hakea Ameriikkalaista sosiaaliturvatunnusta. Laitoin tanaan oikein uuden kaulakorun ja paitapuseron paalle, etta nayttaisin mahdollisimman luotettavalta virkanaiselta. Jolle siis universumin kaikki virkailijat vaan ehdottomasti haluaa myontaa kaikkia lupia ja lomakkeita. We’ll see.

ps. Parhautta on myos lokakuun ensimmaiseksi viikonlopuksi varattu excursio New Yorkiin. Mun suostuttelijan taidot on saaneet ihan uusia maareita, kun ehka neljan paivan MSN- tinkaamisella sain vangattua entisen kollegani tanne ex tempore -hengessa lomailemaan. Hahaa. [Ja pitakaa varanne ihmiset..!]

maanantai 18. elokuuta 2008

Hyville ihmisille tapahtuu hyvia asioita

Amerikan ihmemaa raportoi shoppailusta. Sain vihdoin itseni raahattua Pentagon City Mall’iin sunnuntaina. Kantavana ajatuksena oli siis se, etta jaatavaksi ilmastoidusta nelikerroksisesta kompleksista ei ole kirsuseinin poistumista ennen kuin gaalahamonen on ostoskassissa.

Nailla kuvilla ja tunnelmilla sitten mentiin. Raahasin vakipakolla Macys’in sovituskoppiin mita jannittavimpia hameviritelmia (mustaa, pitkaa ja lyhyempaa, hihoilla ja ilman..) Kavin myos tilanteeseen v*ttuuntuneena kaantymassa naapurikaupassa, josta ei loytynyt iltapukua – vaan koko syksyn varalle tyovaatteita: hamonen, housuja ja monta toppia. [Kaikki -40% alennuksessa.]

Saastetyista satasista villiintyneena pelmahdin takaisin Macys’ille. Ja siellahan se mun hamonen nokotti, vaateparren paassa (josta en sita ensimmaisella yrittamalla siis loytanyt). Kaunis, yksinkertainen, musta satiininen, pohjemittainen leninki, jossa oli seka strasseja etta tyllia (siella helmapaassa siis, ei sentaan hihoissa). Oikeasti napsahti kerralla kohdalle illanviettoasu, joka on paitsi kaunis myos juhlava. Marssin mekko kainalossa kassalle (hintalapun USD160 ei tuntunut edes tyyriilta kauniiseen hamoseen mitoitettuna) – kunnes kassatati ilmoitti olevan -60% alennuksessa. Eli hintaa jai sitten mittariin kokonaista 40 dollaria. Seriously!!

Lievasti sanottuna hyvasta tuurista aimistyneena marssin ulos kassalta ja jarkytyksekseni loysin viela Food Courtista Taco Bellin. Hihittelin tacojeni aaressa hetken ja matkustelin sitten takaisin kotikulmille ihailemaan hankintojani. Oikeasti – ja mulle kun ei koskaan tapahdu mitaan kivaa noinniinq shopping-wise. Niin nyt sitten nasahti tuuria kerralla koko vuosikymmenen edesta. Aika vitsikasta.

[Tama myos tarkoittaa sita, etta voin juoda siella gaalassa sitten kaikki saastamani rahat. Paljonko on USD270 euroissa..? Aika kannissa pitaa kai olla...]

Tanne ei siis sen ihmeempaa – viikon kuluttua olen jo Kanadassa. Ja kahden viikon paasta hyvaa kyytia matkalla kohti Suomea. Iiiihanaa. Ehka salaa vahan odotan jo syyskuun tuulta ja sadetta. Kun tiedan, etta loskaa ja pimeytta tarvii sietaa vaan sen kolme viikkoa.

perjantai 15. elokuuta 2008

Ei mitaan asiaa

Elokuu on toisaalta rientanyt kuin siivilla – ja toisaalla taas on valilla tullut hetkellista epatoivoa siita, kun tunnit eivat millaan tunnu menevan eteenpain. Kaksiviikkoinen elamaa Ameriikassa on takana: yllattaen arki on tullut vastaan taallakin. Ja on satunnaisesti sellainen fiilis, etta taalla olisi ollut pidempaankin.

Suuremmilta yllatyksilta on valtytty – lahinna allekirjoittanutta satunnaisesti ihmetyttaneita asioita ovat Washingtonin ilmatilan ruuhkaisuus (tai sitten vaan satun asumaan jonkun helikopterilainaamon valittomassa laheisyydessa) seka kanssaihmisten yltiopainen sosiaalisuus (ja kirsuseinin vastaava antisosiaalisuus. Oikeastikin!). Lisaksi Ameriikassa on ihan hilliton inflaatio, kuulemma korkein 17 vuoteen. Bensan hinta on 4 dollaria gallonalta (verrattuna kahteen dollariin/gallona viela pari vuotta sitten). Ja ruoan hinta on jatkuvassa nousussa – heina-elokuun aikana pelkastaan korotusta on tullut 1,2%. Puhuvat taalla jopa lamasta. Tosin hyvin hiljaisella aanella ja puolisalaa. Vastaavasti tyollisyystilanne on sanalla sanoen haastava – edes yliopistotutkinto ei takaa tyonsaantia. Ja tyoperainen muuttoliike osavaltioista toisiin on jatkuvassa kasvussa.

Naistenlehdet kuitenkin pursuavat saastovinkkeja ja neuvoja, kuinka itse voi kasvattaa vihanneksensa ja leipoa leipansa. Jotenkin on sellainen kutina, etta Amerikka on hintatasoltaan vihdoin jollain tapaa normalisoitumassa (jos noin nyt voi edes sanoa) - tai ainakin naiden kasittamaton vimma tuhlata energiaa, luonnonvaroja, ruokaa ja ylipaataan rahaa on nyt saavuttamassa astetta normaalimman tason. Mutta sanokaa mun sanoneeni, elamme mielenkiintoisia aikoja.

Viikonloppuna olisi tiedossa nokan karistamista softball-turnauksessa –viela pitaisi ostaa aurinkovoidetta ja piknikevaita- ja sitten sunnuntaina pakotan itseni valtaisalle shoppauskierrokselle. Eras gaala kaipaisi asustusta: jonkinlainen kasitys siita, minkamoisen leningin haluan mulla kylla jo on – enaa puuttuu vaan se kauppa, josta mekon voisi loytaa. Ngh. Mutta pitakaa peukkuja, pliis.

Ps. Kummipoika (kolme vee ja vahan paalle) on erikoistunut skypeilyyn. Istua torottaa tarkeana kuulokkeet korvillaan tietokonepuhelimen aaressa ja jutustelee mukavia tadin kanssa. Ihmetyksen aiheina ovat olleet mm. seuraavat: Minkälainen on ameriikan poliisiauto ja ambulanssi? Mistä tulee tuliaisia? Millä oot sinne päässyt? Minkälainen lentokone oli? Minkälaista siellä on? Minkälainen kauppa ja koneita?? Onko moottoripyöriä ja monsteriautoja? Minkälainen telvisio? Minkälainen auto sulla on? Onko sun sängyssä jalat, peitto, tyyny ja lamppu ja lakanat? Minkänimisiä kavereita sulla on siellä...?

keskiviikko 13. elokuuta 2008

Mita yhteista on alligaattorilla ja rullaportailla?

Markkinointi-ihmisia kiinnostanee Washingtonin (ja luultavimmin koko Itarannikon, of that matter) hupaisin mainos. Jenkkejahan usein syytetaan - ja kylla:taysi aiheesta - kaiken maailman kummallisista varoitusteksteista. Niin Washingtonin kaupunki on nyt sitten hilpsakasti keksinyt yhdistaa samaan mainokseen varoituksen alligaattoreista – ja rullaportaista.

Behold: mainosmiesten mukaan nimittain alligaattoreita ja rullaportaita yhdistaa se, etta molemmat voivat hyokata yllattaen pahaa-aavistamattoman kansalaisen kimppuun ja aiheuttaa valtavaa vahinkoa. Suomalaisesta nakokulmasta tassa saattaa hieman ehka haista liioittelu – rullaportaiden perimmainen tarkoitus kun kai yleensa on liikuttaa massoja kerroksista toisiin. Kun taas toisaalla alligaattoreiden nimenomaan kuuluu olla verenhimoisia matelijoita, jotka raatelee kaikkea liikkuvaa. Tappaakseen. Hih.

Mainokseen (josta postaisin kuvan, jos olisi se kamera – siihen saakka voitte kurkkia tanne) on lisaksi liitetty varoittavia kuvia rullaportaiden hyokkayksen kohteeksi joutuneista uhreista. Kenkia, flipfloppeja, lahkeita, sandaaleja – kaikkea maan ja taivaan valilta. Kieltamatta huvittavaa, mutta noinkohan on tehokasta..?

Taalla paistaa edelleen aurinko. Eilen kaytiin afgaaniravintolassa syomassa ja drinksuilla. Jet lag (ja vaara tyokieli) ilmenee edelleen infernaalisena vasymyksena, joka useimmiten iskee kahdeksan-yhdeksan aikaan. Viime yona tosin meni taas tunti poliisihelikopterin saksatysta kuunnellessa. Ja ei; lukijapalautteesta huolimatta en kuitenkaan mennyt juoksemaan valokeilaan ja huiskuttamaan kameroille. Ties vaikka olisi tullut kumiluodista..?

Toissa on periaatteessa ihan hyva rytmi – satunnaisesti vituttaa ehka se, etta mua ei kylla ole perehdytetty toihini sitten ollenkaan. Ja silti odotetaan moitteetonta lopputulosta (tai ainakin hyvia kommentteja satelee oikealta ja vasemmalta - pyytamatta ja yllatyksena). Mutta taas toisaalta niinpa sita kai kaikissa tyopaikoissa on hyvat ja huonot puolensa. Ja niihin hyviin puoliin laskeskelen tassa parhaillaan aamuja.

Ps. Jos on tuliaistoiveita, niin pliide laittakaa ne mulle tan viikon loppuun mennessa. On nimittain mall’iin sen verran matkaa (ja peliaikaa vaan ens viikko), etta olisi hyva tietaa kysynnan ja tarjonnan lait talla lailla hyvissa ajoin. Kiitsat vaan.

maanantai 11. elokuuta 2008

Rakkauslapsia ja fiibbareita

Amerikka on elossa – ja voi hyvin. Tai siis ainakin meikkis on: maailmallahan on ollut vaikka sun minkalaisia jannittavia tapahtumia viime aikoina (mitanaitanyton sodanjulistuksia Georgiassa ja olympialaisten avajaisia ja suomalaisten kultamitaleja ja muita..).

Taalla otsikoissa on kuitenkin viikonloppuna ollut ensisijaisesti senaattori John Edwardsin aviorikostunnustus (mutta onko lehtolapsi jonkun peikonnakoisen vosun kanssa Edwardsin rakkauslapsi – vai kuuluuko se jollekin toiselle poliitikolle, sita voimme vain odottaa! Kauhunsekaisella jannityksella, if I may add…). Mutta siis raamatullisesti ollaan oltu (kuten tabloidit osasivat jo aikapaivia sitten kertoa – kukaan ei vaan uskonut), huolimatta siita, etta Edwardsin vaimolla on syopa ja kaikkea kauheutta.

Lisaksi luin lehdesta, etta eraassa missourilaisessa tuhannen hengen kylassa eraskin elamaansa kyllastynyt rekkakuski paatti hyodyntaa vanhentunutta vartijakorttijaan – ja esiintyi useamman kuukauden ajan FBI-agenttina, jonka tehtavana oli tyhjentaa ko. kylapahanen metamfetamiinista. Siella sitten paikallisten poliisien avustuksella potkittiin ovia ja pidatettiin ihmisia kuukausien ajan (30 taysin viatonta kaupunkilaista paasi telkien taakse, huumekytkoksista epailtyina). Kunnes paikallislehden kesahessu syotti kyseisen agentin nimen intterweebin hakukoneeseen. Ja sai tulokseksi tiedon agentin aiemmista rikosepailyista. Nyt on sitten oikea syypaa vankilassa, viattomat vapaalla (ja nostaneet vaatimattoman 300 miljoonan dollarin syytteen kotikylaansa vastaan) – ja kylan viranomaiset miettivat, mika meni pieleen. Kannattaa ehka ensi kerralla pitaa FBI-referenssina ko. henkilon omien vaitteiden lisaksi muutakin kuin “poliisiauton nakoista” avolavapakua, jossa oli radiopuhelin JA halytyssireenit.

Ma kavin viikonloppuna Dupont Circlella lounaalla ja ajelin illan eraallakin Twiligt Tourilla, katselemassa nahtavyyksia. Hienoja olivat. Kolmetuntisen kiertoajelun huipennus oli lienee se, kun turneen juontaja (tosi, tosi sanavalmis nuori musta kaveri) kuuli seurueemme olevan skandinaaveja. Han paatti, etta kaikkien ulkomaalaisten tulisi laulaa oma kansallislaulunsa ja niinpa sitten meikkiskin (no perkele, todellakin!) lurautti Maamme-laulun – ja kaytti kaksiminuuttisensa julkisuudessa mainostamalla meidan isantaperhetoimintaa kaiken maailman tennesseelaisille hillbillyille. Hahahahaha.

Taalla oli lampotila laskenut viime yona alle +20C (kuulemma ei koskaan tapahdu elokuussa!). Meinasin jaatya aamulla, mutta onnekseni paiviksi on kuitenkin luvattu jotain 26-28C, eli ei taalla varmaan ennen lokakuuta oikeasti perse jaady. Mutta akkia tosiaan paasee unohtumaan faktat kylmasta ja kalseasta Suomesta.

Tyomatka Kanadaan on tiedossa kuun loppuun (se vika viikko ennen lentoa Suomeen) ja kovasti pitaisi sita ennen nettisivujen sisaltoa tuottaa, kirjoittaa konferenssipuhelumuistiota ja suunnitella tuota Kanadan-reissuakin. Jotain substanssia, katsokaas. Mutta sita ennen olisi viela yksi kaytannonlaheinen haaste: mistapa loytaa lahin Bank of American konttuuri. Katsokaas, sain juuri ekan palkkani. SHEKKINA. Siis sellainen kasinkirjoitettu shekki, jossa on tyonantajan sopivaksi katsoma summa ja se pitaa vieda pankkiin ja muuttaa kateiseksi. Vuonna 2008. Universumin tulevaisuutta omanaan pitavien ihmisten paakaupungissa. Palkkashekkeja. *hahahaha*

torstai 7. elokuuta 2008

America's most wanted criminals?

Viikko ulkomaanelelya takana. Melkein. Arki on asettumassa uomiinsa ja eilen oli itse asiassa illalla ensimmaista kertaa ihan vilpittomasti sellainen olo, etta tasta olemisesta taalla voi jopa tulla jotain – positiivista siis. Merkittakoon poytakirjaan myos se, etta tanaan juttelin ensi kertaa viikkoon aidinkielellani, kun tati killuutti skypeen. Mielenkiintoista sekin. Siis seka skypeily etta Suomen puhuminen. Nimimerkilla kavelytie tai jalkakaytava, mitanaitanyton.

Mun suurin heikko kohtani taalla on nukkuminen yksin, isossa kaksikerroksisessa talossa. Jossa on kylla triplalukot ovissa, mutta kun kasitteena ovi johtaa kuitenkin suoraan kadulle, niin kaiken mailman nitinat ja paukahdukset tuppaa jannittamaan iltaisin. Viime yo veti kylla semminkin hiljaiseksi – kavin mukavan intialaisen aterian paatteeksi nukkumaan, vain heratakseni ihan infernaaliseen meluun yhden aikaan.

Hetki meni elinymparistoa hahmottaessa, kunnes tajusin aanen lahteeksi ulkona meuhkaavan helikopterin. Joka sitten pyori puolisen tuntia hyvin, hyvin matalalla kotikatuni valittomassa laheisyydessa ympyraa – ja teeveesta tuttuun tyyliin kopterissa oli valonheittimet ja kaikki. Naapurustossa asuva kollega tiesi kertoa, etta jonkinsortin karussa olevia vihulaisia ne siella vaan etsii – kuulemma H Street on Washingtonissa eraanlainen tilanjakaja hyvan ja huonon naapuruston valilla. Ja siis noin neljan kadun paassa meikalaisesta (ma asun D:n valittomassa laheisyydessa) asuu sitten niita vahan huonompiosaisia ihmisia.

Suurkaupungin elamaa se on kai tamakin – lohduttelin itseani yolla silla ajatuksella, etta naapurustossa ei kuitenkaan ole vuosiin sattunut mitaan vakavaa, eika kollegallenikaan siis kahdeksaan vuoteen koskaan mitaan. Janna olo silti – erityisesti, kun mieliala oli nukkumaan mennessa niin hurmaavan positiivinen. Pitaisi ehken hankkia vahtikoira (tai –vaihtari) untani valvomaan…?

Kiinnostuneille tiedoksi: kuvien puute johtuu siis lahinna akuutista kameran puutteesta. Mulla ei yksinkertaisesti ole sellaista aparaattia, jolla kuvia voisi ottaa. Viela. Menee sille samalle hankintalistalle kaikkien muiden valttamattomyystarvikkeiden kanssa. Ellei sitten jokin ystavallinen taho haluaisi muistaa kohta kolmekymmenta tayttavaa kirsuseinia, ja antaa lahjaa jo etukateen. Digitaalisessa muodossa.

Huomenna kylaan tulee norjalainen toiminnanjohtaja – ja illalla softball-peli ja grillausta pelaajien kanssa. Viikonloppuna pitaisi hoidella kaikkia asioita. Ja ensi viikolla (jos musta siis ei tule vaihtarin hata-aitia sunnuntaina) suunta on mahdollisesti Kanadaan. Siella kuulemma paikallinen organisaatio kaipaisi jeesia – ja esimieheni vaan tanaan alustavasti kyseli, olisikos mulla kiinnostusta tahi resursseja lahtea pariksi paivaksi Ontarioon. *wirn* Luonnollisestikaan missaan kirkossa tuo reissu ei viela ole kuulutettu, etta silla pieteetilla.

Ps. Yha edelleen: saa kommaa. Tai lahettaa spostia. Kiitos!

tiistai 5. elokuuta 2008

Pienta puhetta, melkein

Olen ehka universumin kolmanneksi huonoin smalltalkaaja. Seriously. Tama kavi taas ilmeisen selvaksi eilen lahikaupassa, kun tuijotin iPod korvillani suoraan tyhjyyteen, samalla kun kassaneiti pakkasi ostoksiani kasseihin. (Merkittakoon tassa vaiheessa poytakirjaan, etta suomalaiskansalliseen tyyliin olin kuitenkin tervehtinyt ko. tahoa saapuessani pienella nyokkayksella – ja ilmeettomasti tarjosin hanelle sopivaa summaa maksuksi ostoksistani.) Kun olin jo poistumassa kaupasta, havaitsin itseani seuranneen nuoren kauppastelijan kayvan kiivasta keskustelua kuulumisistaan, ilmoista, kissoista ja koirista – itselleen ventovieraan kassaihmisen kanssa siis. Naturally.

Naureskelin (jalleen kerran) omaa osaamattomuuttani, kunnes paasin Lexington placelle asti. Tien paassa seisoskeli pari nuorta miesta, jotka ehtiessani heidan kohdalleen kohteliaasti lausahtivat “hi ma’am, how are you today..” Tupisin puoliaaneen “fine and how are you..” ja jatkoin matkaani mita suurimman huvituksen vallassa. Saan ehka tan viikon loppuun mennessa jonkun Washingtonin antisosiaalisin hirvio –palkinnon kaikista ansioistani small-talkin valttelyssa. Ma en vaan kerrassaan muista, etta ihmisille pitaa olla kohtelias ja etta kaikille roskakuskeista satunnaisiin koirankusettajiin vaan pitaa sanoa jotain. Niin tyhjanpaivaiselta kuin se tuntuukin.

Illalla ollaan menossa intialaiseen – ja huomenna pitaisi vihdoin perehtya tarkemmin sosiaaliturvatunnusten, televisioiden ynna muiden jannittavien asioiden maailmaan. Ehka. Jos jaksaisi. Talla hetkella jet lag vaikuttaa lahinna siihen, etta mulla on ihan jatkuva uni. Illalla sammahdan viimeistaan puoli kymmenelta kuin saunalyhty – ja viikonloppuna tuli tosiaan otettua parin tunnin torkut molempina paivina. Sitapa se kai teettaa, kun rasittaa aivojaan vaarankielisella informaatiolla.

[ps. Jos Suomeen tulee yhteydenottoja epamaaraisesta Antti Tuiskua ja Anna Eriksonia Union Stationilla aaneen hoilaavasta suomalaisnaisesta, niin se en sitten ole maa. Oikeastikaan. Nimimerkilla taisi vahan lipsahtaa eilen kotimatkalla lauleskelun puolelle..]

maanantai 4. elokuuta 2008

Apua ulkona?

Viikonlopusta selvisin hengissa – eika ollut edes hankalaa. Perjantaina illalla kaytiin uusien kollegoiden kanssa happy hourilla. Rasittavinta so far onkin olleet kaksi olutta juoneet jenkkimimmit, joiden kasittamaton haroily (pikkusievissa siis) hakee vertaistaan. Suomessa vastaavaa kaytosta loytyy ehka ripari-ikaisilta. Jos niiltakaan.

Anyhow, lauantaina tiedossa oli siis jannittava ostosmatka ruokakauppaan – ja indeed siina manikin sitten simakasti yksi kaksituntinen. Piti yhtaikaa navigoida (kirjan perusteella, salaa, laukunpohjalta – ettei nayttaisi niin turistilta), lukea kadunnimia, esittaa ettei yhtaan jannita ja kavella eteenpain. Yllatin itsenikin ja selvisin Safewayhin. Kauppastelu oli yhta kivaa kuin aina Ameriikassa (loytyi vaikka mita aarteita!). Pieni hihitys meinasi paasta kassalla, kun yltioystavallinen kassarouva tiedusteli multa ‘Ma’am, do you need help outside..?’ Kieltaydyin kohteliaasti ja mietin vaan tykonani, etta onko mun olemus oikeasti niiin jetlaginen, etta naytan tarvitsevan ulkopuolisten apua. Kunnes tajusin (rouvan tiedustellessa asiaa uudestaan), etta kyse on siis parkkipaikalla tarjolla olevasta autonlastausavusta. Lievaa huvitusta oli havaittavissa myos kassarouvassa, kun europpalaiseen tyyliin vaan tokaisin ‘I have to walk home with all this – so help at the parking lot probably isn’t enough..’ *muahaha* [Merkittakoon poytakirjaan, etta reissu kesti kokonaisuudessaan kaksi tuntia, eli fillarinhankinta on paiva paivalta ajankohtaisempi. Ngh.]

Eilen leikin turistia, kavelin Capitol-kukkulalle ja hyppasin siita hopsansaa-bussiin. Siis niihin avokattoisiin “hop-on-and-off” –malllisiin hirvityksiin, joissa on vaan kaikki universumin turistit katevasti yhteenliitettyina. Kovin oli kiinnostava turnee, kahdessa tunnissa kaytiin lapi niin Georgetownit ja Dupont Circlet kuin Arlingtonin hautausmaat. Jos ei olisi ollut niin kuuma, niin olisi voinut jopa harkita poistuvansa bussin kakkoskerroksesta. Ehka sitten, jos mukana on ensi kerralla oikeita turistivieraita.. Mutta tuo oli erinomainen alku elolle taalla; sai jonkinlaisen kasityksen kaupungin laajuudesta ja siita, mita kaikkea taalla halutessaan voisi tehda. Illalla pesin pyykkia ja sain lahestulkoon pienen hermoromahduksen kaasulieden kanssa. Etta voi ruuanlaiton jalkimainingeistakin saada jannittavaa, kun pitaa hermoilla mahdollisesti avoimen kaasuhanan kanssa. Haha.

Huomenna luvassa perehdytysta uusien kollegoiden toimesta (tanaan sain skypessa vaan noin nelisivuisen tyolistan, joka pitaa sisallaan jarjestomme maailmanlaajuisen valmennusmanuaalin [ja –tyoryhman] kokoamisen, nettisivuston sisallon luomisen ja jotain muuta very basic juttua. Pitaisi kuulemma pitaa mut kiireisena tanaan. Eli ehka loppuviikon. Ihmeellista – kuvittelevat, etta ma muka osaisin jo tehdakin jotain. Missa on pehmea lasku, missa on kohtuus..?

[Skypesta allekirjoittanut loytyy osoitteella etunimisukunimi. Ollaan yhteyksissa]

perjantai 1. elokuuta 2008

Paiva kolme

Jetlaginen olemukseni sai tanaan uutta puhtia, kun naapurustossa asuva Scott haki mut toihin. Lupauduin jossain amerikkalaishenkisessa mielenhairiossa eilen tulla paatoimistollemme vapaaehtoiseksi soittelemaan jenkkilaisia kouluja vaihtareiden mahdollisten koulupaikkojen perassa... Ihan kiva siis istua ilmastoidussa toimistossa, kun ulkona meinaa paahtua - ja taalla on mainio yhteys myos ulkomaailmaan noinniinq intterweebin kautta.

Eilen illalla naapuruston tyypit (alkaaka vahingossakaan kyselko nimia, eivoitietaa!) ja vuokraisannan tyttoystava, ja sen muutama kaveri tulivat kylaan grillaamaan. Meita oli paikalla vajaat kymmenen henkea, grilli taynna tuoreita maissintahkia ja kolmesenttisia rib-eye-steakeja. Ja allekirjoittanut urheili jopa juomalla kaksi olutta. Get that! Oli tosi mukava, amerikkalainen ilta - tosin huomasi kylla sen, kuinka oikeasti rasittavaa voi valilla olla seurata sivusta ennaltaan toisilleen tuttujen ihmisten keskusteluja - kun itsella ei kuitenkaan ole minkaan valtakunnan ajatusta siita, kenesta tai mista jutuissa on kyse.. No, parempi kai vaan totutella.

Muiden juttuja seuraillessa oli kuitenkin helpottavaa panna illalla merkille, etta talla suunnalla Amerikkaa asuu kylla oikeasti astetta tiedostavampia ihmisia (jos noin nyt ylipaataan on lupa sanoa..). Seurueestamme yli puolet on matkustelleet ihan valtoimenaan, yksi on toissa Yemenissa (amerikan suurlahetystossa) ja pari kolmekymppista mimmia olivat tavanneet toisensa Bagdadissa, ollessaan siella toissa vuonna 2003. Kummallista. Verrattuna siihen small town Americaan, Michiganin maissipelloilla (jota edelleen kuitenkin suurin osa tasta maasta edustaa), tankaltaisia toiminnan ihmisia talla suunnalla selvastikin on. Ihmisia, jotka siis ennemmin lahtevat komennukselle maapallon toiselle puolelle, edes hetkeksi, ottaakseen jotain selvaa asioiden tilasta itse - ei vaan sanomalehtia tahi uutisia seuraamalla. Melkoisen ihailtavaa, taytyy sanoa.

[Ja sanomattakin lienee selvaa, etta marraskuun vaalit on melkoisen palava aihe talla hetkella. Oikeasti, suorastaan pelottavaa, kuinka paljon muutosta -seka taloudellista etta muuta- toivotaan, erityisesti, jos ja kun vaalitulos ei yhtakkia olekaan odotettu. Tai esimerkiksi yhdessa yossa paranna koko maan tyollisyystilannetta...]

Etta sellaista. Elamme mielenkiintoisia aikoja. Viikonlopun saaennuste lupaa lisaa auringonpaistetta - ajattelin selvitella tanaan fillarinhankintamahdollisuuksia ja ryhtya valtavaan sight-seeing -operaatioon heti huomenna. Ja kaupassakin pitaisi kayda *wirn*. Muksaa viikonloppua evrivan, wherever juu aar.

Ps. Amerikkalaisista mielenhairioista puheenollen - mun suusta lipsahti ihan vahingossa eilen naapuritalon remonttia tekevalle pariskunnalle (kolmevitosia, joilla on ehka yksi-kaksi lasta), etta "jos tarviitte jeesia noiden muksujen kanssa, niin let me know.." Oikeasti. Tan kansan vaajaamaton jeesataan naapuria aina kun voi -mania on selvastikin tarttuvaa. Apua!