keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Ann Nixon Cooper

Olipas jannittava kisastudio. CNN teki sen, minka lupasi: ihan huikean (tekniselta puoleltakin), mutta informatiivisen vaali-illan, jota oli ilo ulkomaalaisenakin seurata. Huipennus koitti kuitenkin kello 23 paikallista aikaa (lansirannikon aanestyspaikkojen sulkeutuessa), kun yhtakkia ruudun taytti teksti "Obama Elected as President". [Ja ei, ei rajahtanyt tajunta eika huudettu naapureille - mutta oli huikeaa seurata ihmisten reaktioita eri puolilla maata - ja maailmaa.]

Koskettavin hetki koitti noin tunnin kuluttua, kun vastavalittu presidentti perheineen saapui puhumaan Chicagoon kokoontuneille, noin neljannesmiljoonalle kansalaiselle. Muutosta – sitapa sita. Mutta seuraava lainaus tulevan presidentin kiitospuheesta sai allekirjoittaneen kylla kyyneliin.

Ann Nixon Cooper on lahes kuin kuka tahansa miljoonista amerikkalaisista, jotka seisoivat tuntikausia jonottamassa eilen, vain saadakseen aanensa kuuluviin naissa vaaleissa. Suurin ero kanssa-aanestajiin on rouvan ika; Ann Nixon Cooper on 106-vuotias.

Han syntyi vain yhden sukupolven paahan orjuuden loppumisesta. Aikana, jolloin teilla ei ollut autoja eika taivaalla lentokoneita; aikana, jolloin hanen kaltaisensa ihminen ei voinut aanestaa kahdesta syysta: koska han oli nainen – ja koska hanen ihonvarinsa oli musta.

Ann Nixon Cooper on elamansa aikana nahnyt paljon. Surua ja toivoa, taistelua ja edistysta. Naisten aanet on pyritty vaientamaan ja heidan toiveensa totuttu ohittamaan. Rouva Cooper on nahnyt naisten nousevan ja saavan aanensa kuuluviin.

Mies on kavellyt kuussa ja muuri on murtunut Berliinissa. Maailma on yhdistynyt ja pienentynyt modernin teknologian tavoin keinoilla, joita tuskin kukaan koskaan on kuvitellut.

Eilen Ann Nixon Cooper painoi eilen sormellaan elektronista ruutua aanestaakseen, koska 106 Yhdysvalloissa eletyn vuoden jalkeen han tietaa, etta maailma – ja Yhdysvallat – voi muuttua. Se, mihin suuntaan muutos lahtee tasta jaa meidan lastemme ja lapsenlastemme todistettavaksi.

---
Tanaan on toiveikas olo. Ihmiset kulkevat kadulla paat pystyssa ja hymyillen. Eika lienee ihan sattumaa, etta viisi tummaihoista [taysin tuntematonta] vastaantulijaa katsoi aamun tyomatkalla allekirjoittanutta silmiin ja tervehti – toivotellen ystavallisesti hyvaa paivanjatkoa. Ihan kuin heilla olisi viimein olo, etta ovat lunastaneet paikkansa tassa maassa..?

2 kommenttia:

Emppa kirjoitti...

Ma herasin aamulla ja se puhe alkoi just sopivasti kun avasin telkkarin. Pakko myonta, etta liikutuin useamman kerran puheesta, esim. juts Ann Nixon Cooperista. Myohastyin toista, mutta mitas siita.

Siella on varmaan hyva fiilis!

Nevis kirjoitti...

Ai kauhia, miten liikuttavaa. Olin missannut tuon Ann Nixon Cooper -osan, koska Suomen tv ei näyttänyt sitä!