perjantai 16. tammikuuta 2009

Metrosta

Eilen kotimatkalla metrossa viereeni istui iso musta mies. Musta villakangastakki ja nahkahanskat käsissään. Ja ranteessa valtava kultainen rolex. Vastapäätä matkaa teki suoraan rap-videosta leikattu nuori mies isoine kultakoruineen ja sheideineen. [Vasemmassa nimettömässä oli leveä sormus. Mitäköhän hänenkaltaisensa tyyppi sanoo perheelleen astuessaan kotiovesta sisään?] Taakseni istui kundi hyvinistuvassa puvussaan, tuoksuen opiskeluaikani Suuren Ihastuksen parfyymille. Sitä itsekseenhihittelyn määrää.

Olla siitä onnellisessa asemassa, että asuu suurkaupungissa jossa voi törmätä näin monenlaisiin ihmisiin. Käydä ranskalaishenkisessä bistrossa syömässä herkullista kanapataa käsittämättömän herrasmiesmäisen pikkuveljen ja uuden suomalaistuttavuuden kanssa. Suunnitella viikonloppumatkaa Philadelphiaan - ja perua se Metallican keikalle yllättäen ilmaantuneiden lippujen innoittamana.

Tuntea olevansa oikeassa työssä, oikeaan aikaan. Kirjoittaessa nelisivuisen muistion viimeisiä rivejä ihmetellä sivusta, mistä nämä kaikki vieraskieliset alan sanat oikein tulevat?

Ilmeisesti muutos on mahdollista, kun siihen oikein uskoo. Kuten Obama ja hänen kymmenettuhannet ruohonjuurisotilaansa - mitä pääsen todistamaan aitiopaikalta ihan muutaman päivän kuluttua.

[Onko täällä muuten ketään, jonka mielestä edelleen on ihan käsittämättömän hienoa se, että Amerikalla on kohta musta, nuori presidentti. Ei voi ymmärtää!]

Olen etsinyt ja löytänyt, itseäni siis.

Uskon Erykah Badun sanoihin:

I start over when necessary
I do not have the answers
I desire to learn
I am the plan
I am strong
I am weak
I want to grow
I know I will
I take on responsibility
I hide myself from no one
I´m on my path

Warriors walk alone.

1 kommentti:

Nevis kirjoitti...

Hyvää viikonloppua sinne positiivisen hyrinän keskelle! Täällä pidellään pakkasta ja edustetaan 1 200 opetushenkilökunnan jäsenelle koko iltapäivä ja ilta.
L