keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Oleskelulupahakemuslomake

Taman tyopaivan antiin kuuluu seuraavia asioita.

Kello 7.15 Heratys. Takana pari tuntia vajaat younet ja yksi yollinen vessareissu liikaa. Kampan lampotila on laskenut lahemmaksi viittatoista, eli varpaita palelee villisti. Hammaspesu ja tukan harjaaminen.

7.30 Aamupalaksi kulho muroja – ja lounaan valmistelu. Piti sisallaan tolkkikeiton nostamisen kaapista marikassiin seka bagelin tayttamisen kinkulla ja juustolla.

7.40 Meikkausta ja GMA (Good Morning America) –ohjelmalle hihittelya. Taas uusia juoruja Octomomista ja sen yltiopaisesta sekavuudesta.

7.55 Tyomatkalle. Kavellen (13 min) metroon (19 min), josta bussilla (14 min) toihin.

9.00 Perilla Goldsboro Roadilla. Yhteydet pelasi talla viikolla ensimmaista kertaa – eli siis kerrankin ajoissa.

9.30 Noloa sekoilua Skypessa. Pikainen palaveri ensiksi Berniin ja sitten Brysseliin. Liikkuvaa kuvaa ja kaikkea. Taysin ilmaiseksi – mika ihmetyttaa edelleen.

10.30 Strategisesta suunnittelusta kertovan artikkelin editointia ja saksankielisille powerpointeille hihittelya. Edellisviikkoisen esitelmani nauhoituksen ihmettelya (joo, pitaa vetaa se puhe nauhalle viela kerran. Ngh.)

12.00 Lounastauko. Vertaillaan erilaisia tolkkikeittoja ja niiden suolapitoisuuksia.

12.30 BBC:n uutisista tieto Amsterdamin lento-onnettomuudesta. Yyh. Kivaa, jos loppuu koneesta kerosiini kesken kaiken... Toivottavasti ei ollut kuitenkaan syyna koneen putoamiseen.

13.15 Palohalytys. Valot vilkkuu ja universumin arsyttavin ujellus alkaa – jo toisen kerran tana vuonna. Siirrytaan arvotavaroidemme (em. Marikassi seka pomon Sveitsista tuomat suklaat) kanssa hyvassa jarjestyksessa parkkipaikalle. Odotellaan palomiehia.

13.40 Takaisin kustannuspaikalla. Aiheettoman halytyksen syyna toimistorakennuksen ylakerroksissa karahtanyt bageli. Oikeasti. Ei silti, ulkona paistoi aurinko ja oli kiva juoruta. Paluu strategia-artikkelin pariin, voi perkele.

14.45 Palaveri tulevan vapaaehtoisen kanssa (onneksi muistutti tulostaan tuntia aiemmin – olisi saattanut muuten jaada tapaaminen suunnittelematta). Nakitin sen myos muutamaan valmennukseen seka oppilasfailien kopioijaksi – kerran vapaaehtoiskoordinaattori, aina vapaaehtoiskoordinaattori.

15.00 Kollega travel-osastolta tulee hihitellen tyopisteeseeni. Etsii parhaillaan eri maiden viisumikaytannoista lisatietoja – ja arvatenkin Suomi oli tanaan kohteena. Halusi, etta lausun sanat ’oleskelulupahakemuslomakkeen taytto-ohje’. Meinasi tikahtua tikkariinsa, kun kuuli lausunta-asun – ja sen, mista ko. sana koostuu. Paljasti tykkaavansa allekirjoittaneen suomenkielisista Facebook-statuksista, kuulemma on huvina lausua niita aaneen – ja kuvitella osaavansa ne oikein!

15.10 Sama artikkelin hinkkaaminen jatkuu. Jumalaare – musta ei koskaan ehka sittenkaan tule editoijaa. Eika lehtinaista.

15.30 Inspiraatio blogikirjoitukselle, kun luen tata. Ihan mahteja juttuja Turistilla, tyylista tulee pakostakin hyvalle tuulelle, vaikkei kai pitaisi..?

15.40 Lisaa puheen nauhoittamista. Perkule – lausukaa itse oikeaoppisesti englantia, niin etta aanesta kuuluu hymy. Ja niin, ettei kauhiasti yskita tai nielaisututa tai muuta valilla.

17.00 (ennakoin tulevaa) Bussipysakille ja ruokakauppaan.

18.10 Metro takaisin kotiin. On toivottavasti ajoissa, eika prakaa kesken matkan, kuten niilla taalla tuppaa vahan olemaan taipumusta.

18.46 (toivottavasti) Mattilan perhe saapuu Union Stationille suoraan New Yorkista, ilman kannykoitaan. Toivoa sopii, etta loydamme toisemme tasta pienesta takaiskusta huolimatta. Seurueella on kunnia aloittaa mun majatalon kiihkea kevatkausi. Taalla onkin sitten joku kylassa tasta paivasta tuonne 28.3. asti. Joka jumalan paiva.. And no, I'm not kidding..!

Illalla tehdaan ruokaa ja kootaan kaksivuotiaan matkasankya – ja suunnitellaan viikonlopun roadtrippia. Nailla nakymin Virginiaan, Skyline Drivelle. Ja ehka jollekin viinitilalle – we’ll see...

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Reaktiivisuudesta

Jenkeissä on kivaa käydä yleisötilaisuuksissa. Jengi elää täällä ihan eri tavalla mukana kuin kotona kylmässä pohjolassa - voisin kuvitella, että paikallisille luennoiminen on ihan eri mittaluokan puuhaa, kuin monessa muussa maassa.

Elävää esimerkkiä elokuvista - ja puolen päivän koulutuksesta. Aloitetaan jälkimmäisellä.

Olin edustamani nuorisolaisjärjestön valtakunnallisilla kehittämis- ja koulutuspäivillä tuossa toissa viikolla. Paikalle oli tilattu hyvin fiksu ja pätevä kouluttaja talon ulkopuolelta - vähän vanhempi, hurmaavasti harmaantunut naishenkilö. Puhumaan vapaaehtoisten johtamisesta ja delegoinnin jalosta taidosta. Koulutus oli sisältönsäkin puolesta hyvin antoisaa, mutta yleisön reaktio kuulemaansa pääsi yllättämään kyllä allekirjoitaneenkin. Poissa oli pulpeteissaan lasittuneesti eteensä tuijottavat ja omissa ajatuksissaan mylläävät kansalaiset, jotka reagoivat kuulemaansa ainoastaan kansallisessa hätätilassa. Täällä jengi nyökytteli, huudahteli ahaata, myötäili, myhäili - ja esitti tarkentavia kysymyksiä kouluttajalle, jopa rasittavuuteen saakka. Ryhmätöiden esittäjistä piti tapella - siis siitä, kuka saa puhua koko ryhmälle - ja kyseessä siis oli kuitenkin keskimäärin 40-50 -vuotiaat naisihmiset. Hih. Mutta kerrassaan silmiäavaava kokemus: mä luulen, että tuo kouluttaja ei pärjäisi päivääkään Suomessa, kun ei saisi välitöntä palautetta koulutettaviltaan... Tai ainakin ihan kauhiaan epävarmuuteen se joutuisi, that is for sure!

Leffoissa puolestaan ihmiset hörisee, hihittää, niiskuttaa - ja kommentoi tapahtumia ihan avoimesti - ja ääneen. Valkokankaan tapahtumiin eläydytään kuin hyvän ystävän kertomaan tarinaan, ja tosiaan lupa on nyyhkiä ja hirnua - sekä kaikkea siltä väliltä. Käytiin tänään katsomassa 'He's just not that into you' [joka oli tyttöjen leffana ihan hyvä, mutta ehkä semisti vähän pitkähkö] - ja oli oikeasti hilpeää huomata myötäelämisen määrä sekä spontaanit 'I knew he'd say that' -huudahdukset. Erikoista oli myös se, että eräs kaksvitonen tummaihoinen äiti oli raahannut leffaan myös parivuotiaan lapsensa - ei ilmeisesti ollut lapsenlikkaa saatavilla, niin otti sitten muksun mukaansa. Yllättävän nätisti ne olivat molemmat, mutta silti aika erikoinen ratkaisu...

Pääsen Clevelandiin tekemään tarkempaa tutkimusta amerikkalaisten koulutuskäyttäytymisestä tuossa huhtikuun lopulla - eli palannen tähän havainnointiini sitten. Mutta perin vitsikästä on tämä silti, ja kovin erilaista!

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Puolivuosivalmennusta

Edustamani järjestön nuorisolaisia piinataan juurikin näihin aikoihin ilmiön nimeltä puolivuosivalmennus merkeissä. Tästäpä intoutuneena ajattelin nyt tänne intterwebin ihmeelliseen maailmaan koota ihanaisen itsereflektoivan kuvakollaasin kuluneesta puolivuosikkaasta. Bear with me, people!

Valmennuksen vetäjä (VV): 'No, kirsusein. Puolisen vuotta on nyt sitten vierähtänyt Ameriikassa. Näytäppäs nyt sieltä sopeutumiskäyrältä, että missäs mennään - ja kenen kanssa.'

Kirsusein (K): 'Äääh. Taas tätä samaa sopeutumispaskaa. Saaks ennemmin näyttää kuvia?'

VV: 'Sä ITSE halusit kertoa, miltä susta tuntuu, tauno. Vastaa kysymykseen.'

K: 'Käyrällä mennään lupsakkaa ylämäkeä. On ollut paskempikin fiilis (monesti, toim. huom.) - ja periaatteessa kaikki on juuri nyt ihan tosi hyvin. Silti tulee edelleen aina välillä ohikiitäviä ajatuksia tämän elämän järjettömyydestä täällä, ja siitä kuinka paljon helpompaa olisi ollut jäädä Suomeen... Vastasko tää nyt siihen kysymykseen?'

VV: 'Hmph. *silmienpyöritteliö* No. Voisitko nyt sitten määritellä vaikka kolme kivointa asiaa kokemuksistasi täällä Washingtonissa..?'

K: 'Hoo, kiitos mielelläni.'

1. Aloitetaan videonpätkällä Obaman virkaanastujaisista. Siinä on sen virkavalan viimeiset sanat sekä yleisön reaktio, kun hänet julistetaan Yhdysvaltain presidentiksi. Aika huikea fiilis, hyvin monella tasolla. Kuvastaa tätä mun täällä olemistani (sekä toivoa että uskoa parempaan tulevaisuuteen) paremmin kuin tuhat sanaa. [Video latautuu jostain syystä tosi hitaasti, pahoitteluni!]



2. Työkaverit on paitsi hulluja, myös uskaltaa heittäytyä hetkeen. Kuva on viime viikon valtakunnallisen koulutuksen iltatilaisuudesta - teemana Golden Globes. Matkajaoksen johtaja Alex juoksenteli ympäriinsä huudellen 'Do you want to touch my maracas!!' On ollut huimaa hoksata oman kieli- ja ammattitaidon kehitys - ja päivä päivältä onnistumisen kokemuksia sekä positiivista palautetta on enemmän ja enemmän. Se on mukavaa.'


3. Mahdollisuus matkustella ympäri maata, toistaiseksi lähinnä itärannikolla - ja nähdä kaikkia huikeita paikkoja. Keväämmällä on tiedossa vielä reissua esimerkiksi Chicagoon, Clevelandiin, Virginia Beachille - ja toivottavasti kotiin Michiganiin. Matkustamisen mallia on luvassa Nykistä, kuvassa Brooklyn:


VV: 'Kiitos, kirsusein. No, sitten täällä mun lomakkeessa kysytään seuraavaksi, että mikä on ollut Amerikassa hankalinta tähän asti..'

K: *murisee* 'Tää ei sitten tule kenellekään yllätyksenä. Mutta menköön samaan konkurssiin.'

1. Fyysinen etäisyys kaikesta itselle rakkaasta ja tärkeästä - perhe ja ystävät nyt lähinnä. Vaikka sposti ja skype toimiikin (ainakin Amerikasta Euroopan suuntaan, toisin päin on vähemmän todistusaineistoa, toim. huom.), niin ei se kuitenkaan ole ihan sama, kuin jos istuttaisiin nokikkain saman pöydän ääressä. Mikä on ihan paskuutta ja tylsää säännöllisen epäsäännöllisesti.


2. Yksinäisyys, aina välillä. Vaikka onkin ihan mukavaa tolskata maailman parhaassa seurassa, eli itsekseen - niin toisaalta olisi myös ihan mukava, että olisi joku, jolle voisi oikeasti raportoida menemisiään ja tekemisiään ja näkemisiään ja kokemisiaan. Sillai reaaliajassa. Ja jota ko. tieto myös saattaisi ihan oikeasti myös kiinnostaa.


3. Tietynlainen turvattomuuden tunne (liittyy läheisesti kahteen edeltävään kohtaan. Ei ole tottunut siihen, että asuu yksin isoa taloa - hälytyssireenien ja helikoptereiden huutaessa yömyöhiin. Mun koti on pahimmillaan ollut yöaikaan kuin paraskin Bagdad-simulaattori - mikä ei ole ollenkaan omiaan lisäämään ihmisen turvallisuudentunnetta.


VV: 'Jaa-a. No siinäpä oli kerrassaan..öö..kuvaavia otoksia. Et sitten mitään nohevampaa enää keksinyt. Vaan, takaisin asiaan. Kerrotko vielä tähän kauniiksi lopuksi, mitä odotat tulevalta puolivuosikkaalta eniten. Voitais yrittää lopetella tätä sillä tavalla positiivisissa tunnelmissa, jooko..?'

K: 'Äääh. Paskin puolivuosivalmennus ever. Tää on pahempaa itsesensuuria kuin koskaan aiemmin. Ai toiveitako muka kaivataan..? Onko sellaisia!? Ei vaan, ihan ihanaahan tämä on, kun kevät tulee. Tässä siis top 3...'

1. Kirsikkapuut, joita tämä kaupunki on täynnä, kukkii maalis-huhtikuun vaihteessa. Ihanaa, kun tulee kevät - ja kaunista. Katsokaa vaikka:


2. Rakkaita ystäviä - ja toivottavasti perheenjäseniäkin on tulossa tänne vielä kyläilemään ihan pilvin pimein. Pääsee taas leikkimään turistiopasta ja tutkimaan esimerkiksi Alexandriaa.


3. Kovasti pitäisi myös kotikaupungin kulttuuritarjontaan tutustua - museokäyntejä on takana tasan yksi, eikä korkeakultturelleja harrastuksia ole lukuisista uhkailuista huolimatta ole ehtinyt kertyä. Kuvassa fiilistä Eastern Marketilta.

VV: 'Joo. Kiitos vaan sulle osallistumisestasi tähän valmennustilaisuuteen. Kauhean kiva, kun jaksoit kontribuoida. Niin, ja oikein mukavaa jatkoa. Me ei varmaan enää sitten palatakaan näihin kuviin eikä tunnelmiin...'
----
Oli myös sen verran aikaansaava viikonloppu, että tagasin nuo mun reseptit täältä muiden kirjoitusten lomasta. Linkki kaikkeen kokkaamaani löytyy tuosta oikealta.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Ystävänpäivän kuppikakkuja


Ystävänpäivän kunniaksi (ja vaikka Pastanjauhajat tällä viikolla aiheesta jo kirjoittelivatkin), tässäpä ihan taivaallisten amerikkalaisten cupcakien (eli tuttavallisesti ihan kuppikakkujen vaan) ohje. Karoliina teki näitä kyläillessään - ja yllättäen ei parinkymmenen herkullisen kuorrutetun muffinsin tuhoamiseen suomalaisiltakaan kovin kauaa mennyt...

Karoliinan Kuppikakkuihin tarvitaan

(24 kpl, eli ohjeen voi myös puolittaa)

150 g (1½ sticks) suolatonta voita
4 dl (1 3/4 cups) sokeria
2 isoa (tai kolme pienempää) munaa
2 tl vaniljasokeria (täällä myydään nestemäisenä pullossa)
1/2 tl suolaa
2 1/2 tl leivinjauhetta
6 dl (2½ cups) jauhoja
3 dl (1 1/4 cups) maitoa

Kuorrutukseen:
100 g (1 stick) suolatonta voita
450 g (1 lb) tomusokeria
0,5 dl (1/4 cups) maitoa
1 tl vaniljasokeria

Ja näin se käy: vatkataan voi ja sokeri vaahdoksi, ja lisätään munat tarmokkaasti sekoitellen. Sekoitetaan kuivat aineet keskenään ja nostellaan taikinaan maidon kanssa vuoronperään, niin ettei tule paakkuja. Jaetaan taikina muffinssipellin pohjalla oleviin paperisiin vuokiin, niin että tuloksena on parikymmentä pientä kakkua.

Paistetaan noin 200C (375F)ja 15-18 minuuttia, kunnes ovat kypsiä. Testaa tämä vaikka tulitikulla.

Kun ovat jäähtyneet hetken, valmistetaan kuorrutus seuraavasti: huoneenlämpöisen notkistetun voin sekaan lisätään siivilöity tomusokeri ja vanilja. Vatkataan voimallisesti, kunnes seos on tasaista. Lisätään maito. Vaniljaa saa olla ihan reippaasti, että kannattaa maistella ennen kuin kuorruttaa kuppikakut.

Sitten vaan pursottamaan kuorrutusta, paikallisen tavan mukaan sitä tulee olla noin puolet kakun korkeudesta.. Eli mitä enemmän, sitä enemmän (tästä palautetta Pastanjauhajille, teidän cup cakeissa oli ihan liian vähän kuorrutusta. Nih!). Koristellaan kuorrutetut kakkuset esimerkiksi nonparelleilla - ja nautitaan kokiksen tai kylmän maidon kanssa. Namskis.

Säilyvät pussissa, huoneenlämmössä. Jääkaappi kuulemma kuivattaa - ja pakastimeen tuskin edes ehtivät.

ps. Tarkkasilmäisille tiedoksi, tuo kuva ei ole meidän tekemistä kakkusista. Jos kuorrutteesta haluaa värikästä, niin elintarvikeväriä vaan kehiin. Meillä oli myös korkeutta ehkä semisti vähän enemmän.. *wirn*

perjantai 13. helmikuuta 2009

Vaihtoviritelmää

[Ihan kuningataridea, joka valitettavasti palkahti majatalonemannan tietoisuuteen vasta puolen vuoden viiveella. Tassapa siis autenttista testimoniaalia ns. vierailijakynan merkeissa. Jos joku majataloni palveluita aiemmin kayttanyt haluaa kontribuoida, niin spostia vaan tahan suuntaan. Postaan vieraskynaa mieluusti hamassa tulevaisuudessakin...]

------------
Eli keskisuuresti neuroottisen illinoistuneen helsinkiläisopiskelijan matka-aatteita kanssa-kaoottisen triplatädin luona tutkimusmatkalla Washingtonissa.


Kyseessä on siis vierasplogi eli mun ensimmäinen yritys kirjoittaa mitään lyhyttä mailia pidempää suomeksi muutaman KELA-kirjeen lisäksi sitten vuoden 2002. Tuntemattomille kerrottakoon että olinpas aikanaan Kirstsukan työkkäri ja vaihtariystävä, josta sittemmin olemme molemmat more or less ulkosuomalaistuneet.

Noh. Nyt sitten monen muun suomalaisen lailla olen tehnyt matkaa sinivalkoisin (sekä punaisin—American Airlines) siivin Lexington Placen BB:hen. En ole vielä nähnyt kameroita, mutta Kal-el ja Mica äänestettiin maanantaina pois talosta. Niinkun Big Brother, ha haa.

Kirjoittelen tätä Ronald Reaganin National Airportilla paluulentoa odotellen ja viimeistä pariviikkoista miettien. Olin tosiaan arkistoissa arkisin suht samoihin aikoihin kuin Kirsu oli toissä joten en ole tuonut hirveästi “jee, loma” fiilistä kämpille, mutta on ollut tosi kiva kun on voinut ajella metrolla, oppia uudissanoja (tiedän vihdoin mitä “pissis” tarkoittaa!), ja muistella vanhoja seka kertoilla uusia. Lex B&B:n puhutuimpia päivän polttavia ovat olleet “Hudsonin ihme” eli taannoinen hätälasku Hudson-joelle ja siitä alkanut mediaruljanssi lähinnä kapteeni Sullyn ympärillä; kahdeksaisten ja sitä ennen jo kuuden lapsen YH-äiti Nadya Suleman jonka tarina ja Angelina Jolie-mainen (kirurgin kautta hankittu) ulkomuoto jaksaa hämmentää; nyttemmin wainaa Edgar-hiiri (eli Deadgar) jonka elon liekki sammui jääkaapin edessa viime viikolla ja jonka maalliset jäänteet sain kerätä kun Kirsiä “etoi” –tuo sana naurattaa aina!—onkos Suomessa vielä Etola-kauppoja? :); ja tosi-tv akselilta American Idol (ihanan ärsyttävä Tatyana pääsi jollain ilveellä jatkoon), Extreme Makeover: Home Edition, ja Top Chef: New York jossa suomalainen (!) Stefan Richter rulettaa jenkkikokit kannoillaan.

On ollut tosi antoisaa ihastella monikulttuurista ja –kansallista sisustusta ja vaikka hieman hätkähdin kun sängynpäädyssä oli haulikko, olo on Lexington B&B:ssä tosi kotoisaa ja hienoa: täällä kohtaavat suomalainen ruoanlaittotaito ja vanhan Capitol Hillin charmi, ihanan iso vierassänky ja “turvaviiveellä” kuumaa vettä kuljettavat putket, kirjahyllyt joissa notkuu kirjoja suomeksi ja englanniksi, keittokirjoista itämaisin kulttuureihin ja uskontoihin. Baaritiskillä istuu luontevasti vesipiippu. Olen tottunut jo täysin siihen että iltaisin Kirsi aivastelee pari kertaa tunnissa petollisen mukavalla untuvasohvalla istuessaan :)

Ennen saapumista vähän jänskätti: kun se Kirsi puhui Skypessäkin niin hirveän nopeasti ja sillai oululaisittain etten meinannut ymmärtää kuin muutaman sekunnin mietinnän jälkeen, ja mahtaisinko 13 päivän reissun aikana käydä emännälle riesaksi. Livenä kuitenkin oli paljon helpompi ymmärtää ja toivonpa etten käynyt liikaa hermoille…siivosin muistaessani ja tiskasin. Ostin ruokaa vaikken sitä sitten osannut laittaakaan. Naputin tosin aina kun piti kävellä ylämäkiä kun preerian asukkina en ole moneen vuoteen kohdannut mitään porraskerrosta korkeampaa. Kirsy kuitenkin kirosi tajuttoman pitkiä mainoskatkoja, joten tasoissa ollaan(ko?). Taidanpa lopettaa tähän plogin kun ei ole jutussä päätä ei häntää (Deadgarilla sentään on vielä häntä kunnossa). Haluaisin kuitenkin sanoa 1000 X KIITOS Kirsylle viime viikoista ja myös siitä, miten monen muun vieraan tiedän myos olleen ja tulleen kylään Lex B&B:lle. On tosi ihana ajatus että Capitolin ja maailmanvallan kupeessa piilee Kirsun B&B, House for Understanding :)

--Karoliina

Ilmoja pidellyt hei, oikeesti!

Olenko jo muistanut mainita, että kotikaupunkini on viime päivät (itse asiassa koko viikon) paistatellut parinkymmenen lämpöasteen ihanan keväisessä säässä? Jos siis en ole, niin tämä näin julkisesti tiedoksi saatettakoon!

Kevätkevätkevätkevät.

Töissä olen notkunut, kuten aiemminkin. Ja kotosalla aina, kun en ole ollut esimerkiksi krapulaisena puheenpitohommissa. Ystavanpaivaviikonlopuksi oli alunalkaen tarkoitus lähteä Loveen, Virginiaan mökkeilemään - mutta tulin tänään järkiini. Tällä hetkellä on semminkin antisosiaalinen majatalonemäntäfiilis, ettei varmastikaan ole järkevää viettää pitkää viikonloppua ventovieraiden ihmisten - ja takuuvarmasti myös alkoholin seurassa. Pyykkään ja kipsuttelen täällä kotonani siis, sekä maanantaina huristelen kollega-naapurin kanssa Atlantin rannalle, Delawareen.

[Oliko siitä siis puhetta, että täällä on tällä viikolla tarennut ulkoilla kesähameessa - ja bongasinpa eräätkin flipflopit aamulla katukuvasta?]

Tuohon edelliseen octo-mom -postaukseen vielä viitaten, kyseinen eukkohan nyt on siis myynyt tarinansa 300 000 dollarin halpaan hintaan. Mikä ei ole edes viidesosaa odottavasta sairaalalaskusta. Hilpeää on myös se, että tyyppi on mitä suurimmalla todennäköisyydellä käynyt kauneusleikkauksessa, näyttääkseen enemmän Angelina Jolielta. Ja aiemmasta kuudesta lapsesta kolmella on 'disabilities' - äippä on siis jo lähtökohtaisesti nostellut useamman tuhatta dollaria kuussa valtion tukia vammaisten lastensa elättämiseksi. Plot siis vaan thickens. Hullua!

[Kadulla tuoksuu jo multa - ja märkä, kun maa sulaa. Linnut karjahtelee puissa - ja ympärillä on niin kovin keväisää. Ihanaa, kun luonto ja ihmiset on jotenkin niin elossa!]

Mukavaa ystävänpäivää siis itse kullekin säädylle - mun pitäisi vielä tälle illalle saada askarrelluksi kortteja työpaikalle vietäväksi. Hmph. Niin, ja kovasti terveisiä lämpimän aurinkoisesta Washingtonista. Hih.

torstai 5. helmikuuta 2009

Kahdeksikko

Amerikkalaiset rakastavat monikkoperheitä. Oikeasti. Siinä on sopivasti jotain perverssiä, kun voi viikoittain seurata Jonin ja Katen kaksosten ja kuutosten kaoottista elämää. Sanomattakin lienee selvää, ettei esimerkiksi Jonin ja Katen ole tarvinnut juurikaan makseskella vaippoja eikä sittereitä eikä sänkyjä - erilaisten firmojen lähetellessä kilpaa tavaraa kuusikolle käytettäväksi. Äidille on tehty ilmainen rasvaimu ja 'tummy tuck' - ja iskälle puolestaan hiustensiirtoleikkaus, harventuvan päänahan peitoksi. Ihanasti.

Viime viikollahan Los Angelesista sitten kajahti ilouutinen - 33-vuotias äiti oli synnyttänyt kerralla peräti kahdeksan (kyllä, 8) vauvaa. Hulluutta. Tässä viime päivien aikana vauvauutinen on jäänyt muun jeesustelun jalkoihin, kun kävikin ilmi, että kyseessä on yksinhuoltajaäippä, jolla on entuudestaan jo kuusi (6) keinohedelmöityksellä alkunsa saanutta mukulaa. Joilla ei siis ole isää kenelläkään. Nainen asuu ilmeisesti eronneiden (mutta silti edelleen saman katon alla asuvien) vanhempiensa luona - ja on kuulemma äitinsä mukaan suhtautunut lapsesta saakka semisti pakkomielteisesti synnyttämiseen sekä ylipäätään lastenhankintaan.

Sen sijaan siis, että suuri yleisö nyt haalisi lahjoja kolmisen kuukautta ennenaikaisesti syntyneille (mutta ilmeisen hyvavointisille) vauvoille, syyttävä sormi osoittaakin nyt äitimuoriin. Minkälainen kuuden lapsen yh-äiti tieten tahtoen haluaa lisää vauvoja noihin olosuhteisiin - ja ennen kaikkea antaa istuttaa itseensä kahdeksan (!) alkiota? Mikä poppamies tekee moisen alkionsiirron näillä spekseillä - ja kuka noista lapsista nyt loppupeleissä huolehtii? Melkoinen lastentarha siellä: 14 alle 7-vuotiasta ja yksi äiti saman katon alla. *puuh*

Mun mielestäni melkoista jeesustelua koko keskustelu. Selvästikään tämänkaltaisessa tarinassa ei ole tarpeeksi nyyhkyä paikallisväestölle, vaan epämääräinen 'white trash' -efekti on liian suuri ylipäästäväksi. Lehdistö puolestaan seuraa tilannetta kasvavalla mielenkiinnolla; saapa nähdä mikä media maksaa itse äidin haastattelun oikeuksista eniten...?

tiistai 3. helmikuuta 2009

Amorin asialla

Olen kulkenut puoli vuotta aamuisin bussilla yhtä matkaa Anna-nimisen naisen kanssa. Viime viikolla tälle ikäiselleni tyypille kävi vihdoin ilmi se, että olen Suomesta asti tänne tullut. Uutisesta riemastuneena hän ensin kertoi pomonsa käyneen kotimaassani kahteen otteeseen. Ja tästä seuraavana päivänä välitti pomoltaan pyynnön.. Kyseinen maailmanmatkaaja kun oli reissullaan Suomessa viime syksynä tavannut vanhemman, invalidisoituneen naisen - joka sittemmin oli lähettänyt hänelle kaksi kirjettä. Suomeksi. Mr. D halusi ystävällisesti tiedustella, voisinko kääntää kyseiset kirjeet englanniksi - minkä lupasinkin tehdä.

Tänään lounasaikaan Mr D., noin viisikymppinen, oikein charmantti ja hyväkäytöksinen mies tuli tapaamaan mua työpaikalleni - kahden kirjeen kanssa. Hetken hyvääpäivääkirvesvartta -chitchatin jälkeen sain kirjeet käsiini - ja meinasi persia revetä. Seriously.

Vanhemman ihmisen kauniilla, väräjävällä käsialalla oli siniselle kirjepaperille raapustettu semminkin imelä rakkauskirje, ettei paremmasta väliä. [Edelleen toistettakoon: Mr. D oli reissullaan tavannut kyseisen naisen yhden ainoan ohikiitävän hetken. Eikä ilmeisesti ollut kovinkaan innostunut kosiomatkastaan. Mutta asiaan.] Sylvia-neiti Karvialta kertoi räityvästä rakkaudestaan, siitä kuinka hän ei voi olla ajattelematta D:tä, ja kuinka hän toivoo heille yhteistä tulevaisuutta. Kuinka aina ennen nukkumaanmenoa hän ajattelee heidän ihanaa rakkautta - ja sitä, kuinka kauniita asioita tämä on hänen elämäänsä tuonut. Sylvia myös oli opiskelemassa englantia, jotta he voivat paremmin kommunikoida rakkauden kielellä.

Mä siis luin tätä kieltäni purren - ja vain sisäisesti kovaan ääneen hirnuen, D:n seuratessa naamanvääntelyäni mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Miten helvetissä voi kertoa ihan hurmaavalle ja selvästikin täysjärkiselle miehelle, että tällä on ikioma karvialainen hellu!? Ja vielä täysin pyytämättä ja yllätyksenä.

Kaartelin aikani - ja päädyin kääntämään jotain yliolkaista siitä, kuinka paljon Sylvia-neiti arvosti D:n vierailua. Kunnes pääsin sitten kirjeeseen numero kaksi. Jossa rakkaudentunnustukset olivat vielä astetta suorasukaisempia - ja niitä oli ryyditetty graafisilla esityksillä intohimoisista suuteloista sun muista. Muistaakseni käytin simultaanitulkkauksessa sanaa 'smitten' - eli pikkasen pihkassa ollaan.. tsihihi.

Oikeasti. Ihan pimiää. Kovasti sain kiitoksia avusta - ja itselleni räkäiset naurut. Mental note to self: kun istun yksinäni neljänkymmenen vuoden päästä mökissä Tyrnävän takametsässä - ei kirjoitella intohimoisia rakkauskirjeitä ohikulkeville amerikkalaismiehille. Tai muille. Ken tietää, minkälaisen hyypiön kääntämiksi ne sitten loppuviimein päätyvät. *wirn*

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Viikon luontokuvia...





[Kirsi 1 - Hiiri 0. Jihuu!]