sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Reaktiivisuudesta

Jenkeissä on kivaa käydä yleisötilaisuuksissa. Jengi elää täällä ihan eri tavalla mukana kuin kotona kylmässä pohjolassa - voisin kuvitella, että paikallisille luennoiminen on ihan eri mittaluokan puuhaa, kuin monessa muussa maassa.

Elävää esimerkkiä elokuvista - ja puolen päivän koulutuksesta. Aloitetaan jälkimmäisellä.

Olin edustamani nuorisolaisjärjestön valtakunnallisilla kehittämis- ja koulutuspäivillä tuossa toissa viikolla. Paikalle oli tilattu hyvin fiksu ja pätevä kouluttaja talon ulkopuolelta - vähän vanhempi, hurmaavasti harmaantunut naishenkilö. Puhumaan vapaaehtoisten johtamisesta ja delegoinnin jalosta taidosta. Koulutus oli sisältönsäkin puolesta hyvin antoisaa, mutta yleisön reaktio kuulemaansa pääsi yllättämään kyllä allekirjoitaneenkin. Poissa oli pulpeteissaan lasittuneesti eteensä tuijottavat ja omissa ajatuksissaan mylläävät kansalaiset, jotka reagoivat kuulemaansa ainoastaan kansallisessa hätätilassa. Täällä jengi nyökytteli, huudahteli ahaata, myötäili, myhäili - ja esitti tarkentavia kysymyksiä kouluttajalle, jopa rasittavuuteen saakka. Ryhmätöiden esittäjistä piti tapella - siis siitä, kuka saa puhua koko ryhmälle - ja kyseessä siis oli kuitenkin keskimäärin 40-50 -vuotiaat naisihmiset. Hih. Mutta kerrassaan silmiäavaava kokemus: mä luulen, että tuo kouluttaja ei pärjäisi päivääkään Suomessa, kun ei saisi välitöntä palautetta koulutettaviltaan... Tai ainakin ihan kauhiaan epävarmuuteen se joutuisi, that is for sure!

Leffoissa puolestaan ihmiset hörisee, hihittää, niiskuttaa - ja kommentoi tapahtumia ihan avoimesti - ja ääneen. Valkokankaan tapahtumiin eläydytään kuin hyvän ystävän kertomaan tarinaan, ja tosiaan lupa on nyyhkiä ja hirnua - sekä kaikkea siltä väliltä. Käytiin tänään katsomassa 'He's just not that into you' [joka oli tyttöjen leffana ihan hyvä, mutta ehkä semisti vähän pitkähkö] - ja oli oikeasti hilpeää huomata myötäelämisen määrä sekä spontaanit 'I knew he'd say that' -huudahdukset. Erikoista oli myös se, että eräs kaksvitonen tummaihoinen äiti oli raahannut leffaan myös parivuotiaan lapsensa - ei ilmeisesti ollut lapsenlikkaa saatavilla, niin otti sitten muksun mukaansa. Yllättävän nätisti ne olivat molemmat, mutta silti aika erikoinen ratkaisu...

Pääsen Clevelandiin tekemään tarkempaa tutkimusta amerikkalaisten koulutuskäyttäytymisestä tuossa huhtikuun lopulla - eli palannen tähän havainnointiini sitten. Mutta perin vitsikästä on tämä silti, ja kovin erilaista!

2 kommenttia:

seiti kirjoitti...

Mä en, quite honestly, ymmärrä tuota ameriikkalaista huutelukulttuuria. Huuteleeko ne teatterissakin? Oopperassa, klassisen musiikin konserteissa, hautajaisissa? Siis sellaisissa paikoissa ja tilanteissa, joissa meikäläisittäin oltaisiin turpa rullalla esiintyjää tahi puhujaa kunnioittaen.

Kesällä käytiin Roomassa hautakatakombeissa. Englanninkielinen opaskierros oli jo aloitettu sulassa sovussa toisten skandinaavien kanssa, kun paikalle törmää myöhässä jenkkiperhe. Lapsi oli noin seitsenvuotias ja se huuteli koko ajan. Onko täällä roskista, mihin mä laitan mun purkan? Onko täällä oikeesti ollut kuolleita? Muu turistilauma mulkoili sitä pentua kärttyisesti, mutta pohjoismaisen korrektisti. Siis hiljaa.

Huutelukulttuuri on rantautunut tännekin, mistä syystä harvemmin tulee käytyä elokuvissa. Ärsyttää ihan vimmana se valkokankaan tapahtumien kommentointi ja analysointi. Pian ihmiset alkavat varmaan huudella muuallakin: ruokakaupassa tullaan neuvomaan, että älä ota sitä leipää, ota mielummin tätä. Vaatekauppojen myyjillehän tätä älytöntä hihkumista on jo opetettu. Testatkaa vaikka, kotimaan elävät, ostamalla Brothers&Sistersiltä joku pukineartikkeli. Satavarmasti myyjä sanoo: joo, tää on tosi ihana, just ostin itsellenikin/poikaystävälle. Ne sanoo sen joka kerta! Ei suomalaista tarvitse rakastaa ja kehua ja kannustaa niinku ameriikkalaista, suomalainen käpertyy käpykuoreensa sellaisesta.

Onhan se varmaan vallan ihanaa, että ihmiset ovat avoimen oloisia, mutta eikö se, kirsusein, ole alkanut missään kohtaa korveta? Eikö ole tullut tunnetta (vaikka Oulusta oletkin), että blah blah blah, olkaapa hiljaa välillä?

Kirsi kirjoitti...

Ihana vuodatus Seiti. Ja joo, I feel your pain, sister!

Mutta tiedatko, tuo on yksi niista asioista joiden en ole antanut hairita itseani taalla. Luulen itse asiassa jopa, etta Suomeen-paluun yhteydessa mua saattaa se yltionegatiivisuus ja epaystavallinen (eli suomalaiskansallinen) palvelukulttuuri arsyttaa jopa hieman enemman.

Ma tykkaan siita, etta naapurin ventovieraalle sedalle 'pitaa' sanoa paivaa. Ja etta toissa hissinkorjaajista palohalytysmiehiin asti ihmiset katsoo toisiaan silmiin. Kaupan kassat (teeskentelee) olevansa ystavallisia ja kiinnostuneita MUN asioista ja ostoksista ja jengi bussissa (ollaan samalla porukalla suunnilleen joka aamu liikenteessa) keskustelee paivan uutisaiheista, politiikasta tai vaikkapa ilmoista ihan yleisesti.. On jotenkin eri lailla yhteisollinen fiilis, kuin Suomessa ikuna.

En jaksa ahdistua tai arsyynytya tasta, kun en sille kuitenkaan yhtaan mitaan voi. Kai olen siita epatyypillinen suomalainen peikko, etta musta sosiaaliset taidot on ihan kunnioitettava asia - ja samoin se, etta on hyvaksyttavaa jutustella niitanaitatiilenpaita vastaantulijoiden kanssa.

Vaan vielahan tassa on vuosi aikaa vittuuntua...?

[Ja seitikki, kaikella ystavallisyydella siis. Ma vaan jostain syysta tykkaan huutelijoista. Hihi.]