keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Yhteisöllisyyttä, osa sata

Kollegan (ja kirjapiirikaverin) aviomies kuoli yllättäen lauantaina. Kyseinen kollega oli toisen poikansa kanssa Meksikossa järjestämässäni koulutuksessa, josta hänet lennätettiin välittömästi kotiin toisen poikansa (11- ja 14-vuotiaat) tueksi. Vaikea kuvitella tilanteen mielettömyyttä, tai heidän tuntemaansa surua ja hätää.

Vuorokauden sisällä perheen naapurit, poikien koulun vanhemmat sekä kirkko oli organisoinut keskuudestaan järjestelmän, joka toimittaa surevaan kotiin kaikki ruuat valmiina ainakin seuraavan kahden viikon ajan. Perhe voi netin kautta ilmoittaa esimerkiksi kyytitarpeistaan, tai pyytää apua käytännön asioiden järjestelemiseen. 'Helping hands' -piiriin ilmoittautuneet sitten auttavat taitojensa ja kykyjensä mukaan, kukin vuorollaan.

Perheelle on myös virrannut paitsi kukkalähetyksiä ja surunvalitteluita - myös ruokaa (hedelmistä taiteiltu 'kukka-asetelma' ja pakastettu parikiloinen palvikinkku muutamia mainitakseni) on toimitettu kollegani kotiin.

Huomisiin hautajaisiin (joiden jälkeisestä lounastarjoilusta vastaa kokonaisuudessaan naapuruston ja kirkon väki) odotetaan poikien koulusta kolmea bussillista koulukavereita - ja meidän työpaikalta lähestulkoon kaikkia kynnelle kykeneviä. Sekä luonnollisesti perheen tuttavia, työkavereita, urheilujoukkueiden jäseniä ja niin edelleen.

Hankala kuvitella perhettä kohdannutta äkillistä surua. Tai reaktioita menetykseen - luonnollisestikaan järkytys ja katastrofin laajuus tuskin on vielä selvillä kenellekään osalliselle. Itseä on kuitenkin lohduttanut se, ettei perhe ole surunsa ja käytännön asioiden kanssa yksin. Ystävät ja kylänmiehet auttavat parhaalla osaamallaan tavalla - eivätkä pelkää surevan perheen kohtaamista.

Toki kukin haluaa lähestyä aihetta omalla tavallaan, mutta kun läheisensä menettäneiden suomalaisten kuulee monesti mainitsevan, etteivät ystävät ja sukulaiset uskalla lähestyä surevaa, pelätessään tämän reaktioita. Täällä tunnelma on lähestulkoon päinvastainen. Surutyötä tehdään yhdessä, ja käytännön asioista kyseisen perheen tuskin tarvitsee ihan hetkeen huolehtia. Tai siitä, että jäisivät loppuelämäkseen yksin murheensa kanssa.

Menen huomenna elämäni kolmansiin amerikkalaisiin hautajaisiin, jossa paikallisen tavan mukaan arkku on avoimena kirkon etuosassa. Tänään perhe piti ruumiinvalvojaisia samaisessa kirkossa, johon ystävät ja perheenjäsenet saivat tulla hyvästelemään edesmenneen. Suuri urheilun ystävä haudataan kuulemma lempiasussaan, New York Metsien pelipaidassa.

[Ja jos jotain positiivista allekirjoittaneen olemisesta hakee, niin olen kuluneiden kuukausien aikana kehittynyt oikein sujuvaksi surunvalitteluiden esittäjäksi. Manchesterinkin kielellä.]

Ei kommentteja: