keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Kätkössä

Martylla on gepsi. Marty käskee tytöt eturiviin navigoimaan. Martylla on myös kolme lasta ja päästäisen keskittymiskyky. Ko. kätkö ei kuulemma edellisvuonna löytynyt, 16 etsijästä huolimatta.

Rintamasuunta kohti Erie-järveä. Oliskohan se tämä aallonmurtaja, vai tuo tuossa naapurissa..?

Tää kiipeäis tänne kivelle ja kurkkis niiden rakoihin. Perse. Kännykkä putos. Milläköhän sen sitten saisi ongittua kuivalle maalle? Päivän kuva-arvoitus: montako vaihtarijärjestön vapaaehtoista tarvitaan ronkkimaan kännykkä kivien välistä takaisin omistajalleen..?

Kato Martylla on nää chopstiksit, eli kokeiltaisko niillä..? Vai pitäiskö ottaa sukat ja kengät pois ja jumpata varpaita?

No eikökö kattokaapa, mää menen sisään tälläi takakautta. Ai miten niin mun pää on kiven välissä? Eihän ole. Ja laita nyt jumalauta jo se kamera v*ttuun siitä.

Varttitunnin kaivelun ja kipristelyn jälkeen Marty McGyver keksi laittaa purkkaa tikun päähän - ja känny pelastui. Samalla löytyi myös kätkö, jota tässä suurella riemulla tutkitaan.

Hoo, mulla on nää silmälasit päässä. Mää kiipeäisin kanssa kivelle. Perse. Missä ne mun lasit nyt on? Ai miten niin on kertausta ilmassa? Ei kyllä ole. Ihan hyvin voi työntää naamaansa myös aallonmurtajan toisen puolen kivien väliin ja. Voipas.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Pedikyyri

Allekirjoittanuthan on siis täysin hurahtanut rakennekynsiin. Niillä on kiva nakutella näppistä, rapsutella ohikulkijoita - ja ihan vaan ylipäätään ihastella huoliteltua olemusta. Täällä kynsilaittamoissa tapana on automaattisesti kysäistä, että laitetaanko pedikyyri kanssa - ja tähän päivään asti on vastaukseni ollut aina kohtuullisen tiukka ei.

Tänään tungin kuitenkin kolmekymmentä vuotta pedikyyrittöminä raahustaneet varpaani kesäsandaaleihin, ja kauhistuin varpaistoni kelmeää olemusta. Kaikilla (!) jenkkinaisilla, jotka siis kaikki (!) kulkevat flipflopeissa on suhteettoman hyvinlakatut varpaat - helakanpunaiset varpaankynnet jokaikisellä vastaantulijalla tuntuivat oikein huutavan vääryyttä mun nakkejani kohtaan. Joten töiden jälkeen otin suunnan Dupont Circlen kynsilaittamoon - ja nyt on sitten kesää myös kirsuseinin varpaissa.

Tietämättömille tiedoksi saatettakoon, että paikalliseen 'pediin' kuuluu varpaiden liottamista poreilevassa kylvyssä, kasakaupalla akkainlehtiä, aasialainen varpaanhinkkaajamies (joka ei ainakaan ääneen yökkinyt pottuvarvaskarvaani, jonka quite obviously unohdin sheivata), kaiken maailman napsimista ja rapsutusta - ja lopuksi taivaallinen jalkahieronta sekä kynsien lakkaus. Lystin hinta oli 25 ameriikan dollaria - ja kesto kolmisen varttia. Kuvaavaa lienee myös se, että viereisissä tuoleissa oli kaksi noin kolme-nelikuisen vauvan äitiä - mukulat sylissään siis. Kaikki itseäänkunnioittavat amerikkalaisneidit ja -rouvat ihan oikeasti kunnostavat varpaansa kesäkauteen, ikään ja kokoon katsomatta.

Kerrassaan suositeltava elämys - nyt pitää ostaa vaan lisää kärjestä avoimia kesäkenkiä, että voi ihanaisesti esitellä kirpsakanpunaisia varpaankynsiä kaikille ohikulkijoille. Hi.

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Tylsä tilanneraportti

Onpahan taas ollut haipakkaa. Palasin siis sorvin ääreen viime viikolla. Lento Heathrowin kautta sujui ennakkokauhisteluista huolimatta mitä sukkelimmin - eikä edes itkettänyt. Allekirjoittaneelle tyypillisesti päätin testata kyynelkanavien tilan tihrustamalla koneen pieneltä näytöltä P.S. I love you -leffaa (jota vuosi sitten Tennarissa katsoessani meinasin tikahtua itkuun, joka alkoi suunnilleen 3. minuutin kohdalta, eikä laantunut ennen lopputekstejä).. Ihan hyvin mä vedin - ei nimittäin tipan tippaa mistään päästä. Ei vissiin ollut kuu oikeassa asennossa.

Töissä on pienimuotoinen helvetti irti - kevätauringon kanssa kilpaa nimittäin maalataan seiniä ja vaihdetaan kokolattiamattoa. Eikä ilmastoinnista ole tietoakaan. Siellä sitä sitten maalinkäryssä ja kevyeen tomuun hautautuneena yritetään paiskia hartiavoimin hommia - ilman minkään valtakunnan ilmanvaihtoa. Ihan paskuutta. Tikkana sopassa on myös alkuviikoksi luvattu n. +28C lämpöasteita - saatan mennä huomenna alasti duuniin, kun sinne läkähtyy ehkä muuten. Ngh.

Viikonloppu vierähti Ohiossa, Port Clintonin pikkukaupungissa Erie-järven rannalla. Työnantajani USA:n Northeastin alueen alajaostolla oli lähes 100 hengen leadership conference, jossa meikkis meikäläinen toimi alustajana ja paneelikeskustelun asiantuntijana. Ihan käsittämättömän hieno viikonloppu - ihania ihmisiä, kuplivaa naurua, suurta uskoa Asiaan, ja muutama kyynelkin tuli vieritettyä, kun ihmisten tarinat olivat kovin koskettavia. Eilen istuin illallispöydässä pastori-Johnin ja eräänkin motoristipariskunnan (tatuointia, kaljua ja partaa myöten) välissä - enkä voinut kuin ihmetellä meitä kaikkia yhdistävää tekijää. Ihan valtavan hieno liike, indeed.

Pitää vielä mainostaa; käytiin porukalla ennen illallista geokätköilemässä. Elämäni ensimmäistä kertaa. Alan harrastaja antoi GPS-härvelin jonon etummaisena kulkevalle - joka johti joukon hienolle kiviselle aallonmurtajalle. Paha vaan, että ennen itse kätkön löytymistä yksi joukostamme ehti pudottaa kännykkänsä aallonmurtajan kivien väliin - jonka kalastukseen meni eräskin hetki. Noutourakan jälkeen samaan paikkaan, mutta eri puolelle putosi toisen sankarin silmälasit - ja vasta niiden ronkkimisen jälkeen saatiin keskittyä itse kätkön etsimiseen. Järjettömän hilpeää kuvamateriaalia seuraa, kunhan löydän kameran piuhan.

Ps. Amerikan-matkoja suunnitteleville tiedoksi saatettakoon, että mun B&B kesäkausi on nyt avattu - ja varauksia on jo 11 hengelle akselilla ensi viikonloppu-heinäkuu. Että nopeat syövät grilliruokaa Lexington Placella, ja hitaat.. no, eivät syö!!

Pps. Piti vielä todeta ennen kuin unohdan - kävin siis Suomessa kampaajalla, sillä lopputuloksella, että on aikamoisen punavioletti ja lyhyt hiuksisto mulla tällä hetkellä. Täällä on paikalliset työkavereista vaatekaupan täteihin ja mäkkärin myyjiin asti ihastellut sekä väriä että leikkausta - eipä ole koskaan aiemmin tullut oikealta ja vasemmalta palautetta tyyliin 'Wow, what is that colour -- that is such an European style..' *wirn*

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Ystävämme noro

Suomessa on ollut mukavaa. Lunta, lammasta (pääsiäispöydässä siis, ei takapihalla), auringonpaistetta - ja kovasti kaikenlaista sosiaalista kanssakäyntiä. To the extent, että allekirjoittanuthan poimi mukaansa myös pienen ystävämme noro-viruksen tuossa joitain päiviä takaperin. Minkä seurauksena on puhuttu aktiivisesti norjaa posliiniluuriin, haukoteltu kaikissa sateenkaaren väreissä - ja vietetty enemmän aikaa kuvotuksen ja ällötyksen vallassa kuin mikään kotiinpalaavien laki sallisi.

Ei maistu ruisleipä, ei oltermanni. Lihoista tai kaloista nyt puhumattakaan. Omenasiideri aiheuttaa spontaania yököttelyä - ja kaikkineen asiat, joista piti semminkin nelisen kuukautta aktiivisesti haaveilla eivät kerrassaan uppoa allekirjoittaneen olemukseen. Ollenkaan. Jonkinsortin herra Murphy siis taas kultaisella kosketuksellaan ollut liikenteessä - joskopa sitä sitten syyskuussa seuraavalla visiitillä säästyisi moiselta virukselta..Ja voisi jopa toteuttaa edes osan ruoka-aiheisista haaveistaan?

Lähinnä jännittää myös Atlantin-ylilento: ei pelkästään omasta, vaan myös kanssamatkustavaisten perspektiivistä. Sain onnekseni lykättyä lähtöä pari päivää - on kerrassaan niin heikkopeikkofiilis ettei näillä jaloilla vielä Heathrow'ta valloiteta. Toivottavasti sitten tiistaina.

torstai 9. huhtikuuta 2009

Sauna lämpimäksi...

... ja kuiva omppusiideri kylmään.

Olen matkalla kotiin.

Finally.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Special Agent

Erikoisagentilla on lippis. Ja luotiliivi. Ja konekivääri, tosin nokka alaspäin - ei tarmokkaasti tanassa, kuten sotilailla lehtikuvissa. Takin selkämyksessä lukee, notta erikoisagentteja ollaan. Erikoisagentti seisoo näennäisen rennosti metroasemalla kollegoidensa kanssa, ja on kuin ei olisikaan. Ei kylläkään vastaa ohikulkijoiden katseisiin, eikä kiinnitä huomiotaan mihinkään silmäänpistävään.

Tänään metroasema oli kyseisiä agentteja pullollaan. Liekö ne harjoittelee vaan, kun Obamakaan ei ole maassa - vai olivatko oikeasti etsimässä jotain vihulaista. Mene ja tiedä. Silti hankala kuvitella, miten Helsingissä työmatkalaiset reagoisi rautatieasemalla tai Hakaniemessä vastaantuleviin täysissä taisteluvarustuksissa kulkeviin agentteihin.. Tuskin yhtä välinpitämättömästi kuin täällä konsanaan..?

Viikko meni taas ohi yhdessä suhauksessa - aamulla töihin ja illalla kotiin. Täällä on nyt useampana päivänä peräkkäin lämpötila kolkutellut pariakymmentä lämpöastetta, eli kerrassaan trooppiset olosuhteet. Kotini sisälämpötila on parahultaisesti kohtuullinen - ehkä viimeisiä viikkoja ennen kuin lämpö alkaa nousta epämukavalle tasolle. Ilmastointiahan tässä kämpässä ei siis ole muualla kuin mun huoneessani, eli kuvittelen jonkun viikon kuluttua taas kaipailevani talven viileyttä. Niinhän se on, ettei asiat koskaan ole täydellisen hyvin.

Arjesta on tullut taas niin rutiininomaista, ettei oikein mitään kirjoitettavaakaan enää ole. Toisaalta tietty seesteisyys johtunee osaltaan myös siitä, että tietää olevansa viikon päästä jo Suomessa - toisaalta tuntuu hullulta lähteä taas ehdoin tahdoin muistuttamaan itseään kaikesta siitä, mikä täällä elämästä puuttuu. Täysin tiedostetusti ja valtaosin hyvin itsekkäästi kiusaamaan ikävällä, sekä allekirjoittanutta että pieniä poikia. Hmph. Monenlaisia juttuja ehtii täällä ylhäisessä yksinäisyydessään iltaisin miettiä ja suunnitella. Mutta niistä sitten lisää, kun on enemmän ajankohtaista.

Hyvää viikonloppua, juuri sinulle.

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Lätinää ajasta ja ikuisuudesta

Tänään oli hyvä päivä. Vaikuttavina tekijöinä seuraavat faktat:

- Heräsin 6.55 ilman kellon soittoa, siihen että aurinko paistoi suoraan silmään.
- Jääkaapista löytyi aamupalaksi slaissi pitsaa, jonka olin tirpaissut uuniin eilen.
- Metro JA bussi olivat ajoissa - ja kooPodissa oli ihanasti virtaa ja laadukasta musiikkia koko matkalle töihin.
- Sähköpostikin toimi (eilisestä poiketen) moitteetta - ja piti sisällään vitsikkäitä kehuja Euroopan eri kolkista.
- Sain sanottua sveitsiläishenkiselle kollegalle suoraan - kieltäytyen hänen vaatimastaan, sanalla sanoen melkoisen erikoisesta muutoksesta, joka mun olisi hänen puolestaan pitänyt saada valmiiksi viimeistään eilen. Ei ole ilmeisesti tyyppi tottunut kuulemaan niin suoraa palautetta - se ei ehkä vieläkään ole toipunut järkytyksestään.. *wirn*
- Lounaskeitto oli sanalla sanoen paskaa, mutta sitten taas toisaalta kollega toi uunituoreita pääsiäispipareita iltapäivän välipalaksi.
- Hapenpuutteesta johtuen (täällä on ollut vuoronperään lämmintä ja viileää, mikä on sekoittanut työpaikan ilmastointi-lämmitysjärjestelmän. Ihan käsittämättömän huono ilma ollut jo monta päivää!) sain viittä vaille työajan loppumisen kuningataridean järjestää varjovappujuhlallisuudet kotonani siinä heti toukokuun alussa. Pieni ystävämme wikipedia tarjosi vaikka minkäsorttista englanninkielistä lähdeaineistoa kutsuun rustattavaksi. Ja saapa hyvän tekosyyn kutsua työkavereita kotiin kilistelemään kuohuvalla...
- Illan päätteeksi päädyttiin leffaan katsomaan Sunshine Cleaning. Kerrassaan viihdyttävä, musta komedia kahden sisaruksen rikospaikkasiivousbisneksestä. Oikein suositeltava pläjäys, tosiaankin.
- Leffan jälkeen odoteltiin jälleen ghettoexpress -bussia kotiin, lämpimässä kevätillassa. Ulkona tuoksui ulkomaille - ja Chinatownin kaupunginosa oli jotenkin valtavan eksoottinen. Kauhean mukava päätös, kauhean mukavalle päivälle.

[Ja eiliset hautajaisetkin meni hyvin. Muhun on tosiaan näin vanhoilla päivillä iskenyt sekä lentokenttä- että kirkkoallergia - ei tarvinnut kuin marssia arkun ohi suitsukkeenhajuiseen kompleksiin sisälle, niin taas oli hanat auki. Kauhean mukava oli nähdä esimerkiksi lähes koko meidän toimisto (melkein 30 henkeä) kollegaansa tukemassa ja Steveä viimeiselle matkalle saattamassa. Paikalla oli monta sataa ihmistä. Itse olin luonnollisestikin missanut muistion, jossa kerrotaan katolisista kirkonmenoista, enkä tietenkään kyynelehtimiseltäni ehtinyt osallistua kaikkiin rukouksiin, virsienlauluun, enkä muihin yleisiin huuteluihin. Ehkä ensi kerralla..?]

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Yhteisöllisyyttä, osa sata

Kollegan (ja kirjapiirikaverin) aviomies kuoli yllättäen lauantaina. Kyseinen kollega oli toisen poikansa kanssa Meksikossa järjestämässäni koulutuksessa, josta hänet lennätettiin välittömästi kotiin toisen poikansa (11- ja 14-vuotiaat) tueksi. Vaikea kuvitella tilanteen mielettömyyttä, tai heidän tuntemaansa surua ja hätää.

Vuorokauden sisällä perheen naapurit, poikien koulun vanhemmat sekä kirkko oli organisoinut keskuudestaan järjestelmän, joka toimittaa surevaan kotiin kaikki ruuat valmiina ainakin seuraavan kahden viikon ajan. Perhe voi netin kautta ilmoittaa esimerkiksi kyytitarpeistaan, tai pyytää apua käytännön asioiden järjestelemiseen. 'Helping hands' -piiriin ilmoittautuneet sitten auttavat taitojensa ja kykyjensä mukaan, kukin vuorollaan.

Perheelle on myös virrannut paitsi kukkalähetyksiä ja surunvalitteluita - myös ruokaa (hedelmistä taiteiltu 'kukka-asetelma' ja pakastettu parikiloinen palvikinkku muutamia mainitakseni) on toimitettu kollegani kotiin.

Huomisiin hautajaisiin (joiden jälkeisestä lounastarjoilusta vastaa kokonaisuudessaan naapuruston ja kirkon väki) odotetaan poikien koulusta kolmea bussillista koulukavereita - ja meidän työpaikalta lähestulkoon kaikkia kynnelle kykeneviä. Sekä luonnollisesti perheen tuttavia, työkavereita, urheilujoukkueiden jäseniä ja niin edelleen.

Hankala kuvitella perhettä kohdannutta äkillistä surua. Tai reaktioita menetykseen - luonnollisestikaan järkytys ja katastrofin laajuus tuskin on vielä selvillä kenellekään osalliselle. Itseä on kuitenkin lohduttanut se, ettei perhe ole surunsa ja käytännön asioiden kanssa yksin. Ystävät ja kylänmiehet auttavat parhaalla osaamallaan tavalla - eivätkä pelkää surevan perheen kohtaamista.

Toki kukin haluaa lähestyä aihetta omalla tavallaan, mutta kun läheisensä menettäneiden suomalaisten kuulee monesti mainitsevan, etteivät ystävät ja sukulaiset uskalla lähestyä surevaa, pelätessään tämän reaktioita. Täällä tunnelma on lähestulkoon päinvastainen. Surutyötä tehdään yhdessä, ja käytännön asioista kyseisen perheen tuskin tarvitsee ihan hetkeen huolehtia. Tai siitä, että jäisivät loppuelämäkseen yksin murheensa kanssa.

Menen huomenna elämäni kolmansiin amerikkalaisiin hautajaisiin, jossa paikallisen tavan mukaan arkku on avoimena kirkon etuosassa. Tänään perhe piti ruumiinvalvojaisia samaisessa kirkossa, johon ystävät ja perheenjäsenet saivat tulla hyvästelemään edesmenneen. Suuri urheilun ystävä haudataan kuulemma lempiasussaan, New York Metsien pelipaidassa.

[Ja jos jotain positiivista allekirjoittaneen olemisesta hakee, niin olen kuluneiden kuukausien aikana kehittynyt oikein sujuvaksi surunvalitteluiden esittäjäksi. Manchesterinkin kielellä.]