perjantai 29. toukokuuta 2009

Oonko mää Oulusta?

Ja taas on viikko hujahtanut kuin siivilla. [Meinasi ekaksi lipsahtaa, etta kuin siivila - mutta sentaan niin finglishia puhuva musta ei viela ole tullut, etta sokoittelisin senoja noin lahjakkaasti. Viela.]

Toissa on pitanyt melkoista haipakkaa - suurimmaksi osaksi omaa syytani tosin. Jossain jarjettomassa mielenhairiossa kun olen lupautunut vetamaan mita kummallisimpia koulutuksia (nimimerkilla viikonlopuksi Virginia Beachille, ja ensi viikolla Bostoniin) naiden normihommien lisaksi. Aikaisemmassa elamassahan perinteisella leikkaa-liimaa-paskartele -sorminapparyydella paasi koulutushommissa melko pitkalle - saattoi vaan copypeistata niin perkeleesti, ja korkeintaan keksia kolmisen vitsikasta uutta kujetta jo olemassaoleviin slaideihin.

Taalla viisituntinen koulutus suomalaisten (eli laajemmalla skaalalla myos muiden skandien) nuorten kaytostavoista ja tottumuksista ei valmistukaan ihan tuosta noin vain sormiaan napsayttamalla - vaan on pitanyt kolmena iltana nykertaa kotona jotain ihan kasittamatonta powerpointtia. Mutta tulipahan valmiiksi, paivaa ennen ko. tapahtumaa. Puuh. Ensi viikoksi pitaisi sitten varkata kasaan kaksi-ja-puolipaivainen koulutus jarjestomme Kanadan-toimiston uudelle tyontekijalle. Kun kuulemma muun muassa kaikki pitaisi hanen kanssaan kayda tuossa ajassa lapi. Onneksi ei ole yhtaan ylijumalallinen olo tasta valtavasta luottamuksesta. He.

Tan viikon jannittavyyksiin kuuluu myos elamani ensimmainen ulkosuomalainen aanestystapahtuma. Kavin losauttamassa eurovaaliuurnaan myos yhden kalliolais-oululais-washingtonilaisen aanen. Kotoa peritty kokoomuslainen vaalijuna vei voiton myos talla kertaa - vaikka melkein kaverin neuvosta meinasinkin liveta demareiden kelkkaan. Ohikiitavan hetken vain.

Itse tilaisuus ei ollut kovinkaan pitkakestoinen, eika juurikaan kaynyt kipiaa - lahetystossa oli lisakseni yksi pariskunta samoissa puuhissa. Ainoa kiperampi kysymys tuli neiti viralliselta valvojalta, hanen tivatessa mun tanhetkista kotikuntaani. En itse asiassa vielakaan ole asiasta ihan taysin varma - tein nimittain viime kesana osoitteenmuutoksen Ouluun, juu. Mutta muistaakseni valiaikaisen sellaisen, mika siis tarkoittaisi sita, etta olen edelleen kirjoilla Helsingissa. Hmph. Saattaa siis mun pieni aaneni kadota jonnekin vaalilautakuntien valiseen mustaan aukkoon, jos nyt sitten onkin kaynyt niin, etta olen epahuomiossa tehnyt itsestani jalleen oululaisen - vaikka euroaani meneekin Kaisaniemeen. Kauhiaa epavarmuutta, kun ei vaan voi muistaa.

Tosiaan, tama taalta taas talla eraa. Valokuvia valtameren rannalta seuraa ehka perasta. Toivottavasti!

tiistai 26. toukokuuta 2009

Tää on ihan Amerikkaa...

...sanoi Olavi, kun ovesta sisään astui.

[Eli Lexington B&B:n vierailijakyna, osa kaksi. Jos joku majataloni palveluita aiemmin kayttanyt haluaa kontribuoida, niin spostia vaan tahan suuntaan...]

Reissuryhmämme lähestyi DiiSiitä Ohion viljapelloilta. Suosittelemme Ameriikan sisäiseen liikennöintiin lämpimästi halpalentoyhtiö IlmaTrania, joskaan lippuja ei Suomen muovirahalla pysty etukäteen ostamaan. Myös AMTRAKki tuli testattua BWI:n lentokentältä Capitolin ytimeen. Peukkuja myös sille, kunhan on tarkkana halpis- ja ökylippujen kanssa. B&B:n ehtoisa emäntä eli Kirsusein oli Union stationilla vastassa periamerikkalaiseen jenkkihymyyn sonnustautuneena. Iloisaan vastaanottoon sisältyi myös mielenkiintoisia yksityiskohtia aseman patsaiden eroottisista edesottamuksista.

Tuleville asukkaille tiedoksi, B&B sijaitsee hurmaavalla kujalla aivan aseman lähellä. Pre-war building on elämys itsessään puhumattakaan narisevista lattioista, kaasuhellasta ja suihkuammeesta, suosittelemme lämpimästi. Myös megamalooninen kunkkusänky uinutti koko reissuryhmän mitä parhaimmin. Olennaista tietoa lähialueesta: myös viinakauppa ja supermarketti ovat hoodeilla illan grillibileitä suunniteltaessa.

Jos et tiennyt ennen tuloasi mitä ajattelit DiiSiissä tehdä, löytyy B&B:n emännältä kokonainen kansio brosyyrejä ja aimo annos kokemusta. Jos luulet tietäväsi mitä aiot tehdä, suosittelemme silti juttutuokiota ehtoisan emännän kanssa. Kirsusein kullanarvoisen vinkit olivat matkamme ikimuistoisimpia kohokohtia: ghetto express (miltä tuntuu olla ainoa valkoinen mustassa bussissa?) ja National Mall (ei ostari, vaan monumentaari), jonka katseluun ei todellakaan päivä riitä. Kootut vinkit: Air and Space museoon ei saa viedä teräaseita (hyviä stash-puskia löytyy läheltä), taksikuskeja voi myös muistaa tipata (jos sen unohtaa, kun on vaan niin tohkeissaan että cäbi tosiaan pysähtyi kättä heilauttamalla) ja jos ajat autoa vuokraa navigaattori mukaan (muuten ei voi ehkä koskaan löytää pisteestä A pisteeseen B). Elämyksellistä oli myös 12 dollarin kalja, jota saa, jos menee esimerkiksi Coldplayn Stadion keikalle DiiSiin ulkopuolelle.

Parsaa eli parhautta oli kuitenkin kumota muutama olunen, punkkupullo, skumppapullo ja valkkupullo grilliruoan painikkeena hyvässä B&B-seurassa. Mainittakoon tässä yhteydessä myös reissuryhmän miehuuskokeena toteutettu grillinkarstaus. Saimme myös kunnian seurata American Idols voittajan valintaa home delivered kiinalaisruoan parissa (kyllä, ruoka tuli (osin) valkoisissa pahvibokseissa \o/).

Lämpimin kiitos vielä Lexington B&B:n emännälle. Reissuryhmä siirtyy vaikuttamaan loppulomaksi New Yorkin kaduille.
*halimus*

Kaarina, Julius ja Olavi

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Isoveli valvoo

Naapurin nettiyhteys** on onnistuneesti blokannut mun päivitysyritykset jo ainakin viikon ajan. Sunnuntain kunniaksi on ilmeisesti joku hetkellinen mielenhäiriö ilmassa - pakko siis käyttää tilaisuutta hyväkseen.

B&B:n kesäkausi on nyt onnistuneesti avattu; viikon vierassaldo on viisi henkilöä. Saapa nähdä koska heidän vierailijatekstinsä saadaan julkaistua tällä sivustolla. Ngh. Ollut kiva opastaa mukavia ihmisiä eri puolille Washingtonia - ilmat nyt ainakin tällä viikolla on kyläilijöitä suosineet. Ensi viikko on majatalon emännällä vapaata (lähden itse asiassa Virginia Beachiin työkeikalle, heh) - onpahan aikaa pestä lakanapyykkiä ja järjestellä astiakaappia. Ja sitten kesäkuun alkupuolella harrastus jatkuu.

Viikon positiivisuuksiin kuuluu naapuri-Scottin hetkellinen hulluuskohtaus - se nimittäin meni ja osti auton itselleen. Tuliterä Volkswagen Rabbit (eurooppalaiskavereiden kesken Golffi vaan) ilahduttaa paitsi omistajaansa, myös meikkis meikäläistä. Mun vuorokauteen on yhtäkkiä löytynyt tunti lisää: kun pääsee autolla töihin, niin työmatka lyhentyy eksponentiaalisesti. Jee!

Ollaan siis viikko kartoitettu eri reittejä - ja harjoiteltu ajamiseen liittyvää termistöä. Melko juhlavasti alkaa aamut, kun kaahataan Capitolin ja Valkoisen talon ohi - melkoista vaihtelua Hakaniemen metroasemaan ja pitkään siltaan, eh? Tuli myös todistetuksi, että kaikki suomalaiskansalliset autoilutermiitit ei ihan sellaisenaan käänny englanniksi: kun esimerksi 'luu ulkona' kruisailu voidaan hyvinkin käsittää melko ekshibitionistiseksi käytökseksi ('bone' kun kääntyy kotoisasti myös vehkeeksi). Hohoo.

Kaupungissa on Memorial Day -viikonlopun kunniaksi satoja tuhansia motoristeja - Rolling Thunder -tapahtuma kun muistaa sodissa kaatuneita motoristimarssilla. Siinä oli itsellänikin eilen tippa linssissä, kun nahkaliiveihin pukeutuneet partaäijät kulkivat Vietnamin sodan muistomerkillä - ja ihan selvästi kunnioittivat niitä kavereitaan, jotka sodasta eivät selvinneet. Arlingtonin hautausmaalla oli myös valtavat määrät motoristeja - ja ilmeisesti tänään puoliltapäivin alkaa nelituntinen marssi. Hurjan hieno yhdistelmä päriseviä pyöriä, ja hyvää asiaa.

All gave some - some gave all.

**) Enempien kuvien lataus ei sitten onnistunutkaan, kun google (ja myös Picasa) jumii. Löytyy naamakirjasta!

maanantai 11. toukokuuta 2009

Sopeutumiskäyrällä

Kaikki vähääkään vieraassa kulttuurissa pidempiä aikoja viettäneet ovat varmasti tuttuja sopeutumiskäyrän kanssa. Se on se U:n tai W:n muotoinen jännittävä kapistus, jonka on ajateltu kuvaavan uuteen ympäristöön sopeutumista, tietyllä aikajanalla. Aluksi on kivaa, sitten vähän vähemmän - seuraa suhteellisen vääjäämätön kulttuurishokki - kunnes ajan tehdessä tehtävänsä, myös sopeutuminen alkaa olla täydellisempää. Kurvi nousee useimmiten takaisin huippuunsa noin 8-10 kk sisällä uuteen kulttuuriin muuttamisesta - ja mikä vitsikkäintä: tunnun kerrankin olevan juuri oikealla käyrällä...

Toki siihen lukioaikaiseen vaihtovuoteen vertaaminen on kuin vertaisi kalaa polkupyörään - lähes 13 vuotta kulttuurierojen ja sopeutumistekniikoiden kanssa töitä tehtyään on ehkä hieman eri tavalla kartalla siitä, mikä ns. kuuluu asiaan - ja miten sitä omaa oloaan voi tarvittaessa helpottaa. Toisin kuin teininä, näin aikuisiällä ei jaksa kuluttaa aikaansa tarpeettomaan itsesäälissä veulaamiseen ja ihmisten ja asioiden spekulointiin - kunhan itse on suhteellisen järjissään, ja jaksaa suoriutua arjesta, niin silläkin pääsee jo melkoisen pitkälle.

Tänne pääsiäisen jälkeen palaaminen tuntui ensimmäistä kertaa jopa helpolta - kuin olisi kotiinsa tullut. Illoiksi ja viikonlopuiksi on löytynyt ihan kiitettävästi tekemistä - enemmänkin olisi kai kysyntää, mutta kärsin edelleen iltaisin (12h vieraalla kielellä puuhasteltuani) jonkinsortin antisosialismista. Eli esimerkiksi perjantaina palkkapäivän margaritojen (no, kannullisen I have to admit) jälkeen oli ihan kiva suunnata jo kymmeneksi kotiin. Muiden siis suunnatessa baariin.

Arki on arkea kaikkialla - päivät seuraavat toisiaan, ja tietyllä tavalla sen arkielämän sietäminen on avain onnellisempaan olemiseen. Olipa sitten kyseessä vastasyntyneen kanssa yöaikaan valvominen, vuorotyörytmien kanssa selviytyminen tahi uuteen työpaikkaan sopeutuminen - niin ajalla on ihmeellinen, parantava vaikutus. Niin myös vieraaseen maahan ja sen tapoihin, ja ihmisiin sopeutumisessa. Muistan edelleen ne kaksi sydäntäpuristavaa toivottomuuden hetkeä viime elokuussa (toinen Bostonin lentokentän naistenhuoneessa, kun olin juuri saapunut maahan - ja toinen seuraavana aamuna kotini keittiössä), kun vaan tuli ylitsepääsemätön ahdistus siitä, että mä en taida ihan oikeasti jaksaa olla täällä puoltatoista vuotta. Etten vaan yksinkertaisesti selviä tästä kaikesta, yksin. Annoin itselleni viikon aikaa asettua aloilleni - ja kas kummaa, seuraavalla viikolla välittömin toivottomuus oli väistynyt. Ja tällä hetkellä nautin työstäni, ympärillä olevista ihmisistä, tulevasta helteisestä kesästä ja kaikesta tutusta ja turvallisesta melkoisesti.

Toki sydän - ja ne kaikista rakkaimmat ihmiset ovat edelleen kaukana Pohjolassa. Ja hyvä niin. Mutta nykyteknologialla yhteydenpito on suhteellisen helppoa - ja kun kaikki kuitenkin toivovat rakkaimmilleen vain onnellisia hetkiä ja onnistumisen kokemuksia, niin uskoisin että heistä on myös hyvä tietää, että minä pärjään. Ja voin hyvin, välimatkasta huolimatta...

Ps. Kirsi 2 - Hiiri 0. Meinasi tänään jo epäusko vallata, kun Deadgarin paska sukulainen mellasti ympäri kämppää (marssi mm. maailmanomistajan elkein olohuoneen matolla, mun istuessa skypessä sohvalla. Onneksi oli luurit korvilla - olisi muuten ehkä pitänyt kirkua AIKA lujaa...). Tungin ladattuna olleen loukun täyteen fazerin sinistä, kun en enää muutakaan keksinyt - ja kas: siellä makaa nyt Deadgar #2 roskapöntön pohjalla. Ilmeisesti on herkkuperseitä nuo maalaishiirten kaupunkilaisserkutkin...? Eeewww, silti!!

torstai 7. toukokuuta 2009

Ihmisten välisestä ystävyydestä

Näin mainostetaan jääteetä vuonna 2009

Teen töitä maailmanlaajuista kulttuurivaihtoa jo vajaat kuusi vuosikymmentä harrastaneessa järjestössä. Omasta vaihtarivuodesta on päässyt kulumaan semminkin pitkä tovi, että on ollut tosi virkistävää päivittää omia tietojaan kulttuurieroista ja vieraassa kulttuurissa asumisen haasteista, ikiomassa arkielämässä.

Kuulin allaolevan tarinan eräältä järjestömme Philadelphiassa asuvalta vapaaehtoiselta viime viikon koulutuksessa. Hänen kokemuksensa kirgistanilaisen tytön äitinä kiteyttää muutamaan minuuttiin kaiken sen, mitä arjen jakaminen toisessa kulttuurissa kasvaneen nuoren (tai miksei vanhemmankin) kanssa parhaimmillaan on. Syvää ylpeyttä ja iloa, pienistä - ja vähän suuremmistakin menestyksistä.

Kettyn tarina. Tarina uskalluksesta - ja ystävällisyydestä.

"Ketty tuli meille Kirgistanista. Matkustettuaan ympäri vuorokauden, hän käveli ulos lentokoneesta osaksi meidän perhettämme. Kotimatkalla lentokentältä hän sai hädin tuskin pidettyä silmänsä auki, ja vaikka hänen äänensä välillä hävisi kuulumattomiin, Ketty yritti pysytellä hereillä. Hän ei halunnut jäädä paitsi mistään Amerikan-elämänsä ensi metreistä alkaen.

Yön yli nukuttuaan, Ketty oli valmis kokeilemaan uusia asioita. Hän sanoi haluavansa liittyä koulun tennisjoukkueeseen. Minä totesin, etten tiennyt hänen pelaavan tennistä. "En pelaakaan," hän vastasi, "mutta se näyttää hienolta.. olen nähnyt tennistä pelattavan televisiossa."

"Oletko koskaan edes pitänyt tennismailaa käsissäsi," minä kysyin. "En," hän vastasi, "mutta opin varmasti."

Lähikouluissamme urheilujoukkueet ovat äärimmäisen kilpailuhenkisiä. Yritin selittää Kettylle, että joukkueessa pelaaminen ei ollut tapa opetella tennistä – ja kauden ensimmäiset harjoituksetkin oli jo pidetty. Ketty vastasi: "Emmekö edes voisi kysyä asiaa joukkueen valmentajalta?"

Ajoimme tennisharjoituksiin ja juttelin valmentajan kanssa. Hänen vastauksensa yllätti minut perinpohjin; hän kertoi tyttäreensä opiskelleen ulkomailla, joten hän tiesi vaihto-oppilaana elämisen haasteet. "Meistä olisi hienoa saada Ketty mukaan joukkueeseen!"

Näytin Kettylle, kuinka mailaa pidetään kädessä - ja kävimme ostamassa hänelle pelishortsit ja -kengät. Seuraavana päivänä vein hänet harjoituksiin. Kun jätin hänet kentälle, hänen koko 45-kiloinen olemuksensa näytti niin luottavaiselta.. niin haavoittuvalta.. niin päättäväiseltä. Ja minusta tuntui samalta kuin silloin, kun vein lapseni ensimmäistä kertaa päiväkotiin: toivoin, että ihmiset arvostaisivat häntä - ja olisivat kilttejä hänelle.

Ketty kävi harjoituksissa joka ikinen päivä. Hän kävi tunneilla lauantaisin - ja rukoili perheenjäseniämme pelaamaan hänen kanssaan sunnuntaisin. Minulle selvisi, että Ketty uskoi kaiken olevan mahdollista Yhdysvalloissa, jos hän vain tekisi riittävästi töitä. Hän lasinsa ei ollut koskaan puolityhjä. Se oli aina kukkuroillaan.

Kauden päättävässä illanvietossa pyysin puheenvuoroa välittääkseni joukkueelle kiitosviestin. Kiitin valmentajaa ja joukkueen tyttöjä siitä, että he toivottivat joukkoonsa tervetulleeksi nuoren naisen, joka oli matkustanut toiselta puolelta maailmaa asuakseen ventovieraan perheen kanssa - luottaen vieraiden ihmisten ystävällisyyteen ja vieraanvaraisuuteen.

Olin varmasti huoneen ylpein äiti, kun Kettylle annettiin vuoden kehittyneimmän pelaajan kunniakirja."

[Ja periamerikkalaiseen tyyliin tarinalla on tietysti myös Ps. Ketty graduates in a couple of weeks from Wellesley College, one of the prestigious Seven Sisters. Then she begins a year as a Junior Fellow at the Carnegie Endowment in DC (one of 8 students chosen from 600 applicants). She continues to believe that anything is possible.]

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Nu har vi fest!

Iloista vappukansaa Capitol Hillillä. Allekirjoittaneen tunnistavat bongannevat myös mun uuden rokkitukan..

Pitänee rapskata tänne viime viikonlopun valtaisista vappujuhlallisuuksista. [Valtava radiohiljaisuus johtui siis naapurin toimimattomasta nettiyhteydestä - joka onneksi tänään oli korjannut itse itsensä, ilman että mun täytyi paljastaa salasurffaamistani. Ihanaa.]

Kutsuin siis kymmenkunta kollegaa jo aikapäiviä sitten juhlimaan suomalaista työväkeä - grillauksen ja alkoholin merkeissä. Kuvittelin jotenkin pienessä mielessäni, että porukka hannaa viime metreillä, päällekkäisten menojen sun muiden takia. Mutta mitä sitä tyhjää. Koko työpaikka tuntui kohisevan viime viikon lopulla niistä suomalaisista bileistä - mitähän siellä tehdään, ja mitä kaikkea viinaksia on tarjolla, kuinka kauhiassa kännissä kaikki vaan riekkuu - ja niin edelleen. Kerrassaan vitsikästä, kun olinhan tosiaan taannoisen noron kourissa kahminut Citymarketista ainoastaan ilmapalloja mukaani. Eli ei ollut kovinkaan autenttiset tarjoilut. Hih.

Valmistelin feta-melonisalaattia, lihapullia, couscousia ja grillivartaita - juuri sopivasti kutsussa ilmoitetuksi viideksi. Ja sitten alkoi emännän jännittäminen. Kuinka toimivat jenkit, kun kutsussa kerrotaan grillin olevan kuumana viiden jälkeen? Mikä on OPM-käytäntö - jos on pyydetty tuomaan mukanaan esimerkiksi jälkkäriä, niin onko ko. henkilöllä oletus, että paikalla on viinaa myös hänen varoikseen? Kuinka paljon Jenkit ylipäätään dokaa kotibileissä? Jos vieraat saapuu kuudelta, niin moneltako niiden voi kuvitella lähtevän koteihinsa? Tykkääköhän ne syödä kanavartaita, vai pitäiskö olla vaan makkaraa ja hampurilaisia, tai pihvejä, kuten kaikissa käymissäni jenkkiläisissä BBQ-juhlissa..? Ja niin edelleen.

[Kirsuseinin kaksi vakilukijaa varmasti muistavat, että entiseen elämääni juhlien järjesteleminen kuului hyvinkin olennaisena osana. Suomalaisten kohdalla vastaus olisi tullut kuin apteekin hyllyltä: suomalaistyypit saapuu paikalleen aikaisintaan 18.40; kaikki tuo mukanaan omat viinansa, ja riittävästi raksuja; tyypit on järkiään aina ihan superkännissä; porukka poistuu bileistä vasta poliisin saavuttua - tai baariin; ja joo, vartaat on tosi, tosi hyvä ruokaratkaisu.]

No, illan kuluessa selvisi, että pöytä notkui ihmisten tuomisista - sopiva kombinaatio ruokaa ja juomia. Kreikkalaishenkinen grilliurakka oli pikku sateesta huolimatta oikeinkin suuri suksee - ja suomalaiset lihapullat (mun omin kätösin pyörittelemät) maistui kaikille. Ja bonuksena: jenkkikundeja kannattaa ehdottomasti pyytää tuomaan jälkiruokaa - syötiin aivan taivaallista keylime-piirakkaa ja paahtovanukasta, eli flania.

Jengi saapui kuuden-kahdeksan pintaan - jatkaakseen matkaansa suunnilleen kymmeneltä. Emännän iloksi juhlatiloihin jäi kuitenkin työpaikalta tutut Scott ja David - sekä viimeksimainitun veli, joka on töissä Valkoisessa talossa (kuvan kolme kundia: kaksi ns. kuuluu perheeseen, ja kolmannesta tulee isä toukokuun aikana). Vedettiin suomalaiskansalliset liiskat lakkaliköörillä ja spritsereillä - lopputulemana siis se, että kenellekään meistä ei ole minkään valtakunnan käsitystä siitä, mihin aikaan seurakunta on koteihinsa lähtenyt. Hi.

Vitsikästä oli havaita myös se, että kutsussa mainittu 'saa tuoda myös kaverin' -klausuuli toteutui tosi monessa tapauksessa - paikalla oli niin partnereita kuin kämppiksiä, Davidin veljestä ja parhaasta naispuolisesta ystävästä nyt puhumattakaan.

Ja joo, meteli oli korviahuumaava - porukka kun täällä ei ole kovinkaan hiljaista, eikä hissukkaa - varmasti naapurissakin kuultiin meidän seurakunnan jutut. Mutta kauhian kivaa oli, ja kuulemma koko jengi odottelee jo kovasti revanssia. Ehkä juhannuksena?

maanantai 4. toukokuuta 2009

Nasu ja Nalle Puh


Ollut melkoisen possupainotteinen viikko (ja viikonloppu) - toivottavasti jengin mielenkiinto siirtyy pikapuoleen poissa taudista, joka ei ilmeisesti kaikesta spekulaatiosta huolematta olekaan koko ihmiskuntaa tappava. Ma edelleen jaksan ihmetella ylireagoinnin laajutta - taalla on aitiopaikalla saanut seurata kohinaa jo useampana paivana. Monelta eri kantilta.

Ehka myohemmin irtoaa lisaa tekstia aiheesta (tai aiheen vieresta) - tahi viikonlopun varjovappujuhlallisuuksista Capitol Hillilla. Grillibileet oli valtaisa suksee, eika tarvi allekirjoittaneenkaan taas hetkeen juoda tequilaa, eika lakkalikooria. Heh.