torstai 7. toukokuuta 2009

Ihmisten välisestä ystävyydestä

Näin mainostetaan jääteetä vuonna 2009

Teen töitä maailmanlaajuista kulttuurivaihtoa jo vajaat kuusi vuosikymmentä harrastaneessa järjestössä. Omasta vaihtarivuodesta on päässyt kulumaan semminkin pitkä tovi, että on ollut tosi virkistävää päivittää omia tietojaan kulttuurieroista ja vieraassa kulttuurissa asumisen haasteista, ikiomassa arkielämässä.

Kuulin allaolevan tarinan eräältä järjestömme Philadelphiassa asuvalta vapaaehtoiselta viime viikon koulutuksessa. Hänen kokemuksensa kirgistanilaisen tytön äitinä kiteyttää muutamaan minuuttiin kaiken sen, mitä arjen jakaminen toisessa kulttuurissa kasvaneen nuoren (tai miksei vanhemmankin) kanssa parhaimmillaan on. Syvää ylpeyttä ja iloa, pienistä - ja vähän suuremmistakin menestyksistä.

Kettyn tarina. Tarina uskalluksesta - ja ystävällisyydestä.

"Ketty tuli meille Kirgistanista. Matkustettuaan ympäri vuorokauden, hän käveli ulos lentokoneesta osaksi meidän perhettämme. Kotimatkalla lentokentältä hän sai hädin tuskin pidettyä silmänsä auki, ja vaikka hänen äänensä välillä hävisi kuulumattomiin, Ketty yritti pysytellä hereillä. Hän ei halunnut jäädä paitsi mistään Amerikan-elämänsä ensi metreistä alkaen.

Yön yli nukuttuaan, Ketty oli valmis kokeilemaan uusia asioita. Hän sanoi haluavansa liittyä koulun tennisjoukkueeseen. Minä totesin, etten tiennyt hänen pelaavan tennistä. "En pelaakaan," hän vastasi, "mutta se näyttää hienolta.. olen nähnyt tennistä pelattavan televisiossa."

"Oletko koskaan edes pitänyt tennismailaa käsissäsi," minä kysyin. "En," hän vastasi, "mutta opin varmasti."

Lähikouluissamme urheilujoukkueet ovat äärimmäisen kilpailuhenkisiä. Yritin selittää Kettylle, että joukkueessa pelaaminen ei ollut tapa opetella tennistä – ja kauden ensimmäiset harjoituksetkin oli jo pidetty. Ketty vastasi: "Emmekö edes voisi kysyä asiaa joukkueen valmentajalta?"

Ajoimme tennisharjoituksiin ja juttelin valmentajan kanssa. Hänen vastauksensa yllätti minut perinpohjin; hän kertoi tyttäreensä opiskelleen ulkomailla, joten hän tiesi vaihto-oppilaana elämisen haasteet. "Meistä olisi hienoa saada Ketty mukaan joukkueeseen!"

Näytin Kettylle, kuinka mailaa pidetään kädessä - ja kävimme ostamassa hänelle pelishortsit ja -kengät. Seuraavana päivänä vein hänet harjoituksiin. Kun jätin hänet kentälle, hänen koko 45-kiloinen olemuksensa näytti niin luottavaiselta.. niin haavoittuvalta.. niin päättäväiseltä. Ja minusta tuntui samalta kuin silloin, kun vein lapseni ensimmäistä kertaa päiväkotiin: toivoin, että ihmiset arvostaisivat häntä - ja olisivat kilttejä hänelle.

Ketty kävi harjoituksissa joka ikinen päivä. Hän kävi tunneilla lauantaisin - ja rukoili perheenjäseniämme pelaamaan hänen kanssaan sunnuntaisin. Minulle selvisi, että Ketty uskoi kaiken olevan mahdollista Yhdysvalloissa, jos hän vain tekisi riittävästi töitä. Hän lasinsa ei ollut koskaan puolityhjä. Se oli aina kukkuroillaan.

Kauden päättävässä illanvietossa pyysin puheenvuoroa välittääkseni joukkueelle kiitosviestin. Kiitin valmentajaa ja joukkueen tyttöjä siitä, että he toivottivat joukkoonsa tervetulleeksi nuoren naisen, joka oli matkustanut toiselta puolelta maailmaa asuakseen ventovieraan perheen kanssa - luottaen vieraiden ihmisten ystävällisyyteen ja vieraanvaraisuuteen.

Olin varmasti huoneen ylpein äiti, kun Kettylle annettiin vuoden kehittyneimmän pelaajan kunniakirja."

[Ja periamerikkalaiseen tyyliin tarinalla on tietysti myös Ps. Ketty graduates in a couple of weeks from Wellesley College, one of the prestigious Seven Sisters. Then she begins a year as a Junior Fellow at the Carnegie Endowment in DC (one of 8 students chosen from 600 applicants). She continues to believe that anything is possible.]

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Moi,

Olipas ihana tarina! Aurinkoisia päiviä Freiburgista sinne DC:hen!
-Maija R

Kirsi kirjoitti...

Hei maijaatio. Kävin lukemassa sun SK:n blogia. Nasevia tekstejä... :) Aurinkoa ja halauksia myös sinne Saksanmaalle - ja kuuluilemisiin!