perjantai 26. kesäkuuta 2009

Punaisella linjalla

Olipahan alku viikolla. Olin siis valmentamassa Suomeen kesänviettoon suuntaavia amerikkalaisvaihtareita akselilla sunnuntai-tiistai. Maanantain ohjelmaan kuului tapaamisia Senaatissa ja Suomen suurlähetystössä - ja luonnollisesti taitettiin kimpassa matkaa metron punaisella linjalla. Sillä samalla, jolla kuljin päivittäin töihin koko syksyn ja kevään ajan.

Lähettilään residenssissä vastaanotolla viiniä lipittäessäni (ja uudet perunat poskista roiskuen) tuli puheeksi metron iltapäivän myöhästely - hieman myöhemmin vasta selvisi katastrofin laajuus. Aluksi puhuttiin muutamasta kuolleesta, ja kymmenistä loukkaantuneista. Iltaan mennessä kuolleiden lukumäärä oli noussut jo seitsemään. Ja kävi vielä ilmi, että onnettomuus sattui siis kolmen pysäkin päässä meikäläisen ikiomasta Union Stationin asemasta. [Laitoin vielä ennen nukkumaanmenoa viestiä kotiväelle - että metromatkustelusta huolimatta kunnossa ollaan, mikä olikin ilmeisen hyvä ratkaisu. Suomen sim nimittäin sanoi yya-sopimuksen irti (ainakin toistaiseksi) - olisipa voinut olla vanhemmilla miettimistä, että mistä Ulkoministeriön päivystysnumerosta meikäläisen saa kiinni...]

Hullua sanoa, mutta en edes ollut kovin yllättynyt onnettomuudesta - toki sen laajuus on valitettavaa. Mutta kuten suomalaisessa mediassakin on kerrottu, niin junat ovat Washingtonissa pääosin vuosikymmenten takaa - ja keskimäärin kerran viikossa (ainakin) juna jos toinenkin otettiin kesken matkaa pois liikenteestä, johtuen kaluston rikkoontumisesta kesken matkaa. Kaupungilla ei ole ollut rahaa (eikä oikein kai edes halukkuuttakaan) investoida uuteen kalustoon - kun ei tässä maassa juurikaan ole ollu tapana syytää valtion rahoja julkisen liikenteen palveluihin. Valitettavasti.

En itse asiassa koskaan ollut edes hoksannut, että metrot kulkevat täällä automatisoidusti - kuulutukset kun tulevat kuljettajan omalla äänellä. Vaan ilmeisemminkin ko. kuski on vastuussa enemmänkin ovien sulkemisesta - ja juurikin kuulutuksista, kuin junan ohjaamisesta. Uutisissa kerrottiin aamulla, että junat kulkevat manuaaliohjauksessa tästä hetkestä siihen päivään, kunnes onnettomuuden syy selviää. Liekö tästä syystä tänään iltapäivällä työmatka kotiin kesti lähes 25 min pidempään, kuin normaalisti..?

Tällä hetkellä syytä epäillään olleen radan sensoreissa, jotka eivät tunnistaneet pysähdyksissä ollutta junaa, eikä viesti näinollen myöskään välittynyt turmajunan kuljettajalle. Ja koskapa raide tekee juuri ennen onnettomuuspaikkaa mutkan, ei junan kuljettaja nähnyt radalla seisovaa junaa - ennen kuin oli liian myöhäistä.

Luojan lykky oli se, että turmajunan suuntana oli kaupungin keskusta - eikä vastakkainen suburbia, jonne matkaavat junat ovat ruuhka-aikaan useimmiten erittäin täynnä. Toisekseen, mikäli onnettomuus olisi sattunut ruuhka-aikaan metrotunnelissa - tai täpötäydellä, maanalaisella asemalla, niin tuho voisi olla melkoisen eri luokkaa.

Kaikesta huolimatta - hurja tapaus kaikkineen. Toivoa sopii, että julkisesta liikenteestä vastaavat vetävät tapahtuneesta omat johtopäätöksensä - ja tekevät parhaansa paitsi sille, että syyt ja seuraukset selviävät, mutta myös varmistavat sen, ettei tämänkaltainen onnettomuus ole toiste mahdollista.

Ps. Viime viikon kesäilmiönä mainostettakoon; keskimäärin klo 20.15 joka ilta, joku kääntää kotikadullani päälle paitsi hurjan kovaa sirittävät laulukaskaat, myös tulikärpäset, joiden vihreä tuikutus jaksaa ilahduttaa illasta toiseen.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Ikävä

Kammoksuin entisessä elämässäni ikävää enemmän kuin mitään muuta maailmassa (no, ampiaisten ja ukkosen lisäksi). Muistan lapsuuteni laskettelumatkan Rukalle, kummisetäni ja hänen silloisen tyttöystävänsä kanssa. Tuskin oltiin päästy Oulusta Kuusamoon johtavalle valtatielle, kun matka meinasi tyssätä allekirjoittaneen lohduttomaan nyyhkytykseen. Useammin kuin kerran on pitänyt myös alakouluiässä soittaa kaverilta yökyläreissulla tsemppipuhelu kotiin - jostain syystä äidin ääni puhelimessa rauhoitti useimmiten sen verran, että yhden yön (täysin itseaiheutetun, if I may add) eron vielä kesti. Ensimmäinen jouluni ulkomailla (parisenkymmentä vuotta sitten) päättyi traagiseen jouluaattoyön oksennukseen - liekö syynä madeiralaishotellin katkarapucocktail, vaiko lohduton koti-ikävä, mene ja tiedä. (Itse nykyään syyttäisin jälkimmäistä..)

Vaihtovuosi lukioiässä ei ainakaan parantanut ikäväkammoa. Itkin lammikoita ja valtameriä - silloiset lankapuhelut mannerten välillä olivat melkoisen hinnakkaita, ja taisipa isäni ohimennen yrittää kieltääkin tunnin mittaisia itkusessioita - 400 markan lasku yhdestä puhelusta (jonka verbaalinen anti oli yleensä melkoisen kyseenalainen) oli kyllä ihan pitävä peruste moiselle uhkailulle. Yhtäällä oli tappoikävä kotiin ja niiden omien rakkaimpien luokse - toisaalla puolestaan ikävöi jo valmiiksi silloisia amerikkalaiskavereita ja sitä kollektiivista vaihtarifiilistä, joka on melkoisen ainutlaatuinen kokemus.

Kun mietin viime kesää näin jälkikäteen, sitä parhaiten kuvaava adjektiivi olisi ehdottomasti ikävöivä. Jätin mielessäni hyvästejä asioille, ihmisille, tunnelmille, paikoille, tuoksuille - ja tietyllä tapaa myös sille minulle, jonka olin elämäni aikana rakentanut. Toisaalta odotin, mutta myös kammosin heinäkuun viimeistä päivää, jolloin tiesin siihenastisen elämäni tavallaan päättyvän - ja uuden oven tuntemattomaan aukeavan.

Ikävä kouristaa sisältä. Se sattuu tavalla, jota ei osaa selittää - ja maalaa maailmaan oman sävynsä. Säkenöivä ilopilleri kulkee kuin harson sisällä. Vaikea kertoa, mitä kaipaa - kun ikävöi kaikkea, eikä siltikään mitään. Kukaan ei ole lopullisesti poistunut elämästäni, mutta toisaalta ne lähimmät eivät myöskään kulje enää mukanani. Päivä, joskus vain tunti, kerrallaan pitää hengittää, tarttua kiinni arkeen - ja päättää selviytyvänsä.

Olen kuluneen vuoden aikana käynyt Suomessa kolmesti. Unissani olen tehnyt matkaa Atlantin yli paljon useammin. Yhtäällä on hyvin lohdullista tavata unissaan niitä itselleen rakkaimpia. Toisaalta herääminen työpäivään on katkeraa kalkkia, kun tekisi vain mieli jatkaa unia, edes muutaman hetken pidempään. Huvituksekseni havaitsin myös, että usein lähtöjen ja paluiden jälkeen tein tiliä ikäväni kanssa näkemällä unta lentokentiltä. Useimmiten tilanteesta, kun olin lähdössä Suomesta takaisin Amerikkaan. Ja joka ainoa kerta olin täällä herätessäni vain ja ainoastaan tyytyväinen siihen, että olin jo kotona Washingtonissa - ei tarvinnut surra lähtemistä, kun se on jo tehty.

Ikävä tarttuu hihaan. Se nappaa kiinni housunlahkeesta, polttelee silmäluomien alla - ja yllättää mitä kummallisimmissa paikoissa. Mutta sen mitä olen täällä ollessani oppinut - ja mitä muun muassa erään nelivuotiaan kummipojan kanssa on tullut jutusteltua: ikävä on itse asiassa kuitenkin ihan hyvä tunne. Tietää olevansa arjessa tärkeä - ja rakastavansa, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä - kun ikävöi.

Silti meinasi tänään tädin sydän rutistua kokoon, kun toinen pieni nelivuotias pojanpallero kysyi skypessä (äitinsä lähdettyä eilen vajaan viikon matkalle vaihtarikotiinsa Teksasiin) 'mutta mitä sitten voi tehdä, jos tulee ihan kamala ikävä äitiä, eikä sille edes voi soittaa..?'

Syödä tuutillisen jäätelöä, totesin. Se auttaa.

[Ja ilmeisesti vastaus oli kysyjän mieleen - hämmentyi nimittäin kommentistani täysin hiljaiseksi. Nähtäväksi jää, montako jätskituuttia ensi viikkoon mahtuu.]

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Priceless. Melkein.

Oli kai puhetta, että käytiin viime viikolla melkoisen kansainvälisellä porukalla illastamassa. Mukana menossa oli siis kollegani Scott ja Joanne - sekä järjestömme vapaaehtoisia ja/tai työntekijöitä sekä Saksasta että Tanskasta. Oikein mukava kreolilainen kalaravintola löytyi Barracks Row'lta, ja ilta sujui kerrassaan hulvattomissa merkeissä. Kunnes siis päästiin laskun maksuun...

Tässä maassa ei tunneta käsitettä laskun jakaminen tilausten mukaan. Seurueen koosta huolimatta, käytännössä joka jumalan ravitsemusliikkeessä, tarjoilija tuo pöytään yhden ainokaisen laskun, josta sitten kunkin syömärin tulisi itse osata päätellä oma osuutensa. Eikä siinä vielä kaikki - kun mukaan palettiin lisätään yksi kappaletta 10% veroja (jota ei ole leivottu sisään annoksen hintaan) ja vielä bonuksena 15-20% tippi, niin helvetti on yleensä melko lailla irti.

[Käytännön harjoitustehtävä tähän väliin: mun ruoka maksoi siis $19.95 ja lasi chardonnayta $7.. Paljonko pitää kasata taaloja pöydälle, että saa poistua ravintelista tiskaamatta? **]

Parhaimmillaan pienehkö jengi on syönyt ja juonut sen verran samansuuntaisesti, että koko paska voidaan laittaa tasakokoisiin osiin (paitsi siis sen tippi) - ja tarjoilija useimmiten vinguttaa ihan iloisesti paria-kolmea korttia saman verran kutakin. Mutta, tätä onnea ei valitettavasti ole ollut luvassa kovinkaan usein - ihmiset kaivavat kupeistaan tippilaskureita sun muita vipstaakeja: pyöristävät, kääntävät ja vääntävät summaa pienessä mielessään. Pinoon kasataan erilaisia seteleitä, ja suoritetaan välitilinpäätöstä vielä puuttuvista varoista. Ja AINA laskun loppusumma on vähintään kymmenellä dollarilla vajaa. Seriously!

Niin tälläkin kertaa - ja koskapa olin itse koonnut joukon yhteen, ajattelin höylätä 'ylimääräisen' $12 omalta kortiltani. Kaikki meni mukavasti - siirryimme naapurin paariin vielä kritiikkisiiderille (kyllä: Magnersia). Matkalla itse asiassa törmättiin John Kerryyn (se entinen pressaehdokas). Vihdoinkin kunnollinen julkkisbongaus.

Ja vasta tänään, käytyäni modernissa nettipankissa tsekkaamassa tilini saldon, katastrofin laajuus selvisi. Ihanainen tarjoilijattaremme oli kätevänä eukkona höylännyt tililtäni sekä ne ylimääräiset $12 että koko laskun loppusumman $217. Hoh. Kuvittelikohan lienee, etten huomaisi pientä feelua (allekirjoitin nimittäin jostain syystä kuitin vain tuolle $12) - vai olikohan hänellä tarkoituksena jopa jossain välissä hyvittää tekemänsä virhe..?

Needless to say, soitin tänään kyseiseen kuppilaan - ja odottelen yhä heidän vastaustaan. Jos eivät myönnä erehdystään, niin tulipa kyllä crabcakeille (ravunlihasta valmistetut kakkuset) hintaa. Todellakin.

Huomenna Mika Kaurismäen leffaan Helsinki Napoli All Night Long - ja ensi viikolla on luvassa paitsi suurlähettilään vastaanottoa, myös Karita Mattilan konserttia. Kerrassaan erinomaisen isänmaallinen fiilis!

(** Niin ja mainittakoon siis tehtävään vielä, että koskapa seurueessa oli yli 6 henkeä, niin laskun loppusummaan oli lisätty valmiiksi 20% tippiä. Se, että mistä summasta tuo 20% on laskettu, jääkin sitten korkeamman käteen.. Hi.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Too Much Information

Kohtaus elävästä elämästä.

Noin kolmenkymmenen hengen työyhteisöllä on käytössään kaksi kahden hengen pikkulaa, ns. nenänpuuterointia varten. Hyvin suurella todennäköisyydellä ko. tila on tyhjä, kun sinne kesken intensiivisen työnteon marssit - paitsi tietenkin silloin, kun hätä on suurin.

Niinpä tällä viikolla on useammankin kerran tullut todistettua seuraavankaltaista näytelmää.

Tyttö A (nimi muutettu) havaitsee tarpeen käyttää kyseisen fasiliteetin palveluksia. Matkalla vessaan, joka sijaitsee siis toimiston ulkopuolella - useamman piinallisen askeleen päässä kuin alunalkaen kuvittelisi - hätä (se isompi, vaikkei tietenkään prinsessat eli tytöt koskaan käykään cacalla) on jo melkoinen.

Kohde siintää jo lähietäisyydellä - ja helpotus on lähestulkoon käsinkosketeltavaa. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Pikkulan toisessa kopperosta pilkistää kollegan (sen kivan ja hyväntuoksuisen, joka nyt ei ainakaan koskaan suorita mitään luonnollisia tarpeita työpaikallaan) kengänkärjet. Koskapa kopperoita erottaa toisistaan vaan matala sermi (amerikkalaishenkisesti tila on yhteinen - eikä siis tarjoa minkään valtakunnan yksityisyyttä niille, joilla esimerkiksi on ujo pissi), täytyy tytön A (edelleen, nimi muutettu) tehdä salamannopea päätös. Joko käydä näytösluontoisesti kääntymässä omassa pienessä kopperossaan, ja toivoa että kisan toinen osapuoli poistuu paikalta mahdollisimman pikaisesti - tai riskeerata valtavan skandinaavisen loiskeen ja turinan kantautuminen kollegan korviin.

Useimmiten tilanne laukeaa sillä, että molemmat osapuolet pidättelevät tuntemuksiaan (seriously, istuvat valtakunnassaan kaikessa hiljaisuudessa) siihen saakka, että joku ystävällinen taho saapuu paikalle - ja esimerkiksi pesee käsiään hanan alla.

Jos olo ei olisi (teoreettisesti - tämä tarinahan siis ei kerro allekirjoittaneesta) kyseisissä sitsueissöneissä karsean tukala, niin tekisi mieli iskeä vähän juttua paikan päällä aiheesta. Mutta koska on vielä ulkomaalainen (ja muutenkin semisti oudon suorasukaisen maineessa), ja pitää kursailla - niin ei ehkä kehtaa.

Silti. Kaksinkertainen ujostelu vessassa ei voi johtaa muuhun kuin suolivaivoihin ja virtsakiviin. Seriously.

Ps. Yyyyyh. I know. Too much information. Sitähän tuo otsikkokin yrittää sulle jo kertoa. Oma vikasi, kun päätit lukea tänne asti varoituksista huolimatta.

Pps. Mietin täällä parhaillaan, kummasta tulee perjantai-iltana parempi mieli: Haribon salmiakkimerkkareista vai himakaadollisesta (tai parista) jääkaappikylmää valkoviiniä. Molempi parempi, kai. Suomenkielistä seuraa vaan saisi olla enemmän...

torstai 11. kesäkuuta 2009

Tuiskututtais

Tänäänpä pyyhkäisi vallankin pieni melankolinen aalto olemukseni yli, kun töissä viihdytin itseäni juutuubaamalla hyvää (!) musiikkia.

[Ilmiönä ikävä on sillä tavalla vinkeä, ettei enää viime viikkoina ja kuukausina ole juurikaan ikävissään tarvinnut kärvistellä - sen verran vauhdilla on aika mennyt, että enää hyvin ohikiitävinä hetkinä on ollut tuskainen olo. Tähän aamuun saakka siis.]

Juutuubihan osasi soittaa myös ihanaista ystäväämme Antti Muiskua - ja siinä biitistä sekaisin -fiilikselle hymistellessäni tuli vaan ihan ylitsepääsemätön kaipaus kinkeröimään iihanien suomalaisystävien kanssa. Menovarvasta vipatutti ihan järjettömästi - tekisi vaan mieli juoda siideriä (ja skumppaa ja mummontossuja ja ja ja) ja jortsuilla jossain diskoteekissä. Edes kahden biisin verran. Samalla iskulla voisi ehkä syödä roveen mansikoita, ja kilon verran uusia perunoita sipulikastikkeella (sekä käydä halimassa perheen Oulussa) - ja sitten olisin taas ihan valmista kauraa palaamaan tänne takaisin.

Meinasin siinä epätoivon tuiskeessa käydä jo järjestelemään omia welcome home -juhlallisuuksia (yep - tervetuloa vaan meikkiksen elämään; pienet on iloni!), mutta onneksi tulin järkiini. Kukaan kun tuskin on valmis lyömään lukkoon bileiloja helmikuun puoliväliin tässä vaiheessa vuotta - vaatimattomasti vain kahdeksan kuukautta etukäteen. Hohoo. Jopa minä kaikessa kaistapäisyydessäni hoksasin sen. Eli kutsua joutuu siis odottelemaan vielä..öö..no ainakin kolme kuukautta *wirn*. Mutta kun juhlakutsu kajahtaa, niin tiedätte kaivella tanssikengät naftaliinista ja varautua henkisesti erinomaisen epätasapainoisen kolmekymppisen antti-fanin paluuseen. Hoo. [Mental note to self: pitäis ehkä sopia jossain välissä työnantajan kanssa vikasta työpäivästä - ja alkaa jo pikkuhiljaa miettiä niitä paluulentoja sun muita...]

Mutta siis iso iloinen halaus sinne äitieni ja isieni kotimaahan - aktiivisesti olette kaikki vielä mielessä ja muistoissa. Ja kovasti on kyllä ikävä. Sekä isompia että pienempiä ystäviä.

Ps. Täällä paikallinen puheenaihe on ollut tänaamuinen ampumavälikohtaus juutalaismuseossa. Joku 88-vuotias rasistisiin liikkeisiin yhdistetty vanhempi mieshenkilö oli ampunut ko. museon vartijan kuoliaaksi. Itse olin vajaan 20 km päässä tapahtumapaikalta (työpäivän kunniaksi) - mutta museo oli kuulemma ollut täynnä koululaisia sun muita turisteja. Kaiken maailman viirupäitä, indeed.

maanantai 8. kesäkuuta 2009

450

Tuli siis ohimennen saavutettua myös 450 postauksen huima rajapyykki. Kakkua en kehdannut kirsuseinin kahdelle lukijalle postittaa - mutta tässäpä viime viikon roadtripiltä vähän kuvallisia otoksia, niille joilla ei Facebook näy.

Bostonissa oli kauhian kauniita korkeita taloja - ja vanhoja rakennuksia sulassa sovussa.

Kummipoika, neljävee, kuvittelee että kaikki (!) amerikkalaiset asuu pilvenpiirtäjissä - ja hänen mielestään kaikissa kuvissa (mukaanlukien postimerkit) tulisi olla ainoastaan pilvenpiirtäjiä. Kun ne on niin hienoja.

Kaunis ilta-aurinko valaisi järvenrannan yhdellä Virginia Beachin lukuisista armeijan tukikohdista. Koko 'base' hiljentyi torven soittoon auringon laskiessa, kun liput laskettiin saloista.

Oli ihan pakko ostaa turisti-rantsupyyhe. Ja flipflopit. Vyölaukku sentään jäi toistaiseksi naulakkoon.

Rannalla oli satapäin väkeä - ja show'ta monenikäisille. Lapsoset nautti hiekkalinnojen rakentelusta, aikuiset meren aalloista - ja paikallisen taitolentoklubin sunnuntainäytöksestä. Melkoisia temppuja lentokoneilla ja laskuvarjoilla...

Kesävarpaat kesähiekalla. Sweet. Ja joo - lakat on vaihdettu jo.]

Merivesi oli kylmähköä - ja suolaista. Ja Atlantin aallot ihanan korkeita. [Paitsi tässä kuvassa, kun seison siis jo pohkeitani myöten vedessä. Kaikki vaatteet päällä.]

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Raportti

Maanantaina oli ihan tavallinen työpäivä. Samoin tiistaina, paitsi että hermostutin sveitsiläisen kollegani perinpohjin, kieltäytymällä hänen tavastaan delegoida tekemättömiä tehtäviä. Taisin myös liikuttua sydänjuuriani myöten, kun erään oppilaamme vanhempi kirjoitti päiväkirjaviritelmäni pohjalta radioon aamuhartauden - niin kauniisti äiti ajatuksensa tyttärensä maailmalle lähtemisestä puki. Keskiviikkona lensin Bostoniin - tarkoituksena kouluttaa järjestömme Kanadan-toimiston uutta työntekijää.

Meinasi hieman vaan pelihousu revetä, kun ko. 20-vee, juuri jostain ontariolaisesta perseensilmäcollegesta (siis oikeasti - joku pikkupaikkakunnan pride and joy!) valmistunut mimmi suhtautui melkoisen mielenkiintoisesti oppimaansa uuteen. Tai siis ei voinut ollenkaan ymmärtää allekirjoittaneen realistista suhtautumista siihen, kuinka koulun penkillä esimerkiksi markkinointisuunnitelman tekeminen ja oikeassa elämässä samojen oppien sopeuttaminen non-profit järjestöjen mentaliteettiin voi olla kaksi melko lailla erilaista asiaa. Luojan lykky, ettei enää itse tarvitse olla 20-vee ja vastavalmistunut. Seriously!

Matkaan mahtui myös nähtävyyksiin tutustumista - yövyttiin Walker Center -nimisessä paikassa, jota suosittelen kyllä lämpimästi kaikille kaupunkiin matkaaville. Vaikka etäisyyttä keskustaan onkin n. 35 metromatkan verran, niin mieluusti istuu kirjan kanssa aamuisin junassa - kun yöpyminen aamiaisineen kustantaa vain noin 50USD. Keskustammassa sijaitsevista hotelleista kun saa pulittaa lähemmäs 200USD/yö.

Eilen käytiin (taas!) Eastern Marketilla brunssaamassa; mukaan tarttui myös auringonkukkia, mansikoita ja grilliin illalla heitettäväksi prime rib steaksit - ja maissintähkiä. Suomalaiskolonna on sompaillut omiaan koko viikonlopun; mä säästän voimiani vanhempien kesälomaan - alkaa nimittäin olla melko lailla tuttuja nämä tän kaupungin nähtävyydet.

Tänään suuntasin aamulla puistonpenkille nautiskelemaan auringosta ja hyvästä kirjasta - kävin pedikyyrissä uusimassa helakanpunaiset kynsilakat - ja kotiin palattuani riipaisin kotini edessä asustelevasta vaahterasta viime viikon myrskyssä pudonneet kaksi valtavaa oksaa sahalla pienemmiksi pätkiksi. Hieman hihitytti itseänikin sahata kiukun vimmalla oksia roskasäkkeihin sopiviksi paloiksi, hameessa ja kesäsandaaleissa. Mutta olipahan ainakin varpaankynnet kuosissa moista urakkaa varten.

Seuraavaksi on suunta kohti Dupont Circleä - tapaan sen kotimaisen suurlähetystömme suomalaiskokin, muutaman viikon kuluttua pidettävän vaihtareiden vastaanoton tiimoilta. Taisin nimittäin ohimennen tehdä lähetystön väelle toivomuksen, että ko. tilaisuudessa esiteltäisiin myös suomalaista kesäkokkailua.. Viesti ilmeisesti mennyt perille, kun pääsen nyt jutustelemaan aiheesta syvällisemminkin. Hohoo.

Ensi viikolla tiedossa yksi tanskalainen, kaksi saksalaista, yksi amerikkalainen ja yksi suomalainen vieras. B&B is fully booked!

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Ens kuun jälkeen on jo elokuu..

..kauhiaa vauhtia mennyt kyllä kevät, en paremmin sano! Kesäkuun eka on ihan muutaman tunnin päässä - eli vauhti ei ilmeisesti ole myöskään hiljentymässä..?

Melkoinen haipakka taas takana: olin Virginia Beachilla kouluttamassa eilisen, ja tänään sitten sai huljutella varpaita Atlantin aalloissa, kun hostini veivät mut rannalle muutamaksi tunniksi ennen Washingtonin-junan lähtöä. Oli ihan huima viikonloppu; ihania ihmisiä jälleen kerran, paljon auringonpaistetta ja inspiroivia ajatuksia. Ja koulutettavieni (15 henkeä) yksimielinen palaute mun sessiostani - olen kuulemma phenomenal. Hohoo.

Paluumatkalla junassa innostuin keskustelemaan viereeni istahtaneen noin kaksvitosen mimmin kanssa - tyyppi kirjoitti blogipostausta erään yliopiston pro life -klubin nettisivulle. Kyseinen klubi kuulemma puoltaa naisen oikeutta valita abortti, mutta vastustaa kaikkia (!) ehkäisyvälineitä. Oltiin tyypin kanssa yhtä mieltä siitä, että kombinaationa ko. lähestymistapa on melkoisen, no, omaperäinen. Mielenkiintoinen, virkistävä keskustelu silti - ja jälkikäteen ajateltuna oikeastaan hymyilyttää taas se periamerikkalainen mentaliteetti, johon uskovat voivat tavata mitä erikoisempia tyyppejä tuolla lailla pyytämättä ja yllätyksenä, julkisissa kulkuvälineissä.

Virginia Beachin rantsumentaliteetistä intoutuneena ostin elämäni ensimmäiset flipflopit - niillä kelpaa nyt läpsytellä ympäriinsä. Paitsi töissä, jossa ne on kuulemma pannassa. Mikä on sinällään hyvin ymmärrettävää.

Kaksi päivää töitä, kolme päivää Bostonia. Vitsit, kun olis vaan jo ensi viikonloppu. Saisi vaan olla, maailman parhaassa seurassa. Itsekseen. (plus kaksi B&B -vierasta. Paluuni jälkeisen 1,5 viikon saldo on taas 6 kyläluutua. Hohhoo.)