sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Ikävä

Kammoksuin entisessä elämässäni ikävää enemmän kuin mitään muuta maailmassa (no, ampiaisten ja ukkosen lisäksi). Muistan lapsuuteni laskettelumatkan Rukalle, kummisetäni ja hänen silloisen tyttöystävänsä kanssa. Tuskin oltiin päästy Oulusta Kuusamoon johtavalle valtatielle, kun matka meinasi tyssätä allekirjoittaneen lohduttomaan nyyhkytykseen. Useammin kuin kerran on pitänyt myös alakouluiässä soittaa kaverilta yökyläreissulla tsemppipuhelu kotiin - jostain syystä äidin ääni puhelimessa rauhoitti useimmiten sen verran, että yhden yön (täysin itseaiheutetun, if I may add) eron vielä kesti. Ensimmäinen jouluni ulkomailla (parisenkymmentä vuotta sitten) päättyi traagiseen jouluaattoyön oksennukseen - liekö syynä madeiralaishotellin katkarapucocktail, vaiko lohduton koti-ikävä, mene ja tiedä. (Itse nykyään syyttäisin jälkimmäistä..)

Vaihtovuosi lukioiässä ei ainakaan parantanut ikäväkammoa. Itkin lammikoita ja valtameriä - silloiset lankapuhelut mannerten välillä olivat melkoisen hinnakkaita, ja taisipa isäni ohimennen yrittää kieltääkin tunnin mittaisia itkusessioita - 400 markan lasku yhdestä puhelusta (jonka verbaalinen anti oli yleensä melkoisen kyseenalainen) oli kyllä ihan pitävä peruste moiselle uhkailulle. Yhtäällä oli tappoikävä kotiin ja niiden omien rakkaimpien luokse - toisaalla puolestaan ikävöi jo valmiiksi silloisia amerikkalaiskavereita ja sitä kollektiivista vaihtarifiilistä, joka on melkoisen ainutlaatuinen kokemus.

Kun mietin viime kesää näin jälkikäteen, sitä parhaiten kuvaava adjektiivi olisi ehdottomasti ikävöivä. Jätin mielessäni hyvästejä asioille, ihmisille, tunnelmille, paikoille, tuoksuille - ja tietyllä tapaa myös sille minulle, jonka olin elämäni aikana rakentanut. Toisaalta odotin, mutta myös kammosin heinäkuun viimeistä päivää, jolloin tiesin siihenastisen elämäni tavallaan päättyvän - ja uuden oven tuntemattomaan aukeavan.

Ikävä kouristaa sisältä. Se sattuu tavalla, jota ei osaa selittää - ja maalaa maailmaan oman sävynsä. Säkenöivä ilopilleri kulkee kuin harson sisällä. Vaikea kertoa, mitä kaipaa - kun ikävöi kaikkea, eikä siltikään mitään. Kukaan ei ole lopullisesti poistunut elämästäni, mutta toisaalta ne lähimmät eivät myöskään kulje enää mukanani. Päivä, joskus vain tunti, kerrallaan pitää hengittää, tarttua kiinni arkeen - ja päättää selviytyvänsä.

Olen kuluneen vuoden aikana käynyt Suomessa kolmesti. Unissani olen tehnyt matkaa Atlantin yli paljon useammin. Yhtäällä on hyvin lohdullista tavata unissaan niitä itselleen rakkaimpia. Toisaalta herääminen työpäivään on katkeraa kalkkia, kun tekisi vain mieli jatkaa unia, edes muutaman hetken pidempään. Huvituksekseni havaitsin myös, että usein lähtöjen ja paluiden jälkeen tein tiliä ikäväni kanssa näkemällä unta lentokentiltä. Useimmiten tilanteesta, kun olin lähdössä Suomesta takaisin Amerikkaan. Ja joka ainoa kerta olin täällä herätessäni vain ja ainoastaan tyytyväinen siihen, että olin jo kotona Washingtonissa - ei tarvinnut surra lähtemistä, kun se on jo tehty.

Ikävä tarttuu hihaan. Se nappaa kiinni housunlahkeesta, polttelee silmäluomien alla - ja yllättää mitä kummallisimmissa paikoissa. Mutta sen mitä olen täällä ollessani oppinut - ja mitä muun muassa erään nelivuotiaan kummipojan kanssa on tullut jutusteltua: ikävä on itse asiassa kuitenkin ihan hyvä tunne. Tietää olevansa arjessa tärkeä - ja rakastavansa, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä - kun ikävöi.

Silti meinasi tänään tädin sydän rutistua kokoon, kun toinen pieni nelivuotias pojanpallero kysyi skypessä (äitinsä lähdettyä eilen vajaan viikon matkalle vaihtarikotiinsa Teksasiin) 'mutta mitä sitten voi tehdä, jos tulee ihan kamala ikävä äitiä, eikä sille edes voi soittaa..?'

Syödä tuutillisen jäätelöä, totesin. Se auttaa.

[Ja ilmeisesti vastaus oli kysyjän mieleen - hämmentyi nimittäin kommentistani täysin hiljaiseksi. Nähtäväksi jää, montako jätskituuttia ensi viikkoon mahtuu.]

3 kommenttia:

Naksu kirjoitti...

Ikävä on toisaalta ihana asia. Tietää, että elämässä on ihmisiä, jotka ovat niin kovin tärkeitä. Ja joilla on ihan varmasti yhtä kova ikävä sinua, kun sinulla heitä.

Jäätelö tosiaan auttaa, on kokeiltu viimeksi viime viikolla...

Nevis kirjoitti...

Ikävää tunnetaan täälläkin päässä: allekirjoittanut kävi juuri pari yötä sitten Washingtoniin sijoittuneessa unessa kovastikin henkevää keskustelua teikäläisen kanssa. Niin että vaikka täältä lapsiperhearjesta ei mitään ole hetkeen kuulunut, mielessä olet;)

Kaarina kirjoitti...

Aaaaw. <3 Harmi ettei ajatuksia voi lähettää kuten sähköpostia tai tekstareita. Muuten saisit paljon ajatuspostia. :D