perjantai 31. heinäkuuta 2009

Amerikka vs. Suomi

Kolahti siis eka vuosi täällä täyteen eilisellä - juhlan kunniaksi ajattelin heittää pöytään ystävällismielisen kisailun rakkaan kotimaani ja nykyisen verojenmaksumaani välille. Saapi kommentoida, ystit ja kylänmeihet. [Ja edelleen - allaoleva on siis allekirjoittaneen täysin subjektiivinen kanta kaikkeen. Disclaimerina siis tämä mainittakoon.]

Positiivinen hytinä. Amerikkalainen mentaliteetti on noin kuusisataa piirua suomalaiskansallista mielialaa optimistisempi. Naapureista ja kylänmiehistä ei ensisilmäyksellä aina oleteta sitä pahinta, ja yleinen fiilis on -syystä tai toisesta- positiivisempi. Asioista saa olla montaa mieltä, mutta henki säilyy hyvänä. Ja hymyileviä ihmisiä on kiva nähdä muuallakin kuin Anttilan katalogeissa. Esimerkiksi bussissa tai kadulla siis. Suomalaiset ovat usein ele- ja kehonkieleltään jopa torjuvia, kun räkänokastakinhan se mies tulee, vaan ei tyhjän naurajasta. Toistaiseksi ei vielä ole paikallisten päälleliimattu(kin) hyväntuulisuus käynyt vituttamaan - vaan päinvastoin oma olemus on ehkä astetta vielä aiempaa hymyilevämpi. Vastaantulijoita saa myös katsoa silmiin - ja jopa tervehtiä. Amerikka 1 - Suomi 0.

Mitäkuulutus on yksi olennaisimpia osia amerikkalaisen ihmisen vuorovaikutuksellisessa elämässä. Mitäkuuluu-kiitoshyvää-entäitsellesi (howareyou-finethanks-andyou)on ehkä se ensimmäinen lause, jonka ulkomaalainen tässä maassa oppii. Se, mitä keskustelun osapuolille oikeasti kuuluu, on täysin irrelevanttia: mitäkuulutus kun on lähinnä tarkoitettu toisen henkilön olemassaolon tunnustamiseen. Eli kaikki ihmiset, kaupankassoista virastotalojen vartijoihin asti - oman toimistorakennukseni kymmenistä työntekijöistä nyt puhumattakaan - mitäkuuluttavat toisensa, aina tavatessaan. Mitäkuulutuksen toinen näkyvä alalaji on etunimittely: tervehdykset tahi heipat tulee aina kohdentaa vastaanottajalle hänen etunimeään lauseessa sujuvasti käyttäen. Aina. Vitsikkäin kohtaaminen tällä saralla osui kohdalleni viime viikolla meidän työpaikan vessassa; kollega ystävällisesti mitäkuulutti meikäläisen, nimellä ja kaikkea - eikä siinä tilanteessa ollut oikein muuta vastausta kielen päällä kuin, että kiitos kysymästä, Anne, pissattaa. Sitä vartenhan tänne on tultu. Ja ei. Ei ärsytä. Amerikka 2 - Suomi 0.

Mansikat, uudet perunat, ruisleipä ja tuoreet vihannekset - joiden kasvatusta ei ole kiivastettu esimerkiksi geneettisellä muuntelulla - lohesta ja savusiioista nyt puhumattakaan. Niitä on ikävä, Suomesta siis. Täällä on aina marketin lihatiskillä vähän jännä olo: broiskuni ostan aina luomuna - kun paketissa luvataan, ettei lihaan ole lisätty esimerkiksi antibiootteja. Ja näin kesäaikaan tuoreen lihan grilliin ostan yleensä kauppahallista. Paikalliset kasvikset menevät (talvellakin, eli syynä ei voi olla kesähelteet) supernopeasti pahaksi: paikallisesta marketista ostamani sitruuna kasvoi pöydälle jätettynä vihreää karvaa kaksi-kolme päivää ostohetken jälkeen. Mikä on semisti ehkä ällöä. Täällä on ihmetelty myös allekirjoittaneen ruuanlaittointoa: että oikein quesadilloja osataan tehdä ihan itse broilerfileistä ja mausteista - ja uuniruokavalikoimakin (salaateista nyt puhumattakaan) on kuulemma melkoisen laaja. Ruisleipä kuulemma näyttää kauhealta (makupaloja en näille kiittämättömille houkille ole antanut - mun vähistä puikuloista), mutta myöntävät kuitenkin sen, ettei tämä kansa tiedä oikeasta leivästä yhtään mitään. Amerikka 2 - Suomi 1.

Erilaisuuden hyväksyminen. Toki tämä siis on myös paikkakuntasidonnaista, mutta siis tämänhetkisessä työpaikassani on esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvat ennemminkin normi, kuin poikkeus. Kaupunki on täynnä värillisiä ihmisiä - itse kuulun tässä mielessä siis vähemmistöön, valkoisella ihonvärilläni. On amerikkalaista, eurooppalaista, hispaania, aasialaista - demokraattia ja republikaania. Mustien ja valkoisten, hispaanien ja intialaisten perheitä - ja monen, monen sävyisiä lapsia. Kaikilla yhtälainen oikeus asua tässä maassa, ja tehdä töitä unelmiensa eteen. Erilaisuudesta huolimatta toisen ihmisen hyväksyminen on täällä kaukana siitä, mihin Suomessa on totuttu. Toki varmaan tänä päivänä Helsingissäkin saa jo eriväriset (tai esimerkiksi sateenkaari-) perheet kulkea melko lailla rauhassa - mutta silti vielä normista kauas poikkeavana. Vaikka kukaan ei osoita tikulla, niin huomiota ja supinaa erilaisuus Suomessa herättää. Hyvässä ja pahassa. [Erilaisuuden kunnioitus ja arvostus ovatkin sitten vielä kaksi eri asiaa. Niihin palajan ehkä jonain kauniina päivänä. Ehkä.] Amerikka 3 - Suomi 1.

Kansallisidentiteetti. Suomalaisissa ja amerikkalaisissa yhdistävintä on ehkä se, että olemme molemmat kovin ylpeitä kansallisuudestamme. Toki tämän ilon ja ylpeyden esittämisessä on melko suuria vaihteluita - mutta yhdistävä tekijä silti. Suomalainen on sisimmässään ylpeä, kun ulkomaalainen tietää tai tunnistaa jonkun lukuisista kansallissankareistamme. Kun media maailmalla nostaa jonkin suomalaisuuden osatekijän otsikoihinsa, pääsee se takuuvarmasti myös suomalaislehdistön kautta koko kansan tietoisuuteen. Useiden päivien ajaksi. Suomen lippua salkoon nostettaessa hymistään hiljaa itsekseen Siniristilippua, ja itsenäisyyspäivän vastaanoton liikuttavimpana hetkenä pidetään sitä, kun se itsenäisyydestämme taistellut, vanhin elossaoleva veteraani lähestyy rollaattorinsa kanssa tasavallan presidenttiä, toivottaen tälle hyvää itsenäisyyspäivää.

Amerikkalainen kyynelehtii kansallislaulunsa 'land of the free - home of the brave' -sanonnalle. Hän on ylpeä tähtilipustaan - joka on salossa (kotona, koulussa, autossa, rannalla...) vuoden- ja vuorokauden ajasta riippumatta. Itsenäisyyttä juhlitaan valtavin ilotulituksin, keskellä kauneinta kesää. Ja ne sadat tuhannet sotien veteraanit - nuoret sekä vanhat - ovat jatkuvasti kansalaisten tuen kohteena. 'We support our troops' sanoo Mäkkärin rekkakin. Amerikkalaista ei niinkään kiinnosta, mitä muu maailma heistä ajattelee - mutta suurella kiinnostuksella ja ystävyydellä hän toivottaa ulkomaalaisen naapurustoonsa ja ystäväpiiriinsä. Ja kärsivällisesti neuvoo ja opastaa uutta tulijaa maan tavoille. Koska jos ei hänen omansa, niin ainakin jonkun tutun tutun sukujuuret ovat juuri siitä maailmankolkasta kotoisin. Amerikka 4 - Suomi 2.

Rakkaimmat ihmiset - perhe, suku ja ystävät ovat (ja pysyvät) kuitenkin Suomessa. Vaikka täällä on tavannut ja tutustunut kymmeniin ihaniin ihmisiin - niin vuosi (tai puolitoistakin) on hurjan lyhyt aika syvällisemmän ystävyyden ja yhteyden luomiseen. Ettei tarvitsisi jatkuvasti selittää, että 'olen tätä mieltä, koska...' Tai, että 'kuten silloin kerran olikin puhetta, niin..' Voisi vaan olla oma hurmaava itsensä, joku jolla on historia - ja oma tarinansa sekä paikkansa maailmankaikkeudessa. Ilman, että sitä tarvitsee jatkuvasti olla kertaamassa ja selittämässä. Amerikka 4 - Suomi 3.

Sosiaalisuudestaan huolimatta (tai ehkäpä juuri sen tähden) useilla amerikkalaisilla on keskimäärin kolibrin keskittymiskyky. Koko ajan pitää olla tekemässä kaikkea, eli ihmekös se, jos ei ihan jaksa sataprosenttisesti keskittyä siihen, mistä eilen (tai tunti sitten) oli puhetta. Paikalliseen keskustelukulttuuriin kuuluu myös kumppanin vapautunut keskeyttely - vaikka sitten kesken lauseen. Suomalaiseeen, astetta kunnioittavampaan dialogiin (jossa jopa kuunnellaan vastapuolen asia loppuun, ja aloitetaan argumentointi vasta kohteliaan tauon jälkeen, näin kärjistetysti) tottuneelle oli semisti hämmentävää alkuaikoina havaita, että lause jäi enemmän sääntönä kuin poikkeuksena kesken - kun juttukumppanille tuli joku Todella Tärkeä Asia mieleen. Mikä siis piti suhauttaa ilmoille samoin tein. Nykyään ei edes jaksa ärsyttää - kuulijahan siinä jää hyvien juttujeni hilpeistä loppuhuipennuksista paitsi. [Ja joo - on myös oppinut tiivistämään tärkeimmät asiansa lauseen neljään ensimmäiseen sanaan... Hi.] Amerikka 4 - Suomi 4.

Tasapeliin on hyvä jättää juttu tällä kertaa - lupaan kuitenkin, että aiheeseen palaan vielä. Ja pliis - jättäkee kommenttia. Etenkin, jos olette eri mieltä... :)

Ps. valtava megapostaus. Onnittelut, jos pääsit tänne saakka. \o/

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Läksiäisissä

Tarkkasilmäisimmät lukijat mahtavat muistaa, että melko lailla päivälleen vuosi sitten eräskin allekirjoittanut juhli läksiäisiään - kanansiipien ja kuohuviinin voimalla. Lento Bostoniin lähti Helsinki-Vantaalta 30.7., mikä siis tarkoittaa sitä, että ensi viikolla tulee vuosi reissua täyteen. Ihan käsittämätöntä. Pomolle aiheesta ohimennen mainitsin perjantaina - hän järkyttyi ihan vilpittömästi ajan kulusta. Kuitenkin siis niin päin, että olen ollut täällä vasta vuoden: kuulemma tuntuu paljon pidemmältä. Siis siitä näkökulmasta, että kuulemma ei enää muistakaan aikaa, kun en ollut täällä töissä. Hih. Kohteliaisuus kai tuokin..?

Eilen puolestaan vietettiin Brian-nimisen kollegan läksiäisiä. Hän lentää ensi viikon lopulla Japaniin, vuoden opettajakomennukselle. Juhlista oli haikeus kaukana: yhteinen kollega veti ihan käsittämättömän hienon drag-esityksen, ja muutenkin tanssittiin ja laulettiin hilpeänä pitkälle aamuyöhön. Brianin kysellessa allekirjoittaneen neuvoja maastamuuton suhteen (ja erityisesti ikävän ja sopeutumishankaluuksien iskiessä), ei meikäläistä pitkään tarvinnut houkutella listaamaan ohjeita, kokemuksen syvällä rintaäänellä.

1. Ahdistuksen ja hankalan olon iskiessä, muista hengittää. Sisään ja ulos. Minuutti, tunti ja päivä kerrallaan aika kuluu - ja parantaa haavat. Viimeistään viikon kuluttua syvinkin ikävä ja ahdistus on väistynyt, kunhan vain antaa sille mahdollisuuden.

2. Opettele arvostamaan itseäsi - ja sietämään yksinoloa. Etenkin yksin ulkomaankomennukselle lähtiessä on melkoisen todennäköistä, että viikkoihin mahtuu myös niitä yksinäisiä iltoja - ja viikonloppuja. Mikä on toisaalta myös hyvin voimaannuttavaa - saa olla omassa rauhassa, omalla kielellään. Ja omilla ehdoillaan.

3. Älä liioittele yhteydenpidossasi kotimaahan. Sähköposti -ja skype- on kiva kaveri. Mutta joka päivä ei tarvitse jutella kotiin tuntitolkulla, tai käyttää öitään Intterwebin ihmemaassa roikkumiseen. Anna aikaa myös uuden maan ihmisille - ja heidän kulttuurilleen.

4. Ole itsellesi - ja uudelle kotimaallesi armollinen. Asiat eivät olleet 100% täydellisiä kotimaassakaan (vai miksi ylipäätään olet/olit reissuun lähdössä?!), etkä voi täten täydellisyyttä odottaa myös ulkomaillakaan. Opettele hymyilemään ja nauramaan myös itsellesi, ja mahdollisille kulttuuri- ja kielimokille, ennemmin kuin kärjistämään ja kritisoimaan uutta kotikaupunkiasi ja sen ihmisiä.

5. Pidä päiväkirjaa, tai ainakin kirjaa johonkin sanomalehden nurkkaan ylös tuntemuksiasi ja ajatuksiasi matkan varrelta. Ahdistuksen iskiessä voit tunnistaa tutun kuvion (kuun asennon, mahdolliset muut vitutuksen aiheuttajat, jne.) ja täten toimia kerta kerralta rationaalisemmin. Itkupaskahalvaus kerran kuussa virkistää - ja pitää lääkärin loitolla. Mutta näin aikuisiällä on tullut havaittua myös se, että kulttuurishokki (tai ylipäätään määräämätön vitutus) vähenee, kun asiat jättää omaan arvoonsa.

6. Hengitä syvään. Sisään ja ulos. This too will pass!

Ensi viikolla meinasin viedä töihin vuosipäivääni juhlistamaan key-lime juustokakkua, jonka ohjeen sain tuolta yllämainitulta drag-artistilta. Reseptiikkaa seuraa, jahka torttu onnistuu!

torstai 23. heinäkuuta 2009

Ja sama suomeksi

Vietettiin siis ihan jarjettoman hieno viikonloppu South Carolinassa, valtameren rannalla. Pawleys Island sijaitsee kolmisenkymmenta mailia Myrtle Beachista etelaan. Sellainen pieni kyla, ja rauhallinenkin - jossa siis sijaitsee vuokraisantani Jerryn vanhempien 1950-luvulla rakennettu Beach House. Ihan siis valtameren aaressa, valkoisella hiekkarannalla. Matka etelaan oli mutkikas (tuossa alempana aiheesta enemman - mm. kolme valtavaa ukkosmyrskya ja yksi tornado osui tielle), mutta voitte vaan tykonanne kuvitella kuinka hienoa oli 10h ajamisen jalkeen saapua perille iloisen seurueen keskelle. Pimeasta huolimatta meren lasnaolon aisti seka korvilla etta nenalla - suolan haju ja aaltojen pauhu oli melkoinen.

Aamun valjetessa rytmiryhma (Jerry sisaruksineen ja heidan perheineen, kaksi serkkua puolisoineen, vanhemmat ja koira - yhteensa meita oli 18 henkea) ruokittiin Roberta Annin toimesta - keittiossa siis haaraili 'apuna' vanhempi musta nainen. Ja sitten suunnattiin biitsille. Noin 20m rannemmaksi siis.. Jerry piti surffikoulua halukkaille - uitiin ja lekoteltiin auringon paahteessa. Ja ihmeteltiin porukalla elaman hienoutta. Kahdelta soi lounaskello: samaisen Roberta Annin valmistama midday meal piti sisallaan fried chickenia, tomaattipiirakkaa, papuja ja riisia, biscuets and gravy - eli kaikkia maailman etelavaltiollisia herkkuja. Oltiin ihan aiman kakena lounaspoydan notkeesta - hieman piti ottaa lepoa ruoan jalkeen terassin kiikkutuoleissa ja riippumatossa...


Illalla tsuumailtiin rannalla auringonlaskua olutta siemaillen - oli ihan kasittamattoman kaunis (ja kauniin varinen) ilta. Vaikkei siis aurinko varsinaisesti mereen laskenutkaan, kun se meri oli auringonlaskun suhteen vahan vaaralla puolen. Mutta silti.


Ilta meni korttipeleja pelaillessa ja porukalla viisastellessa - huikealla tavalla porukka imaisi suomalaiskolonnamme joukkoonsa, ja osoitti amerikkalaisten parhaat puolet ystavallisyydessa ja sydamellisyydessa.

Oli siina pohojaalaasilla ihmettelemista, kerrassaan - kun kokemukset paikallisten vieraanvaraisuudesta on kuitenkin tahan saakka olleet melko rajalliset...

Sunnuntaina auton nokka suunnattiin kohti Charlestonia, osavaltion paakaupunkia, ja sitten maanantaina aamupaivasta tie vei takaisin pohjoiseen. Paluumatkaan hurahti vajaat 11h, mutta pidettiin siis valissa melkein 3h paussi ohikulkumatkalle osuneessa Outlet Mallissa. Josta tarttui yksi jos toinenkin vaatekappale ja kenka mukaan, itse kullekin...

Kerrassaan virkistava miniloma - ja ihan sataprosenttisesti valtavan ajamisruljanssin arvoinen. Sita kuitenkin paasee etelavaltiolaiseen ilmapiiriin ihan eri tavalla mukaan, kun asuu paikallisten luona ja heidan ehdoillaan - kuin esimerkiksi turistina ylhaisessa yksinaisyydessaan jossain rivihotellissa.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

MiE: Confusion about the days...?

Hmmm. Technically it is already Wednesday – so I really should be writing this in Finnish. However, as bragging about my travels is oh-so-fun – and the wider the audience the better… So I think I’ll report our little excursion to South Carolina in English anyways. And then get bag to blogging in the language of my nationality directly afterwards.

Anyhow, as mentioned elsewhere – two friends from my University years came to visit the great US of A last week. And on a spur of a moment, we decided to rent a car and head down south to my landlord’s family’s beach house. In Pawleys Island, in South Carolina. Our GPS estimated the drive to be approximately 7 hrs and 24 mins. And boy, was that estimate wrong – big time!! To skip the boring details, our team spent some 3,5 hrs just getting from DC to Richmond – which is about 100 miles/160 kms. You can imagine the atmosphere in the car after that little delay… And things were to only get better!

I checked the weather forecast in the morning, and was laughing all the way to Richmond about how shitty the American forecasts are – it was perfectly sunny day, with no indications of any rain. Until a small while later, when water just started pouring down. There we were, in the middle of the Interstate 95, with plenty of traffic around us – and visibility practically zero. Cars slowed down, pulled over and were driving with their emergency blinkers on – with thunder and lightning everywhere. When we hit the second big storm, the radio started making funky noises – apparently it was the National Forecast Service announcement, warning local people of extreme lightning – and a tornado that was blasting about 10 miles away from where we were. The advice of people who were facing the tornado was to get out of the car – lie down as flat as possible, and cover your head from flying debris. [At this point the car was kind of quiet – everyone apparently wondering what the f*ck we were doing driving down this way…]

The rest of the 10-hr trip was portrayed by amazing lightnings – an incredible view of a stormy night. And finally, we reached the Beach House and our hosts… Only 3 hours later than the GPS had originally estimated.

Atlantic Ocean was gorgeous – as were the people. Landlord Jerry and his siblings and their families, a couple of cousins with their significant others, kids, a dog - plus Mom and Pop hovering over their loved ones, and making sure everything was ok for everyone. The southern hospitality is something I am still struggling trying to put into words; three complete strangers from the Northern country of Finland were just so warmly welcomed to our hosts lives. We enjoyed the sun, were given some surfing lessons, watched the sunset on the beach – and enjoyed the delicious southern food! On Saturday afternoon the whole gang gathered together to join for a midday meal: fried chicken, biscuits and gravy, buttered beans with rice, corn, tomato pie and the most amazing desserts… It was exactly like in books and TV – yet so much more!

I will upload some pictures here, once I get them off my camera. Meanwhile you can just close your eyes and hear the Ocean and the crickets – and feel the hot sun on your salty skin. Most amazing road trip, and the memories will definitely stay with all of us for a long, long time!!

Ps. Lisaa juttua aiheesta seuraa suomeksi. I promise!

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Mondays in English: Mugs Anyone?

Hmm. There's the first time for everything, I suppose. So today, to honor a wonderful Monday I'll try an initiative to write in English.. Every Monday, that is. Or every Monday, when I can remember to write anyways. Well. You get the picture.

Those of you who end up reading this in English here - you probably know who I am, and what I am doing in DC. For those of you who are still questioning all this, I can tell that I am a barely thirty-something young woman, of Finnish origin. Living and working in DC for some eighteen months. Working for the lights of the world - which actually has very little to do with electricity, and a whole lot more with thousands of international teenagers and families. But nevertheless. I have been involved in the same field of work for years and years now - and the current plan is for me to return to Helsinki in early 2010, when my visa expires. But more about all that later.

My first touch with the US and the Americans was in early 1990's. TV shows, such as Beverly Hills 90210 were an excellent source of accurate information - and inspired me to try living in Michigan as an exchange student for one school year. It doesn't exactly take a genius to tell that TV-shows usually have very little to do with the reality of the Small Town America - and boy, did I learn my lesson. The hard way. It was a great experience, despite the many harships - and the only reason why I am where I am today.

Living abroad when you are 16 or when you are 30 is somewhat different. Not completely though - and it'd be impossible to say if one is better than the other. Of course I enjoy the fact that I can now legally drink the occasional beer (or bottle of wine, ha ha) - without having to constantly worry that the representatives of my current employer will send me home. And yes, Washington DC and a small town in Michigan are indeed very different. Both physically and mentally.

But on the other hand I'd love to have a family waiting for me at home - maybe once a week anyways - and I wouldn't mind having someone to share the occasional cleaning and laundry duty with. It'd be nice to have someone take full responsibility for my needs and actions, and blast music loud with someone banging on the door to keep it quiet... Or maybe not.

The biggest similarity between my exchange experiences in 1996 and 2009, which I just noticed yesterday, is that I will return home in about six months with one suitcase full of coffee mugs. That is exactly what happened the first time around too - and I didn't dare to throw out my dozens of souvernir mugs from my exchange year until a good 8 years later, when I moved from Vaasa to Helsinki. Jeez. So, a mental note to self: no matter how cool it seems to be to fill your cupboards with ceramic memorabilia from around the country - you'll end up hating those mugs during the next five years. Every time you move. And no: you will never use any of them with your Arabia cups anyways!

So, until next week my blogging will continue in Finnish. Feel free to leave a mark or a comment anyways - it'd be great to know if an English-speaker reads this - and plans to return here at some point. So I'm not torturing my two Finnish readers for nothing...

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Grillattavaa


Viime viikolla oli tosiaan takapihan grilli kuumana useampanakin iltana. Paitsi siis itsenäisyyspäivänä, kun ystävämme kaasupullo päätti ilmoittaa tyhjentyneensä juuri silloin. Isänihän marssi ympäri Capitol Hilliä (no, siis lähimmälle bensikselle vaan) tyhjän kaasupullon kanssa - sen suuremmitta saaliitta. Kävi ilmi, että Jenkeissä bensa-asemilta saa bensaa - ja propaanikaasua grillaukseen myydään esim. Home Depot -merkkisissä kodintarvikeliikkeissä. Sekä netissä - osoitteesta propanetaxi.com voi tilata kaasupullon kotiintoimitettuna. Ja vievät tyhjän mukanaan. Kahdenkymmenen dollarin huokeaan hintaan.

Mutta siis, grillauksen makuun päästiin uudemman kerran - kesän hitti on kaljapersekanan lisäksi ollut ribsit (eli possunkylki luineen päivineen) ja kreikkalaishenkinen kanasouvlaki. Kanan fileepalat (nautakin käy) marinoidaan allaolevalla reseptillä, mieluusti vaikka vuorokaudenkin verran - ja grillataan vartaina.

Kreikkalaishenkiseen kanasouvlakiin
tarvitaan:

- 400g broilerfileitä, jotka kuutioidaan sopiviksi, mielellään tasakokoisiksi paloiksi. (Toim. huom. Marinadi sopii myös naudan fileeseen ihan mainiosti...)
- Varrastikkuja. Jos puisia, niin niitä tulisi liottaa vedessä vähintään tunti ennen grillausta, jotteivät kärähdä kokkaillessa

Marinadi:

- Sitruunan mehu (tai enemmänkin, jos hedelmät on oikein kuivia)
- 0.5 dl ruokaöljyä
- 2 rkl oreganoa (itse käytän yleensä kuivattua - toki tuorekin on oikein hyvä ratkaisu)
- hienonnettu valkosipulinkynsi - tai kaksi
- riittävästi suolaa ja mustapippuria

Eli marinadin ainekset sekoitellaan keskenään. Lihakuutiot laitetaan pussiin marinadin kanssa, ja annetaan maustua jääkaapissa muutaman tunnin - mieluusti vaikka yön yli. Pussia on hyvä käännellä välillä, että liha maustuu tasaisesti.

Liha kannattaa ottaa huoneenlämpöön vajaa tunti ennen grillausta, että lämpötila ehtii tasoittua. Lihapalat tökitään varrastikkuihin hyvässä järjestyksessä - ei kannata nivota niitä liian tiukkaan toisiinsa kiinni, kun kypsyminen saattaa tällöin hidastua.

Kanavartaiden kaveriksi voi tehdä myös kasvisvartaita (sama marinadi sopii siis niihinkin), joihin voi pujotella vaikka tasakuutioista kesäkurpitsaa, sipulia, herkkusieniä, pieniä tomaatteja jne. Itse olen huomannut kätevimmäksi paistaa lihat ja kasvikset erikseen omissa vartaissaan, kun kypsymisaika on kuitenkin kovin erilainen.

Kanasouvlaki vaatii yleensä ainakin sen varttitunnin grillissä - paistolämpötilasta riippuen. Kanahan on hyvä paistaa ihan kypsäksi asti - nautaa jos grillaa, niin mediumkin on ihan jees! Ja jos marinadia jäi yli, niin sitä voi penslata grillauksen aikana vartaiden päälle...

Nautitaan hyvän fetasalaatin, tsatsikin ja valkoviinin kera. Täällä käräyttäisin kaveriksi pari maissintähkää, jotka grillataan paikallisen tavan mukaan kuorineen. Ja kuoret siis poistetaan vasta juuri ennen ruokailua. [Seriously; jos suomalaiset tietäisivät, miltä grillatun maissin kuuluu maistua, heistä ei kukaan suostuisi syömään niitä raakana poimittuja tähkiä, joita Suomessa on tarjolla...]

Namskis!

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Kesäkuvitusta

Capitol-buildindin etupihalla järjestettiin itsenäisyyspäivän kunniaksi sinfoniaorkesterin konsertti, jossa esiintyi mm. Aretha Franklin ja Sesame Street -lastenohjelman hahmoja.

Paikalla oli tuhansia ihmisiä - ja jonot sen mukaiset. Meidänkin seurue melkein jaksoi odottaa keikan alkua.. Kuvassa oikealla etualalla näkyy Pennsylvania Avenue, jota pitkin eräissäkin presidentillisissä virkaanastujaisissa marssittiin. Iskän marssiennätys: 35min päästä päähän.

Itsepäisyyspäivää juhlittiin aamupäiväisellä paraatilla. Sotilasrivejä, koululaisten soittokuntia ja heliumilla täytettyjä jännittäviä ilmestyksiä oli kilometri toisensa jälkeen. Ja taas tuhansia katsojia, eri puolilta Amerikkaa.

Täällä on ns. Sculpture Gardenissa, eli veistospuistossa perjantai-iltaisin ilmainen jazz-konsertti, jonne paikalliset tulevat porukalla piknikille, ja kuuntelemaan musiikkia. Meidän seurue nautiskeli erityisesti virkaintoisen vartijan rappusten puhtaanapitopyrkimyksistä (bändin eteen ei saanut jäädä maleksimaan, vaan piti reippaasti kulkea eteenpäin. Koko ajan.) ja $17 sangriakannuista. Sekä lämpimästi paistaneesta ilta-auringosta.

Kalamarkkinoiden sijainti on paikallisillekin hieman haastava: eksyttiin paikalle parahultaisesti, kun rapu- ja örvelikauppa oli kiihkeimmillään. Astiat oikein kuhisi, kun tavara oli niin tuoretta. Satama-alueelle pääsee dollarin maksavalla circulator-bussilla, jonka kuski meinasi laskea alleen innostuksesta kuullessaan seurueemme eksoottisen kotimaan.. Rutiinikeikka muuttui välittömästi eksklusiiviseksi kiertoajeluksi, jolla kuljettaja esitteli matkan varrelle osuneita nähtävyyksiä - paikallisasukkaiden suureksi ärtymykseksi. Ne kun ilmeisesti olisivat vaan halunneet päästä perille...?

Venezuela - eli näkymä mun takapihalle. Maisemaa tuli tuijoteltua useampanakin iltana; nimitys paikalle tulee siis kuvassakin näkyvästä (klikkaa suuremmaksi!) sähköjohtojen viritelmästä, joka edustaa ennemminkin esimerkiksi Venezuelassa tavattuja - kuin Amerikan yhdysvaltalaisia systeemeitä. Kuvasta puuttuu laulukaskaat, tulikärpäset, kynttilät, grillissä paistuva maissi - ja ne viini-, skumppa- ja olutlasit. Hih.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Matkaraporttia

Onpa ollut taas mytakkaa taalla paassa. Radiohiljaisuus johtuu siis vanhempieni visiitista Amerikan ihmemaahan – vietettiin viime viikolla paivia kavellen ympariinsa Washingtonissa. Ja yllatin oikein itsenikin tuntemalla paikkoja, navigoimalla joukkomme sujuvasti kaupungista vuoristoon ja takaisin – ilman gepsia.

Oli ihana viettaa aikaa rakkaimpien sukulaisten kanssa, nauttia auringonpaisteesta ja viisastella takapihalla viinilasin aarella. Mentiin heittaen kahdeksantuntisia paivia jalkojemme paalla – kasvitieteellisesta puutarhasta taidemuseoon Picassoa ihailemaan, ja monumentilta toiselle... Kaytiin jokilaivaristeilylla, torikahvilla ja pikniklounaalla – ja ihailtiin Yhdysvaltain itsenaisyyspaivan ilotulitusta, tosin kilometrien paassa tapahtumapaikasta. Kaupungista loytyi myos viehattava satamakalakauppa: elavia rapuja, hummerinjalkoja, kampasimpukoita ja vaikka minkasorttisia orveleita – joita kauppasivat siis nenanpaasta varpaisiin saakka tatskatut merimeihet. Hyvinkin jannittavaa, ja eksootillista.

Sydan meinasi taas rutistua kokoon tanaan, kun piti halata hyvastiksi isia ja aitia: yli viikon mittainen loma hurahti kylla kuin siivilla. Ilostuksekseni vieraat nayttivat viihtyvan, ja ilmatkin suosivat – leppoinen +30C oli lienee keskilampotila, mutta tuuli oli onneksi seuranamme kavelyreissuilla, niin ei ihan kuoliaaksi asti tarvinnut hiota. Vahan on taas allekirjoittaneen olemuksessa enemman alakuloa, mutta sitten tyomatkalla hoksasi taas sen, kuinka ikava on itse asiassa ihan hyva tunne. Ja toihin paastyani oli sahkopostilaatikossa iloinen yllatys: ollaan kahden hyvan opiskeluaikaisen ystavan kanssa lahdossa nailla nakymin ensi viikolla Etela-Carolinan rannikolle pitkaa viikonloppua viettamaan, vuokraisantani kesapaikkaan siis. Huisaa paasta kokemaan tosi erilaista Amerikkaa...!

Varata tarskaytin myos syyskuiset lennot Suomeen: olen siis kotikonnuilla pohjoisessa 5.-17.9. ja siita sitten viela pari-kolme paivaa Helsingissa tyoasioilla – ja kavereita tapaamassa. Massiivisia reunioneita siis odotellessa, heh.

Pitaa yrittaa kaivella kuvia kamerasta molempien lukijoidenikin iloksi. Siihen saakka siis vinkeita vilkutuksia taalta Atlantin takaa. Ja terveisia kotiin! Oli ihana, kun kavitte!!