perjantai 31. heinäkuuta 2009

Amerikka vs. Suomi

Kolahti siis eka vuosi täällä täyteen eilisellä - juhlan kunniaksi ajattelin heittää pöytään ystävällismielisen kisailun rakkaan kotimaani ja nykyisen verojenmaksumaani välille. Saapi kommentoida, ystit ja kylänmeihet. [Ja edelleen - allaoleva on siis allekirjoittaneen täysin subjektiivinen kanta kaikkeen. Disclaimerina siis tämä mainittakoon.]

Positiivinen hytinä. Amerikkalainen mentaliteetti on noin kuusisataa piirua suomalaiskansallista mielialaa optimistisempi. Naapureista ja kylänmiehistä ei ensisilmäyksellä aina oleteta sitä pahinta, ja yleinen fiilis on -syystä tai toisesta- positiivisempi. Asioista saa olla montaa mieltä, mutta henki säilyy hyvänä. Ja hymyileviä ihmisiä on kiva nähdä muuallakin kuin Anttilan katalogeissa. Esimerkiksi bussissa tai kadulla siis. Suomalaiset ovat usein ele- ja kehonkieleltään jopa torjuvia, kun räkänokastakinhan se mies tulee, vaan ei tyhjän naurajasta. Toistaiseksi ei vielä ole paikallisten päälleliimattu(kin) hyväntuulisuus käynyt vituttamaan - vaan päinvastoin oma olemus on ehkä astetta vielä aiempaa hymyilevämpi. Vastaantulijoita saa myös katsoa silmiin - ja jopa tervehtiä. Amerikka 1 - Suomi 0.

Mitäkuulutus on yksi olennaisimpia osia amerikkalaisen ihmisen vuorovaikutuksellisessa elämässä. Mitäkuuluu-kiitoshyvää-entäitsellesi (howareyou-finethanks-andyou)on ehkä se ensimmäinen lause, jonka ulkomaalainen tässä maassa oppii. Se, mitä keskustelun osapuolille oikeasti kuuluu, on täysin irrelevanttia: mitäkuulutus kun on lähinnä tarkoitettu toisen henkilön olemassaolon tunnustamiseen. Eli kaikki ihmiset, kaupankassoista virastotalojen vartijoihin asti - oman toimistorakennukseni kymmenistä työntekijöistä nyt puhumattakaan - mitäkuuluttavat toisensa, aina tavatessaan. Mitäkuulutuksen toinen näkyvä alalaji on etunimittely: tervehdykset tahi heipat tulee aina kohdentaa vastaanottajalle hänen etunimeään lauseessa sujuvasti käyttäen. Aina. Vitsikkäin kohtaaminen tällä saralla osui kohdalleni viime viikolla meidän työpaikan vessassa; kollega ystävällisesti mitäkuulutti meikäläisen, nimellä ja kaikkea - eikä siinä tilanteessa ollut oikein muuta vastausta kielen päällä kuin, että kiitos kysymästä, Anne, pissattaa. Sitä vartenhan tänne on tultu. Ja ei. Ei ärsytä. Amerikka 2 - Suomi 0.

Mansikat, uudet perunat, ruisleipä ja tuoreet vihannekset - joiden kasvatusta ei ole kiivastettu esimerkiksi geneettisellä muuntelulla - lohesta ja savusiioista nyt puhumattakaan. Niitä on ikävä, Suomesta siis. Täällä on aina marketin lihatiskillä vähän jännä olo: broiskuni ostan aina luomuna - kun paketissa luvataan, ettei lihaan ole lisätty esimerkiksi antibiootteja. Ja näin kesäaikaan tuoreen lihan grilliin ostan yleensä kauppahallista. Paikalliset kasvikset menevät (talvellakin, eli syynä ei voi olla kesähelteet) supernopeasti pahaksi: paikallisesta marketista ostamani sitruuna kasvoi pöydälle jätettynä vihreää karvaa kaksi-kolme päivää ostohetken jälkeen. Mikä on semisti ehkä ällöä. Täällä on ihmetelty myös allekirjoittaneen ruuanlaittointoa: että oikein quesadilloja osataan tehdä ihan itse broilerfileistä ja mausteista - ja uuniruokavalikoimakin (salaateista nyt puhumattakaan) on kuulemma melkoisen laaja. Ruisleipä kuulemma näyttää kauhealta (makupaloja en näille kiittämättömille houkille ole antanut - mun vähistä puikuloista), mutta myöntävät kuitenkin sen, ettei tämä kansa tiedä oikeasta leivästä yhtään mitään. Amerikka 2 - Suomi 1.

Erilaisuuden hyväksyminen. Toki tämä siis on myös paikkakuntasidonnaista, mutta siis tämänhetkisessä työpaikassani on esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvat ennemminkin normi, kuin poikkeus. Kaupunki on täynnä värillisiä ihmisiä - itse kuulun tässä mielessä siis vähemmistöön, valkoisella ihonvärilläni. On amerikkalaista, eurooppalaista, hispaania, aasialaista - demokraattia ja republikaania. Mustien ja valkoisten, hispaanien ja intialaisten perheitä - ja monen, monen sävyisiä lapsia. Kaikilla yhtälainen oikeus asua tässä maassa, ja tehdä töitä unelmiensa eteen. Erilaisuudesta huolimatta toisen ihmisen hyväksyminen on täällä kaukana siitä, mihin Suomessa on totuttu. Toki varmaan tänä päivänä Helsingissäkin saa jo eriväriset (tai esimerkiksi sateenkaari-) perheet kulkea melko lailla rauhassa - mutta silti vielä normista kauas poikkeavana. Vaikka kukaan ei osoita tikulla, niin huomiota ja supinaa erilaisuus Suomessa herättää. Hyvässä ja pahassa. [Erilaisuuden kunnioitus ja arvostus ovatkin sitten vielä kaksi eri asiaa. Niihin palajan ehkä jonain kauniina päivänä. Ehkä.] Amerikka 3 - Suomi 1.

Kansallisidentiteetti. Suomalaisissa ja amerikkalaisissa yhdistävintä on ehkä se, että olemme molemmat kovin ylpeitä kansallisuudestamme. Toki tämän ilon ja ylpeyden esittämisessä on melko suuria vaihteluita - mutta yhdistävä tekijä silti. Suomalainen on sisimmässään ylpeä, kun ulkomaalainen tietää tai tunnistaa jonkun lukuisista kansallissankareistamme. Kun media maailmalla nostaa jonkin suomalaisuuden osatekijän otsikoihinsa, pääsee se takuuvarmasti myös suomalaislehdistön kautta koko kansan tietoisuuteen. Useiden päivien ajaksi. Suomen lippua salkoon nostettaessa hymistään hiljaa itsekseen Siniristilippua, ja itsenäisyyspäivän vastaanoton liikuttavimpana hetkenä pidetään sitä, kun se itsenäisyydestämme taistellut, vanhin elossaoleva veteraani lähestyy rollaattorinsa kanssa tasavallan presidenttiä, toivottaen tälle hyvää itsenäisyyspäivää.

Amerikkalainen kyynelehtii kansallislaulunsa 'land of the free - home of the brave' -sanonnalle. Hän on ylpeä tähtilipustaan - joka on salossa (kotona, koulussa, autossa, rannalla...) vuoden- ja vuorokauden ajasta riippumatta. Itsenäisyyttä juhlitaan valtavin ilotulituksin, keskellä kauneinta kesää. Ja ne sadat tuhannet sotien veteraanit - nuoret sekä vanhat - ovat jatkuvasti kansalaisten tuen kohteena. 'We support our troops' sanoo Mäkkärin rekkakin. Amerikkalaista ei niinkään kiinnosta, mitä muu maailma heistä ajattelee - mutta suurella kiinnostuksella ja ystävyydellä hän toivottaa ulkomaalaisen naapurustoonsa ja ystäväpiiriinsä. Ja kärsivällisesti neuvoo ja opastaa uutta tulijaa maan tavoille. Koska jos ei hänen omansa, niin ainakin jonkun tutun tutun sukujuuret ovat juuri siitä maailmankolkasta kotoisin. Amerikka 4 - Suomi 2.

Rakkaimmat ihmiset - perhe, suku ja ystävät ovat (ja pysyvät) kuitenkin Suomessa. Vaikka täällä on tavannut ja tutustunut kymmeniin ihaniin ihmisiin - niin vuosi (tai puolitoistakin) on hurjan lyhyt aika syvällisemmän ystävyyden ja yhteyden luomiseen. Ettei tarvitsisi jatkuvasti selittää, että 'olen tätä mieltä, koska...' Tai, että 'kuten silloin kerran olikin puhetta, niin..' Voisi vaan olla oma hurmaava itsensä, joku jolla on historia - ja oma tarinansa sekä paikkansa maailmankaikkeudessa. Ilman, että sitä tarvitsee jatkuvasti olla kertaamassa ja selittämässä. Amerikka 4 - Suomi 3.

Sosiaalisuudestaan huolimatta (tai ehkäpä juuri sen tähden) useilla amerikkalaisilla on keskimäärin kolibrin keskittymiskyky. Koko ajan pitää olla tekemässä kaikkea, eli ihmekös se, jos ei ihan jaksa sataprosenttisesti keskittyä siihen, mistä eilen (tai tunti sitten) oli puhetta. Paikalliseen keskustelukulttuuriin kuuluu myös kumppanin vapautunut keskeyttely - vaikka sitten kesken lauseen. Suomalaiseeen, astetta kunnioittavampaan dialogiin (jossa jopa kuunnellaan vastapuolen asia loppuun, ja aloitetaan argumentointi vasta kohteliaan tauon jälkeen, näin kärjistetysti) tottuneelle oli semisti hämmentävää alkuaikoina havaita, että lause jäi enemmän sääntönä kuin poikkeuksena kesken - kun juttukumppanille tuli joku Todella Tärkeä Asia mieleen. Mikä siis piti suhauttaa ilmoille samoin tein. Nykyään ei edes jaksa ärsyttää - kuulijahan siinä jää hyvien juttujeni hilpeistä loppuhuipennuksista paitsi. [Ja joo - on myös oppinut tiivistämään tärkeimmät asiansa lauseen neljään ensimmäiseen sanaan... Hi.] Amerikka 4 - Suomi 4.

Tasapeliin on hyvä jättää juttu tällä kertaa - lupaan kuitenkin, että aiheeseen palaan vielä. Ja pliis - jättäkee kommenttia. Etenkin, jos olette eri mieltä... :)

Ps. valtava megapostaus. Onnittelut, jos pääsit tänne saakka. \o/

7 kommenttia:

Kaarina kirjoitti...

Lisäisin näihin kuulutuksiin kyllä ehdottomasti "ekskjuusmiin", jota viljellään jenkeissä aina ja kaikkialla. Jos suomalaisilla olisi siihen hyvä sana (joku parempi kuin nöyrä "anteeksi"), niin sitä sopisi kyllä viljellä täälläkin... Ekskjuusmiin avulla voi kätevästi ja kohteliaasti ilmoittaa haluavansa ohi ilman ihokosketusta, tahtovansa hieman huomiota tai muuten vain ilmoittaa olemassa olostaan. Kätevä värkki sanaksi! Ei tarvitsisi nenä tuhisten punkea ruokakaupan ruuhkassa ostokärryn kanssa toisia rumasti mulkoillen, koska "anteeksi, voisitteko hieman väistää" on kuitenkin liian pitkä lause sanottavaksi ääneen. Piste Amerikkaan!

yökkönen kirjoitti...

Etunimittelyn sisar on hanittelu silloin, kun ei tiedetä toisen nimeä. Eli siis esim. kaupassa, kun kyselet viattomasti ventovieraalta myyjättäreltä, että löytyisiköhän näitä kenkiä toista kokoa, niin tarkastuksen jälkeen vastaus on "I'm sorry honey, that's the only size we have left". Missä vaiheessa mun reaktio on aina sama: "... mä mikään hani sulle oo!" Joo, ärsyttää ihan suunnattomasti - yks miinuspiste jenkeille.

Mari kirjoitti...

Hih. Tars ehkä tehdä vertailua Suomen ja Saksan välillä, joskus.

Nimen yliviljely keskustelussa on ärsyttävää, Kirsusein. Eikö olekin näin, Kirsusein? Kirsusein, koska postaat quesadillojesi reseptin?

Kalu kirjoitti...

Viimeviikonlopun vietin kotiseudullani. Onhan sinne mentävä kun siellä joskus jotain järjestettyä toimintaa tapahtuu (siis sen lisäksi että nuoret pojat hyppivät huvikseen parvekkeelta, kuolemaansa).

Suurta yleisöjuhlaa viettämään oli saapunut aimo läjä kauas tai lähemmäs kadonneita tuttuja. Vastaan tepastellessaan ihmiset eivät EDES TERVEHDI toisiaan. Huomatessaan tutun henkilön lähestyvän katse käännetään vaivaantuneena äkkiä jonnekin muualle. Siis miksi näin?! Eihän sitä tarvitse jäädä juttelemaan jos ei oikeesti halua/jaksa/kiinnosta. Ei tarvitse elämäntarinaansa vuodattaa, mutta olisi ihan kiva edes moikata. Paras oli entinen lukion luokkakaveri, jonka kanssa olimme yhdessä oppilaskuntatoiminnassa ja jonka mm. kyytsäsin ensimmäisenä aamuna suorittamaan asepalvelustaan. Hän on auliisti moikkaillut kyllä tavatessamme ohimennen maailmalla, mutta toissapäivänä tavastessa entisellä kotipaikkakunnalla hän jäi ensin tuijottamaan meikäläistä kuin mykkä v*ttua ja sen jälkeen hän rynnisti melkein pakokauhun vallassa takaisin tulosuuntaansa... Ei voi ymmärtää. Ehkä paikkakunnan juomaveteen lisätään jotain vai mikä tuossa on takana? Pelko, häpeä, ylpeys, välinpitämättömyys...

Tuttuja näkyi ehkä puolensataa, alle kymmenen tervehti kuten sivistyneisiin käytöstapoihin kuuluu.

Kirsi kirjoitti...

I feel your pain, people. Hanittelu semisti harmittaa (ei aina kyllakaan) - ekskjuusmiittelu puolestaan ei. Ja marille on postia tuossa yllaolevassa postauksessa.

Olen myos havainnut olevani vanha eukko siita yksinkertaisesta syysta, etta mua 'maa'am'itellaan taalla (erityisesti mustien taholta) ihan jatkuvasti. Nuoret tsibut on 'miss'eja - mutta me haahkat vaan vedellaan matamikategoriassa. Saattais hieman naama reveta, jos Helsingissa makkarin tati rouvittelisi - kun en tadittelyynkaan ole oikein ehtinyt tottua. Paitsi siis tatilasten suusta...

Maassa maan tavalla.

Ps. Kal-el. Tuu tanne. Maa voin jopa jutella sun kaa. Tai kattoa sua pain.. :)

Kalu kirjoitti...

Keski-ikä alkaa kolmestakymmenestä, maa´aaaam!

Anonyymi kirjoitti...

Olipa mielenkiintoista luettavaa. Voi kun täällä Suomessakin olisi vähän vapautuneempaa, siis että voisi vaikka ventovieraan kanssa vaihtaa muutaman sanasen ilman että se tarkoittaa mitään. Suomessa ihmiselle puhuminen on niin kamalan VAKAVAA. Tietty voishan sitä itsekin alkaa oma-aloitteisesti puheliaammaksi, mutta enkö mä olis silloin ihan outo??? Joo, ja ite törmään joskus siihen, kun oon jotenkin omaksunut sellaisen keskeyttävän keskustelukulttuurin, johon joskus intoudun Suomessakin, niin ihmiset todella ärsyyntyy täällä siitä...:-( Vaikka ei ole tarkoitus.

Mielenkiinnolla muuten odotan postauksiasi sitten, kun tulet takaisin Suomeen... että mikä sitten ihmetyttää...

s.u. oulusta