tiistai 29. syyskuuta 2009

Sensei in the City

Oli muistaakseni aiemmin puhetta kollegastani Brianista, joka lähti elokuun alussa vuoden opettaja-komennukselle Japaniin. [Täällä on sellainen Japanin valtion rahoittama JET -ohjelma, jonka mukana ihan tavis-enkunpuhuja voi värväytyä japanilaiseen kouluun englanninopettajaksi.. Riippumatta siis siitä, että onko niitä auskultointeja ja muita pedagokisia opintoja suoritettuina eli ei]. Brian haki ja tuli ko. ohjelmaan hyväksytyksi - ja siis aloitti matkansa maailmalla tuossa pari kuukautta aiemmin.

Nuoren, aivan supersosiaalisen miehen taival Shizuokassa on hänen omien sanojensa mukaan alkanut melko kurjissa merkeissä. Kämppä oli edellisen (opettaja-) asukkaan jäljiltä paskan ja homeen peitossa. Lämmintä vettä, netistä nyt puhumattakaan ei alkuunsa ollut. Pyörän lukon avain oli kätevästi entisen omistajansa taskussa - New Yorkissa. Uusi koti vilisi paitsi torakoita ja muurahaisia, myös kaikenkarvaisia muita liskoja ja kiitäjiä. Ja kaiken hyvän päälle se Elämän Suuri Rakkaus oli kahden viikon etäsuhteen jälkeen mukavasti ilmoittanut suhteen päättymisestä - Skypechatin välityksellä.

Needless to say, että olen ollut kundin jaksamisesta huolissani. Hän lähti kuitenkin niin suurin odotuksin maailmalle - ja kun tunnetusti amerikkalaisten keskustelukulttuurissa (sekä epäonnistumisten käsittelyssä) on ehkä semisti parantamisen varaa.. Tsemppiviestejä - ja sitä hetkessä elämisen taitoa olen hänelle yrittänyt täältä käsin toitottaa. Että minuutti ja tunti kerrallaan tulee uskoa ja toivoa tulevaan aina lisää. Ja että lopulta olo alkaa olla jo ihan ihmismäinen - kaiken maailman vastoinkäymisistä huolimatta. Tai ainakin niin toivoisi.

Jotenkin sitä kai on peilannut omaa olemistaan Brianin kautta; kuinka hankalaa on myöntää epäonnistumisen tunne, tai se että kaikesta ulkomaankomennus-hehkutuksesta huolimatta voi vaan aikuistakin joskus itkettää niin, että meinaa henki salpautua. Kun ei jaksa edes ajatella viikon päähän - ylihuominenkin tuntuu täysin ylitsepääsemättömältä.

Tänään sain Brianilta ensimmäisen viestin, pitkästä aikaa. Kuulemma 1/6 komennuksesta on takana, ja nyt alkaa henki kulkea niin vahvana, että voi taas viestiä ystävilleen. Piiiitkän mailin silmiä avaavin kohta oli kertomus viikonloppureissusta Hiroshimaan.

"Hiroshima was very powerful and I was very impressed by its reinventing itself as a city of world peace and hope. The museums and monuments left us with a heavy somber feeling, so we really needed to hit the town that night -- and stumbled upon a fantastic country western bar in downtown Hiroshima. The band and all the cliental were Japanese, everyone clad in cowboy hats, flannel, blue jeans, and boots. They were awesome- everyone singing along to the best of Nashville.

I didn’t think of it then, but I think now what a great testament that is to a hopeful future. 65 years ago,
our countries were mortal enemies, and now we are singing Kenny Rodgers in katakana together, eating sushi while wearing a cowboy hat, in the city that in one unforgettable and devastating moment, began to bring the world’s bloodiest war to an end.

It’s surreal and wonderful."


Oli helpottavaa lukea ystävän kotoutumisesta. Siitä, kuinka aurinko pikkuhiljaa pilkistää myös hänen elämäänsä vieraassa maassa. Ja jotenkin saamani sähköposti sopii mitä mainioimmin syyskuun viimeisen viikon tunnelmaan.

Jokainen syksy pitää sisällään hiljaisen lupauksen keväästä.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Sanaton syyskuu

Jotkut viettää tipatonta tammikuuta (tai tyyskuuta, kuten eräs isäni) - toiset sanatonta syyskuuta. Vrt. viime vuoden(kin) kirsuseinin syyskuiset hulinat.

Mutta. But. Men. Aber.

Hän on palannut. Sekä blogistaniaan että Amerikoihin. Villin radiohiljaisuuden takana erityisesti seuraavat asiat:

- Syyskuinen kesäloma kauniissa Pohjolassa.

Vietin siis kaksiviikkoisen kotikonnuilla Oulussa - ja muutaman päivän myös maamme pääkaupungissa. Perhettä, ystäviä, työkavereita -- ja hammaslääkäriä tapaillen. Mental note to self: loman ohjelmana juurihoito (kokonaisuudessaan neljä visiittiä Valkealinnan hampaaseen) voittaa kyllä mennen tullen edellistä Suomen-vierailua leimanneen Noron. Ei niin, että kumpaakaan kovasti kenellekään suosittelisin, mutta silti.

Suomessa oli mukavaa, ja kivaa, ja rentouttavaa ja kaikkia muitakin positiivisia attribuutteja. Yllättävän vähän ahdisti suomalaisten jäykistely ja myrkynniellyt olemus - tai sitten onnekkaasti vietin aikaani vain ihanan sympaattisten ja hymyileväisten ihmisten seurassa. Mene ja tiedä.

Pikkupojat (eli tätilapset) oli kasvaneet kohisten - nuorimmainen oppinut paitsi kävelemään, myös hyppimään sitten viimenäkemän. Molempia taitoja esiteltiin siis jo Oulunsalon lentokentällä, kun Amerikan-täti raportoi kadonneita matkalaukkujaan lentoyhtiön virkailijalle. Isommat pojat norkuivat tuliaisia, istuivat sylissä kuunnellen Lehmän ja Variksen sekoiluista kertovia satuja, ihmettelivät takapihan punalakkisia myrrrrkkysieniä. Toisen kertomuksen mukaan niitä nimittäin oli siellä ainakin kaksikymmentätuhatta!

Täti puolestaan ihmetteli rakennekynsien kätevyyttä lihasulan marttana: voin luvata, että karjalanpiirakoiden rypyttäminen käy helpommin ilman ylimääräisiä tekokynsiä, kuin niiden kanssa. Lisäksi fiilisteltiin rapukautta sukumme ensimmäisillä rapujuhlilla: suvun pienimmät olivat silminnähden otettuja aikuisten taidoista räpeltää noiden haisevien punaisten örveleiden kanssa (rapujen siis) - ja kyvystä laulaa ukkonooaa ruokapöydässä, täysin väärillä sanoilla.

Helsingin-reissuun puolestaan mahtui uraneuvottelua, kampaajavierailua ja suunnilleen kaikkien Parhaiden Kavereiden näkemistä. Drinksuilla ja dinnerillä, myöhäisellä synttärilounaalla, Access Denied -sitseillä - ja lauantaisilla elonkorjuujuhlilla. Oli ihan ihana nähdä, piiiiiiiiiitkästä aikaa. Mutta sunnuntaina aamulla oli kyllä jo sellainen olo, että ihan kiva päästä vaihteeksi rauhoittumaan omaan elämääni tänne Atlantin taakse. Melkoisen hektistä paikasta toiseen ravaamista ja sosialisointia.. *wirn*

- Lokakuinen konferenssimatka Bangkokiin.

Lähestyy siis huimaa vauhtia tämä meikäläisen komennusuran huipennus. Asiat alkaa olla kasassa - mutta toki viimeiseksi pariviikkoiseksi on melko lailla vielä tuolla työrintamalla tekemistä. Ja jottei vallan vuorokaudesta tunnit loppuisi, niin lupauduin vaihtareiden New Yorkin -matkan valvojaksi ensi viikolle (ilmaiseksi mm. Broadwaylle Mamma Miaa katsomaan!), ja sitten Sveitsiin vanhojen ystävien häihin sillä seuraavalla. Jos noissa häissä jaettaisiin palkintoja vieraiden suurimmasta hiilijalanjäljestä, niin pääsisin kyllä ehkä palkintosijoille - lennän siis paikalle häitä edeltävänä päivänä Washingtonista, ja jatkan seuraavana sitten Bangkokiin. Hihi.

Kuukauden päähän kun pääsisi, niin olisi olemisessa paljon enemmän varaa löysäillä - ja nautiskella.

Ps. Kuvapäivityksiä loma-aktiviteeteistä seuraa, kunhan saisin aikaiseksi ladata kameran akun. Ja löytäisin ne piuhat. Eli mennee ehken hetki.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Karjalanpiirakka


Sen siitä sitten saa, kun ei viikkoihin taas muista elämästään kirjuittaa. Olisi ehken tuhat pientä ja äärettömän merkityksetöntä tarinaa kerrottavana. Mistäköhän lienee aloittaisi...

Kuvassa Appalakkien vuoristoa meidän staff retreatin kämpiltä katsottuna.

Viikonloppuna oli Eräässä Baarissa tapaamani kokki-Mikon** syntymäpäivä. Koskapa Mikko on viimeisen vuosikymmenen työskennellyt erään yhteisen kotimaamme suurlähetystössä, oli kutsu ko. kinkereihin mitä vitsikkäin yllätys. Mentiin silti - jos ei muuten, niin siitä ilosta, että kanssasuomalaisia kokkeja on aina kiva juhlia. Ja kylläpä olikin kemut: suurlähettilään residenssissä notkui pöydät kansainvälisistä herkuista, baarissa oli sopivasti kuohuvaa - ja ulkoilman noin tuhat lämpöastetta loivat kyllä oman säväyksensä juhlatunnelmaan.

Buffet-pöytä. Need I say more?

Vedin navan täyteen karjalanpiirakoita ja munavoita (sekä sen miljoonaa muuta sorttia), kilistelin kuohuvalla - ja yritin esittää pätevämpääkin seurapiirisuhisijaa. Jatkettiin iltaa cocktaileilla Dupont Barin loungessa: cosmot oli paitsi hinnakkaita, myös mukavan virkistäviä. Ja siinä drinksulasi kädessään oli hyvä kurkkia baarin telkkarista Ted Kennedyn hautajaissaattoa, joka siis otti tapahtuakseen suunnilleen tuossa mun takapihalla.

Kymmenen dollarin drinksujen seuraksi saa samalla rahalla myös gourmet-raksuja. Vihreät on ehkä maailman vitsikkäimpiä wasabi-herneitä. Meinaa taju mennä kun tunkee poskensa niitä täyteen...

Kirjapiiri puolestaan kokoontui kaupungin kattojen yllä: viiniä ja viisaita sanoja riitti sunnuntai-illasta huolimatta.

Aurinko laski Washingtonin yllä.

Ja eilinen siis huipentui hillittömään jännitysnäytelmään edustamani nuorisojärjestön toimesta: täällä nimittäin laki ja asetus sanoo, että vaihto-oppilaan perhe- ja koulutiedot tulee olla virkamiesten kirjoissa ja kansissa (eli sähköisessä järjestelmässä) 31.8. kello 00.00 mennessä. Tahi muuten ei nuorisolla ole maahan asiaa. Eilisaamulla (eli keskimäärin 15h ennen kyseistä takarajaa) perheettä oli vielä useampi kymmenen nuorta; ja siinä sitä sitten ilta vierähti tuloslistaa netistä tarkkaillessa.

Asiaan yhtään perehtyneet voinevat kuvitella seurueemme tuuletukset kello 23.54, kun viimeiset neljä oppilasta siirtyivät luokasta 'avoin' luokkaan 'sijoitus vahvistettu'... Vaikka kesä on ollut aiheen tiimoilla melkoisen haastava - lähinnä siis taloudellisen tilanteen puolesta - niin kyllä oli taas jotenkin siunattu olo, kun kaikille nuorille löytyi koti Amerikoista, ja pääsevät oman Jenkkiseikkailunsa alkuun vielä tällä viikolla...

Huomenna kiivasta pakkausta, torstaina vielä saksalaisvieraiden viihdytystä - ja perjantaina sitten nokka kohti Lontoota ja Helsingforsia. Täällä lähtökuopissa jo sudin, enkä kyllä millään malttaisi enää kolmea yötä vartoa... Ihan kuin jouluaattoa odottelisi, heh.

ps. Autotallista hävisi jonninsortin 'power tool'. Naapurustossa oli varastettu muutama pyörä, ja murtauduttu myös pariin autoon. Nyt on sitten neighborhood watch valjastettu keski-ikäisen, harmaantuvan mustan miehen jahtiin. On kuulemma pollareiden vanha tuttu. Hyy, edelleen..!

**) Muistelin, että olisin joskus kirjoitellutkin aiheesta, mutten löytänyt ko. tekstiä.. Siis tosiaan keväällä työporukan illallisreissun päätteeksi päädyttiin yhdelle [oikeasti!!] paikalliseen kuppilaan, niin bongasin sieltä viisihenkisen kundiporukan, jonka aksentit paikallistivat heidät suoraan Vanhalle Mantereelle. Kysäisin ennen poistumistani lähimmältä kundilta aiheesta - ja hän siis osoittautui suomalaiseksi lähetystökokiksi - muiden edustaessa samaa ammattia akselilla Norja-Tanska-Belgia. Ollaan muutaman kerran tavattu samoissa merkeissä, ja tosiaan edustamani nuorisolaisjärjestö oli hänellekin kovin tuttu...