tiistai 29. syyskuuta 2009

Sensei in the City

Oli muistaakseni aiemmin puhetta kollegastani Brianista, joka lähti elokuun alussa vuoden opettaja-komennukselle Japaniin. [Täällä on sellainen Japanin valtion rahoittama JET -ohjelma, jonka mukana ihan tavis-enkunpuhuja voi värväytyä japanilaiseen kouluun englanninopettajaksi.. Riippumatta siis siitä, että onko niitä auskultointeja ja muita pedagokisia opintoja suoritettuina eli ei]. Brian haki ja tuli ko. ohjelmaan hyväksytyksi - ja siis aloitti matkansa maailmalla tuossa pari kuukautta aiemmin.

Nuoren, aivan supersosiaalisen miehen taival Shizuokassa on hänen omien sanojensa mukaan alkanut melko kurjissa merkeissä. Kämppä oli edellisen (opettaja-) asukkaan jäljiltä paskan ja homeen peitossa. Lämmintä vettä, netistä nyt puhumattakaan ei alkuunsa ollut. Pyörän lukon avain oli kätevästi entisen omistajansa taskussa - New Yorkissa. Uusi koti vilisi paitsi torakoita ja muurahaisia, myös kaikenkarvaisia muita liskoja ja kiitäjiä. Ja kaiken hyvän päälle se Elämän Suuri Rakkaus oli kahden viikon etäsuhteen jälkeen mukavasti ilmoittanut suhteen päättymisestä - Skypechatin välityksellä.

Needless to say, että olen ollut kundin jaksamisesta huolissani. Hän lähti kuitenkin niin suurin odotuksin maailmalle - ja kun tunnetusti amerikkalaisten keskustelukulttuurissa (sekä epäonnistumisten käsittelyssä) on ehkä semisti parantamisen varaa.. Tsemppiviestejä - ja sitä hetkessä elämisen taitoa olen hänelle yrittänyt täältä käsin toitottaa. Että minuutti ja tunti kerrallaan tulee uskoa ja toivoa tulevaan aina lisää. Ja että lopulta olo alkaa olla jo ihan ihmismäinen - kaiken maailman vastoinkäymisistä huolimatta. Tai ainakin niin toivoisi.

Jotenkin sitä kai on peilannut omaa olemistaan Brianin kautta; kuinka hankalaa on myöntää epäonnistumisen tunne, tai se että kaikesta ulkomaankomennus-hehkutuksesta huolimatta voi vaan aikuistakin joskus itkettää niin, että meinaa henki salpautua. Kun ei jaksa edes ajatella viikon päähän - ylihuominenkin tuntuu täysin ylitsepääsemättömältä.

Tänään sain Brianilta ensimmäisen viestin, pitkästä aikaa. Kuulemma 1/6 komennuksesta on takana, ja nyt alkaa henki kulkea niin vahvana, että voi taas viestiä ystävilleen. Piiiitkän mailin silmiä avaavin kohta oli kertomus viikonloppureissusta Hiroshimaan.

"Hiroshima was very powerful and I was very impressed by its reinventing itself as a city of world peace and hope. The museums and monuments left us with a heavy somber feeling, so we really needed to hit the town that night -- and stumbled upon a fantastic country western bar in downtown Hiroshima. The band and all the cliental were Japanese, everyone clad in cowboy hats, flannel, blue jeans, and boots. They were awesome- everyone singing along to the best of Nashville.

I didn’t think of it then, but I think now what a great testament that is to a hopeful future. 65 years ago,
our countries were mortal enemies, and now we are singing Kenny Rodgers in katakana together, eating sushi while wearing a cowboy hat, in the city that in one unforgettable and devastating moment, began to bring the world’s bloodiest war to an end.

It’s surreal and wonderful."


Oli helpottavaa lukea ystävän kotoutumisesta. Siitä, kuinka aurinko pikkuhiljaa pilkistää myös hänen elämäänsä vieraassa maassa. Ja jotenkin saamani sähköposti sopii mitä mainioimmin syyskuun viimeisen viikon tunnelmaan.

Jokainen syksy pitää sisällään hiljaisen lupauksen keväästä.

Ei kommentteja: