lauantai 28. marraskuuta 2009

Oman elämänsä McGyver


Olen vissiin joskus aiemminkin maininnut, kuinka mukavaa on olla perhekuntansa ainoa asukas. Esimerkiksi silloin, kun uunista irtoaa luukku, kun IKEAsta ostettu pienehkö huonekalu täytyy koota, kun kotona pörisee ampiainen, kun lieteen tulee jonninsortin oikosulku tahi muu sähköhäiriö ja/tai kun keittiöstä löytyy hiiri.

Jotenkin kuitenkin olen kuitenkin onnistunut elämässäni pääsemään 31 vuoden viisaaseen ikään, sen suuremmitta paskahalvauksitta ja ahdistuksitta. Enkä ainakaan ole rynninyt suin päin suhteeseen epämääräisten tahojen kanssa vain siitä ilosta, että arki yksinasuvana naisihmisenä vituttaisi..

Tähän aamuun asti siis - kun yksi kappaletta satavuotiaan talon vessanpönttöjä päätti ykskaks yllättäen ilmoittaa olevansa tukossa. Kaikkineen. Ei auttanut sellaisella kumitötsällä (anopiksi ja tulisuudelmaksikin niitä imukupin näköisiä asioita netissä kutsuttiin) luttuutus, ei huuto eikä kiljunta. Luojan lykky, että naapurin netti kuitenkin toimi - google nimittäin tiesi ratkaisun tähänkin dilemmaan.

Kehotettiin ystävällisesti kaatamaan kahvikupillinen ruokasoodaa jumivaan pönttöön, kertoipa joku homman tehostamiseksi käyttäneen lisäksi myös lurauksen lämmitettyä etikkaa. Niinpä siis allekirjoittanut marssi lähikauppaan sooda- ja etikkaostoksille. Ja kotiinpäästyään heitti ensin pönttöön soodat, ja viiden minuutin päästä muutaman desin kattilassa lämmitettyä etikkaa. Valtava suhina ja kuplinta kävi altaassa (joku kemisti osannee kertoa selittyksen hapon ja emäksen kohtaamisesta kirsun vessanpöntössä), ja muutaman kerran vetelyn jälkeen kuuluu pöntöstä mukava lurina ja kohina - aivan kuin vanhaan hyvään aikaan.

[Disclaimerina tähän väliin: kyseisellä sivulla myös ehdottomasti kiellettiin etikan ja soodan käyttö, JOS pönttöön on menty jo käyttämään jotain kaupallista tukoksenräjäytys-ainetta. En siis ota vastuuta siitä, jos kokeilet vinkkiä jonkun nettihaun perusteella tänne navigoituasi - ja päädyt räjäyttämään talosi koko putkiston, tukoksen lisäksi...!]

Needless to say, olen myöntänyt itselleni sapattivapaata omasta elämästäni nyt ainakin seuraavaksi kolmeksi tunniksi. Ehkä askartelen illalla (jos siis mitään valtavaa räjähdystä ei seuraa tämän toimenpiteen jälkimainingeissa) itselleni myös valtaisan McGyver-kruunun sekä diplomin, ja lähden ne päässä (sekä hammastikkuja, rautalankaa ja topsipuikkoja käsveskassa) DC:n yöhön... Tai sitten en. Huomenna nimittäin alkaa Elämäni Consuelana -sarjan uusinta: mun pitää ihan oikeasti alkaa pikkuhiljaa raikota tätä tavaramerta täällä. Kamaa kylmästi vaan roskiin, tai kierrätykseen! Lento joulun viettoon Suomeen lähtee melko lailla tasan kolmen viikon päästä - ja sen jälkeen onkin napakka kuukausi saada elämänsä kasaan, ja takaisin sinne Suomeen.

Ps. Majataloni tyhjeni eilen - ja samalla löi lapun luukulle. Melko miehekäs määrä oli ystäviä ja kylänmiehiä Amerikan-vierailulla kotonani. Lopullinen vierasmäärä on nimittäin melko lailla tasan 36 henkeä. [Suoraan verrannollinen tuohon vierailijablogin hurjaan kahteen (!!) kirjoitukseen, vai kuinka?] Kasasin myös eilen netissä täällä napsimistani kuvista vuoden 2010 seinäkalenterin, ja nyt mietin pienessä pääkopassani, että haluaisikohan joku BB-vieras (tahi muu ystävällinen taho) tilata sellaisen myös itselleen..? $15 huokeaan hintaan - toimitus postitse joulunpyhinä. Saa jättää viestiä kommenttilaariin, jos moinen kiinnostaa... *wink*

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Kiitos paivallisesta


Huomenna on Thanksgiving, eli Kiitospaiva. Amerikan historiaa tuntemattomille (eli esimerkiksi meikkis meikalainen) kerrottakoon, etta vuonna 1620 satakunta uskonsa vuoksi vainottua puritaania pakeni Isosta-Britanniasta Hollantiin, ja siita edelleen Englantiin, josta heidan matkansa jatkui kohti USA:n itärannikkoa. Marraskuussa 1620 joukkio rantautui Cape Codiin, jonne he perustivat Plymouthin kaupungin.

Siirtolaisten saapuessa syksy oli liian pitkällä useimpien istutusten tekemiseen ja he kärsivät tuoreen ruuan puutteesta. Kun vielä ensimmäinen talvi uudella mantereella oli epätavallisen ankara, puolet siirtokunnan jäsenistä kuoli. Kevään tultua paikallisen intiaaniheimon edustaja teki sopimuksen rauhaomaisesta rinnakkainelosta uudisasukkaiden kanssa ja lahjoitti tulijoille ruokaa seka opetti heidat kalastamaan, metsästämään ja viljelemään maissia. Seuraavana syksynä uudisasukkaat juhlivat ensimmäistä omaa satoaan naiden pelastajiensa kanssa, kolmen paivan ajan.

Kansallisen luonteen Kiitospäivä sai taalla vasta pari vuosisataa myohemmin, kun presidentti Lincoln vuonna 1863 julisti marraskuun viimeisen torstain päiväksi, jolloin kiitetään ja ylistetään Jumalaa.

Tana paivana miljoonat ja miljoonat amerikkalaiset ovat matkalla kotiin. Lentaen, autolla, junissa ja busseissa. He keraantyvat huomenna illallispoytaan perheenjasentensa, sukulaistensa ja ystaviensa kanssa - nauttiakseen vuoden perinteisimman illallisen. Kalkkunaa, bataattia, karpalohilloa, perunamuusia, kurpitsapiirakkaa -- kaikkea niin paljon, etta napa raikaa. Perheen lapset kisailevat kalkkunan wishbonen (linnun pieni Y:n muotoinen luu) katkaisusta: pidemman luunpatkan saanut kuulemma on onnekas seuraavan vuoden. Ja illalla maataan sohvalla valtavasta ateriasta taintuneena, jalkapalloa katsellen.

Itse menen huomenna aamupaivalla naapuruston ravintolan patiolle pystytettyyn kodittomien (ja muutenkin vahaosaisten) kiitospaivan ruokatapahtumaan. Tapahtuma on saanut alkunsa naapuruston vapaaehtoistempauksena: kukin tuo paikalle sen mita kykenee - ja ruoka jaetaan tosiaan kaduilla asuville ja muutenkin nalkaisille. Meinasin illalla pyorayttaa elamani ensimmaiset kurpitsapiirakat, ja vieda ne sinne mukanani. Jollekin enemman niita tarvitseville.

Iltapaivasta ajellaan kapverdelta adoptoidun Joy-nimisen kollegani kotiin. Han (paikalliseen tapaan) sydamellisena ihmisena kutsui minut kotiinsa viettamaan Kiitospaivaa perheensa ja ystaviensa kanssa. Kurpitsapiirakoiden lisaksi kirsuseinin keittiossa vasataan tanaan siis myos savulohimoussea - kun jenkkityyliin paivallisvieraat tuovat kukin jotain myos mukanaan. Enka nyt suomalaisempaa reseptia tahan hataan keksinyt kuin tuon moussen. We'll see. [Google onneksi tiesi kertoa liivatelehtien suhteen paikallisiin liivatejauhopusseihin - eli ehken kuitenkaan saa aikaiseksi valtavaa liisteria, vaan ihan ihmismaista sapuskaa..?]

Oikein reipasta Kiitospaivaa siis itse kullekin sielulle. Vaikken niin Jumalaan uskokaan, niin silti on elamassani lukuisia asioita, joista olla valtavan kiitollinen. Kuten varmasti suurimmalla osalla meista...

ps. Piti siis myos mainostaa valtavia sosiaalismediallisia purkauksia taalla Kirsulandiassa. Tuossa oikealla on siis nyt mun lukuisat (!) Twitter-feedit - ja slideshow'hun vaihdoin uudempia kuvia. Picasasta. Ihan valtava teknillinen wizard olen siis, hehe.

lauantai 21. marraskuuta 2009

Lihapullista

Sodankyläläisyleisön pyynnöstä, tässäpä lihapullareseptiikkaa Intternetin ihmeelliselle aallolle.

Kirsun herkullisiin lihapulliin tarvitaan

400g jauhelihaa
1 prk kermaviiliä
1 pss ranskalaista sipulikeitto -ainesta
3-4 rkl korppujauhoja
1 muna
turaus (2-4 rkl) sinappia
loraus soijakastiketta
mauste- tai mustapippuria
(tabascoa tai esim. cayennepippuria maun mukaan)

Ja näin se käy.

Kulhossa sekoitetaan kermaviili, sipulikeittopussi (siis Knorrin tms. pussikeittoainekset sellaisenaan) ja korppujauhot. Annetaan turvota 5-10 minuuttia. Lisätään taikinaan liha, muna, kaikki mausteet ja vaivataan käsin tasaiseksi. [Rakennekynsien käyttäjät, kannattaa laskea kynnet a) ennen ja b) jälkeen vaivausoperaation.]

Mausteiden kanssa (pippurit, soija, sinappi jne) saa olla melko liberaali: itse loiskin joukkoon mitä kaapista sattuu löytymään, sen suurempia mittailematta. Jos haluaa maistaa seosta, niin mikrossa voi esimerkiksi kypsentää pienen taikinanokareen ja siitä sitten arvioida tarvitaanko jotain vielä lisää.

Pullat voi pyöritellä joko uunipellille tai paistinpannulle (öljyisin käsin, niin tulee nätimpiä), ja sitten vaan kypsentämään. Pannulla paistelle öljy-voiseoksessa. Tai uunissa, leivinpaperin päällä. Uunissa tulee isommat annokset hurjan näppärästi - 225C ja sellaiset parisenkymmentä minuuttia. Kunnes ovat ruskeita siis.

Itse tarjoilen lihapullat jauhoisista perunoista tehdyn pottuvoin ja perinteisen ruskean kastikkeen kera. Soosiin kun lisää valmistusvaiheessa nokareen vahvaa koskenlaskija-juustoa ja turauksen sinappia - niin avot!!

torstai 19. marraskuuta 2009

Seurapiirien rytketta

Viime viikonloppu kului mainiosti Amerikan-siskoni Shellyn kanssa kotikaupunkia ihaillessa. Tehtiin kaikki turisteille suunnatut temput - monumentteja kuunvalossa, Valkoisen talon pihamaan ihastelua, Capitolin ja kongressin kirjaston opastetut kiertokavelyt.. vain muutamia mainitakseni. Ja sitten tietenkin bonuksena ajeltiin lahestulkoon ainoastaan mustien kayttamalla bussilinjalla Adams Morganiin brunssille, kaytiin laitattamassa rakennekynnet - ja kulttuurillisena huipennuksena paadyttiin paikallisen EU-leffafestifaalin suomalaiselokuvan ensi-iltaan.

Mika Kaurismaen Haarautuvan Rakkauden Talo oli siis esityslistalla - ja kasiohjelmassa oli oikein luvattu naispaaosia naytelleiden Elina Knihtilan ja Anna Eastedenin keskustelutuoki elokuvan jalkeen.

Siella sita sitten ponotettiin valtavassa leffateatterissa (joka itse asiassa oli yllattavan taynna): mina, noin keskimaarin koko Suomen suurlahetyston vaki - ja hajainainen edustus paikallisia leffafriikkeja.

Tumma komedia oli itse asiassa yllattavan viihdyttava: tosin taytyy rehellisyyden nimissa myontaa, etta melkoinen osa jutun juonta oli tuttujen paikkojen (ja kielen!) bongailu valkokankaalta. Seka niiden kiivas selostus kaikille vieressa istuville. Silmaanpistavinta (miehekkaan kiroilun lisaksi) oli leffan melko kaurismaellinen ote seksiin. Tai sitten olen vain jo niin tottunut siihen, etta amerikkalaisleffoissa naytetaan vastaavissa tilanteissa korkeintaan vahan kyynarpaata - ja sitten akkia kuvakulma muuttuu muuksi. Tassa Suomi-leffassa nimittain nupsutella ryttyyteltiin vallan jatkuvasti, mita mielenkiintoisimmissa paikoissa - ja ihan taysin asiayhteydesta riippumatta.

[Amerikkalaisvahvistukset eivat tosin olleet moksiskaan moisesta alastomuudesta - hihittelivat vedet silmissa siina kuin meikalainenkin. Ja onpahan ainakin mita kertoa kotivaelle ruokapoydassa...]

Lupausten mukaisesti myos rouvat Knihtila ja Easteden olivat myos lentaneet paikan paalle, suurlahetyston kutsumana. Nimmareita ei staroilta kehdattu pyytaa - mutta valokuva kuitenkin. Ja ihan mukaviltahan ne vaikuttivat kerrassaan.

Lieko oli allekirjoittaneen leffapresenssilla vaikutusta, vaiko eiko - mutta ilahdutuksekseni inboksiin kolahti tanaan kutsu Suomen-suurlahettilaan itsenaisyyspaivan vastaanotolle. Juhlat pidetaan itse asiassa vasta maanantaina, eli paivaa myohassa. Mutta silti. Melko veikeaa paasta viela kertaalleen suurlahetystoon juhlimaan - ja mita arvokkainta tilaisuutta. Ei taida ihan hetkeen tulla meikalaiselle yhta arvovaltaisille kokkareille kutsua itsepaisyyspaivaa juhlimaan. Kun epailen tosiaan, etta esimerkiksi ne Linnanjuhlat on viela ehka semisti meikalaisen vaikutuspiirin ulkopuolella...

Huomenna on tyopaikan Kiitospaivan nyyttarit: meinasin viikonlopun valtavasta menestyksesta innostuneena vasata kasan perisuomalaisia lihapullia tyopaikan vaelle. Saapa nahda mika on menekki. Iltapaivan ohjelmaan kuuluu jannittava H1N1-rokote: sain vihdoin vangattya ajan laakarilleni, joka lupasi kaltaistani ulkomaanelavaa - ja riskiryhmaan periaatteessa kuulumatontakin pistella. Viikonloppu puolestaan menee rokotteesta toipumiseen. Jee! (Enpa muista koska viimeksi olisin yhta vilpittoman iloisesti tuuletellut pistoksen saamista. En ehka ikuna. Jee, silti!)

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Luopumista

Marraskuista Kiitospaivaa kohti mennaan kovaa kyytia. Joulu on ihan kulman takana (ainakin tasta perspektiivista - ja Naamakirjan glogintuoksuisista paivityksista paatellen), ja varasinpa tuossa taannoin myos sen viimeisen lentolipun. Palatakseni kotiin. Suomeen.

On ollut ihana elaa toinen syksy taalla; tutut tapahtumat, ilmasto - ja ihmiset ovat lahestulkoon saaneet toiset kasvot. Olen into piukassa ja hanta suorana kiitanyt jos vaikka minkalaisiin kissanristiaisiin, valmistanut tarjoomuksia Halloween-nyyttareille, eika Kiitospaivan ohjelmastakaan puutuu enaa kuin se kodittomien soppakeittio, johon voisi menna vapaaehtoiseksi jakamaan kalkkunaa ja kurpitsapiirakkaa, sita itseani enemman tarvitseville.

Elama on luopumista. Vuosi sitten kesalla tein sen, mika minun taytyi. Annoin pois pienen kotini Kalliossa. Luovutin sauvasekoittimen ja kahvinkeittimen valiaikaisesti uudelle omistajalle. Jatin taakseni ihanan ystavapiirin, viininhuuruiset baari-illat ja kirpeat syysaamut. Ne ihmiset, jotka ovat tehneet minusta minun. Tietamatta ja tuntematta itseani avasin oven paikkaan, johon minun oli tultava.

Vuosi taalla on avannut silmia. Omani seka niiden lahes 40 ystavan ja kylanmiehen, jotka ovat majatalossani kayneet kaantymassa. Aika on valilla kulunut sietamattoman hitaasti. Minuutti kerrallaan. Toisinaan on tuntunut, ettei hetkesta ehdi saada kiinni -- ja nyt erityisesti haluaisi paivien pysahtyvan. Viela olisi niin paljon nakemista. Niin paljon tekemista. Niin paljon opittavaa.

Noin kahden kuukauden kuluttua luovun jalleen. Tutusta ja hyvaksi havaitusta, suurta iloa (ja valiaikaista turhautumistakin) aiheuttaneesta. Lennan Suomeen - paikkaan, johon minun on mentava. Ajatus tuntuu yhta aikaa paitsi henkeasalpaavan kauhistuttavalta (mista kamppa, takuuvuokrarahat, sahkosopimukset sun muut.. Ylipaataan: miten helvetissa tassa nain paasi kaymaan, etta olen nyt jo palaamassa kotiin..?) - myos sydantalammittavan ihanalta. Saada jalleen pienet tollerot Pohjoisessa syliinsa, kutsua satunnaisia ystavia kotiinsa kuin ohimennen, pystya puhumaan omalla aanellaan - aitieni kielella. Tulevaisuus on taysin tuntematon - ja mita vahemman sita suunnittelee, sita vahemman kai pettyy.

Viime viikossa hilpeinta oli kuitenkin nykyisen esimieheni (joka on huomattavan vitsikas, mutta suomalaiskansallisen vahapuheinen herrasmies) yllattava avautuminen allekirjoittaneen edesottamuksista. Ensimmaista kertaa, ikuna.

Oli ilahduttavaa (ja myos melko lailla liikuttavaa, sillai salaa tietenkin) kuulla, kuinka paljon han arvostaa sita, etta olin valmis luopumaan kaikesta minulle tarkeasta ja rakkaasta - tullakseni tanne hanen alaisekseen. Sanoi ymmartaneensa vasta allekirjoittanutta tarkkaillessa sen, kuinka valtavana uhrauksenakin tallaiselle komennukselle lahtemista voidaan pitaa. Valmiudestani luopua, siita han siis minua kiitti. Sydamensa pohjasta.

Hurjalta tuntuu myos luopua hanenkaltaisestaan esimiehesta. Ja mahdollisesti sen myota myos aatteesta, joka on tehnyt minusta minut. Olen kuitenkin ollut ihastuttavan jarjestoni palveluksessa (vapaaehtoisreserveissa ja palkattuna toimihenkilona) 17-vuotiaasta.. Yli puolet elamastani siis.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Ohi repaleisen lokakuun...

Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan!
Kuule, kuinka kohisen!
Minkä kasvoin viime vuonna,
tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin.

(Anna-Mari Kaskinen)

Viime viikko oli kaikessa pysayttavyydessaan oiva esimerkki elaman rajallisuudesta - seka meidan kaikkien haavoittuvuudesta.

Vaikken uskonnollinen olekaan, niin useampana iltana on pitanyt illalla ristia kadet ja toivoa rakkaan ystavan poisnukkuneelle pienokaiselle suojelusenkeleita taman taivasmatkaa turvaamaan.