sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Let it snow, let it snow, let it snow

Muistatko vielä, kun edelliskerran lensin täältä joulunalusviikolla Suomeen? Kuinka alueelle sopivasti sattui vuosikymmenen lumimyrsky, joka meikäläisen viettäessä viikonloppua Dullesin lentokentällä, verhosi koko seudun puolen metrin lumivaippaan?

Joo, niin minäkin.

Voinet siis kuvitella eilisaamuisen herätyksen (läksiäisjuhlapaikkana toimineen kollegan kodista), kun maa oli jälleen kerran valkoinen - ja taivaalta tahkosi sitä samaa ainesta täydestä tuutista. Päivän saldo oli vain 15cm, mutta yllättäen esimerkiksi lentoliikenne oli koko eilispäivän ihan täysin sekaisin.

Itsehän pääsin skandinaavisella rallikuski-osaamisellani Scottin auton rattiin koko päiväksi: tyyppi kun muutenkin ajaa kuin 80-vuotias papparainen (omienkin sanojensa mukaan) niin saatettaisiin edelleen olla tien päällä, jos lumen keskellä ajaminen olisi ollut hänen vastuullaan... Juhlista toipuminen sujui suhteettoman sutjakasti Olive Garden's -ravintolassa nautitun lounaan ja aivan ihastuttavan the Blind Side -leffan merkeissä. Suosittelen lämpimästi, molempia.

Vika työpäivä meni kuten olettaa saattoi: pienille asioille niiskutellessa. Läksiäiset puolestaan kokosivat yhteen noin kolmisenkymmentä ystävää ja kollegaa. Aivan ihastuttavan hauska ilta - ja luulisin että suomalaisen tequilan (=kossushotti tarjoiltuna hookoon lenkkiin kaiverretusta 'snapsilasista') puuttumisesta huolimatta myös juhlakansalla oli mukavaa. Tai ainakin viihtyivät aamuneljään saakka... Pidettiin puheita ja vannottiin yhteydenpidon jatkuvan: saa nähdä, kuinka arjen asettuessa uomiinsa näin kuitenkaan tulee toimittua...?

Itse olen yllättävän rauhallisella mielin. Eli en vielä ole ymmärtänyt makaavani olohuoneen nahkasoffalla kirjoittamassa tätä blogia, viimeistä kertaa ever. Ehkä lähtemisen lopullisuus konkretisoituu kotimatkalla, ehkä vasta oltuani hetken Suomessa. We'll see. Mutta kirsuseinin matka (ja tämä blogi) jatkuu siis tästä eteenpäin paluumuuttajan arkea opetellessa. Sen oman paikan löytymiseen kun on vielä melkoinen matka...!

Kiitokset myötäelämisestäsi, kyläluutuilusta ja kiinnostuksestasi minun Amerikan-elämää kohtaan. Tästä on hyvä jatkaa päin uusia keihäitä. Meidän molempien, sinun ja minun.

perjantai 29. tammikuuta 2010

Viimeisen aamun tunnelmissa

It well may be
That we will never meet again
In this lifetime
So let me say before we part
So much of me
Is made of what I learned from you
You'll be with me
Like a handprint on my heart
And now whatever way our stories end
I know you have re-written mine
By being my friend...

Like a ship blown from its mooring
By a wind off the sea
Like a seed dropped by a skybird
In a distant wood
Who can say if I've been changed for the better?
But because I knew you 
I have been changed for good.

-Laulu musikaalista Wicked.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Uusi tupa, sama vanha lupa

On pitanyt jo pidempaan vaannella vahan tata kirsustanian ulkoasua uusiksi, kun tuo perusblogger-malli on jotenkin kalutun ja kaytetyn oloinen.. Suomeen-paluun kunniaksi siis vahan bling-blingia kehaan. Jee. [Eli nailla nyt mennaan kohti uusia tuulia. Toivoakseni ei tule valtavia yrjonpyrskahdyksia mistaan paasta, keneltakaan.]

Lahtofiiliksista lisaa viikonloppuna. Tama viikko on mennyt erilaisten illanistujaisten merkeissa - ja samalla linjalla on hyva jatkaa. Tanaan Old Ebbitt Grilliin, Obaman naapuriin. Joskopa sita viela herra presidenttiin kerran tormaisi - hanen on nimittain maara pitaa illalla ensimmainen virallinen kansakunnan tilaa kasitteleva puheensa.

Sellainen piti viela bloggaaja-kollegoilta kysya, etta olisikohan kenellakaan tietoa, kuinka tuon profiilin (tuossa oikealla) saisi valistettya sillai kunnolla..? Siis niin, ettei teksti olisi yhta pitkaa putkea, vaan siina olisi jopa oikeaoppinen kappalejako silmin havaittavissa.. Anyone?

maanantai 25. tammikuuta 2010

TJ 7

Läksin eilen aamulla herättyäni kuljailemaan kaupungille. Kotikadun tienoilla vanha mies ripotteli paahtoleipää kadulle, ja hyvänhuomenen lausuttuaan ilmoitti ohikulkijalle, että ruokkii lähistön pensaassa asuvia varpusia. Ei kuulemma halunnut haaskata hyvää leipää, ja siksi siis toimi pikkupulujen hyväntekijänä.

Vakiokynsisalongissa pääsin puolestaan uuden, Vietnamista jo parisenkymmentä vuotta sitten muuttaneen rouvan käsittelyyn. Hän normaalijutustelujen (neliöt vai pyöreät, geeliä vai akryyliä) ohessa kertoi elämäntarinansa, perheensä koostumuksen ja puheli siitä, kuinka hankalaa nykyään on enää käydä kotona Vietnamissa, kun siellä kaikki on niin eri tavoin kuin mihin hän on täällä tottunut.

Matkalla metroon laikukas, vanha koira kieltäytyi ylittämästä tietä emäntänsä kanssa. Pakki päälle, kun ei muuten uskonut.

Pentagon Cityn ostoskeskuksessa oli kaaos irti: itseni lisäksi paikalle oli ehtinyt satapäin ostelevaa kansaa. Marssin vakiovaatekauppaani sisään - ja tunnin päästä ovesta ulos. Saaliina lähes $400 edestä kevätvaatteita sekä parillakympillä vuodeksi Tigin shampoota. Pikainen lounas Taco Bellissä, ja metrolla takaisin kotiin.

Naapuriperhe kutsui palatessani minut kotiinsa grillaamaan illalla - ja näin jollain tapaa tunsin ympyrän sulkeutuvan. Kuin toisintona lähes puolentoista vuoden takaa; olen tässä ajassa löytänyt paikkani, ja itseni täältä. Minun on hyvä olla.

Siinä kotiin kevätauringon jo lämmittäessä kävellessäni mietin, olenko oikeasti muistanut koskaan sanoa ääneen, kuinka hyvä täällä on ollut elää ja oleskella..? Totta kyllä, olen ollut erakompi kuin ehkä kuunaan aiemmin - mutta ainoastaan itse niin valitessani. Ja olen oppinut olemaan yksin: en tarvitse ympärilleni merkityksetöntä sähinää vuorokauden ympäri, vaan oloni on hyvä myös sellaisina viikonloppuina, kun ihmiskontaktit ovat vain satunnaisia. Ja täysin suunnittelemattomia. Olen levollisempi, ja uskon entistä vahvemmin siihen, että kaikelle on aikansa. Ja paikkansa.

Olen keräämässä leikekirjaa tästä kokemuksestani täällä (B&B:n asukkaat huomio: saa laittaa kuvia reissustanne kotikaupunkiini) -- ja on ollut lähes henkeäsalpaavaa käydä läpi niitä satoja kuvia ja vähintään yhtä monia ikimuistoisia hetkiä, joita olen saanut täällä asuessani kokea.

Tulevaisuudesta ei moni tiedä - itse ehkä vähiten. Helmikuun ajan asun kotikonnuilla Oulussa, järjestän muuttoa Helsinkiin, ja nautin itselleni rakkaimpien ihmisten seurasta. Maaliskuun alusta on luvassa työhaasteita ja uusi koti: oma tupa ja oma lupa. Saan kaivaa naftaliinista ikiomat teemani, pannut ja kattilat. Kutsua ystäviä kotiini syömään, ja haaveilla lämpimästä kesästä.

Siihen asti kuitenkin lupaan toteuttaa rakkaalta ystävältä tänään inboksiini kilahtanutta neuvoa. "Kun vaan muistaa välillä pysähtyä ja nauttia, tallentaa pari kaunista muistoa, kyynelehtiä ja nauraa sielunsa kyllyydestä.." Tiedänpähän ainakin taas olevani elossa, kun pieni sydän käsittelee nyt taas uudenlaista koti-ikävää. Kotiin, joka on koko maailma.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Pelasta maailma

Olipahan viikko. Mainostamani Jeff Dunhamin keikka oli ihan mainiota viihdettä: netistä löytämäni kolmenkympin liput olivat itse asiassa yhteen katsomon aitioista - ja vallan esteetön näkyvyys oli lavalle. Täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että olen enemmän intiimien, pienten standup-keikkojen ystävä (kaipa siksi, että edelleenkin salaa haaveilen rohkeudesta joskus nousta itse moiselle lavalle). Mutta hyvin veti herra Dunham ja kaikki sen pienet nukkeystävät.

Verizon Center on mm. Washington Capitols -lätkäjengin kotiareena, ja yleensä pelipäivinä metro (joka siis suhahtaa kätevästi hallin alta suoraan) on pistetty täyteen Caps-faneja, sopivasti peliin sonnustautuneena. Tällä kertaa sekä juna että asema oli puolestaan täynnä jotenkin maalaisserkun näköistä kansaa: selvästi oltiin kauempaakin tultu vatsastapuhujaihmettä katsomaan. Mikä tuli huomatuksi myös siitä, että yleisö (varmaan ainakin 15 000 lippua myyty halliin, jos ei enemmänkin) oikeasti osasi tyypin vanhemmat jutut ulkoa. Koomikko itsekin hämmentyi encoren aikana, kun koko areena lausui hänen mukanaan kaljaakittaavan hillbilly Bubba Jiin juttuja. Totesi vaan mikkiinsä hihitellen, että tämä on oudoin lähes-kirkollinen kokemus hänen elämässään...

Washingtoniin kuuluu viikonlopuksi siivousta ja pakkaamista - tosin tuo liettualainen suhaaja on semminkin sotkuista sorttia, etten taida ihan kauheasti yleisten tilojen siivosta stressata. Aamulla Greyn anatomian uusintaa katsellessani selvisi myös v-mäisen kämppiksen neljäs tunnuspiirre: kuuntelee rasittavaa klassista musiikkia (paperinohuet seinät omaavassa talossa) ja saatana laulaa luikuttaa niiden biisien mukana!! Saahan sitä musikaalisia harrastuksia ihmisillä olla juu, mutta kotioloissa on semisti perseestä se, että ihminen ulisee aamutuimaan (vieläpä huonosti) omituisia biisejä. Niin, että varmasti kuului naapuriin. Hihi.

Kynnet pitäisi käydä laittamassa ja muutenkin reipastua kaupungille. Tää kun on kuulemma mun vika viikonloppu Washingtonissa.. Ens viikonloppua kun ei lasketa: lauantaina on krapula ja vapina läksäreiden jäljeltä, ja sunnuntaina on lähtö kentälle jo yhden jälkeen. Apuva!

[Ai niin. Piti kertomani kuinka uuden vuosikymmenen kunniaksi paikalliset pelastavat nyt maailmaa muovipussi kerrallaan.. Kaikkien ruokaa ja juomisia myyvien kauppojen kun pitää tätä nykyä veloittaa huimaavat 5c jokaisesta asiakkaan käyttämästä muovipussista. Viisi senttiä! Double-packing (eli se, että painavammat asiat automaattisesti tuikataan kahteen muovikassiin) on selvästi vähentynyt, ja porukka on ehkä aavistuksen verran useammin sellaisen kierrätyskassin kanssa kaupassa. Mutta silti, musta tuo summa voisi olla ehkä vielä piirun suurempi.. Kun eikö me siellä pohjolassa makseta lähes euro joka jumalan muovikassista...?]

torstai 21. tammikuuta 2010

Silence! I kill you...!

Huoh. Menipa sitten viikkotolkulla tamankin kirjoituksen aikaansaamiseen. Paluu Amerikoihin sujui ennakoidusti ja erinomaisen sutjakasti: painoin kotioven kiinni Oulussa aamukuuden aikoihin, ja kone laskeutui Dullesiin vahan ennen iltakahdeksaa. Aiemmista kokemuksista poiketen maahantulomuodollisuudet sujuivat myos kadenkaanteessa: olin kahden matkalaukkuni kanssa saapumisaulassa puolen tunnin sisalla siita, kun koneen pyorat koskivat kiitorataan!

Tama vuosikymmen on alkanut siis ihan tavallisissa merkeissa: olen vaistellyt kotonani asuvaa liettualaista kamppista (joka mm. on jo ehtinyt jattaa hellan kaasuhanan auki, kuorruttaa ammeen pohjan shampoolla, parkkeerata autonsa takapihan autotalliin – ja sen jalkeen rikkoa oven niin, etta nyt autoa ei saa tallista ulos kuin kilon paloina) seka ottanut pakit tammikuun alun tyohaastattelusta. Kolmanneksi jain kisassa, mika sinallaan ensimmaista kertaa pappia kyyditessa (eli tyohaastattelussa olleena) oli ihan positiivinen lopputulema.

Nainpa ollen siis vastauksena Karon kysymykseen: Suomeen-paluun suunnitelmat ovat nyt silla tapaa selvilla, etta helmikuu menee kesalomaillessa ja muuttoa Helsinkiin suunnitellessa – ja sitten maaliskuun ensimmaisena palaan jalleen ruotuun, eli vanhaan, hyvaksihavaittuun tyopaikkaani. Titteli ja tyonkuva tosin tullee uusiutumaan tassa kevaan aikana, etta siina mielessa on positiivista kehitysta havaittavissa. Talla hetkella tuntuu myos silta, etta on jotenkin lohduttavaa ajatella, ettei taalta poistuminen tarkoita lukiovuosista asti mukana kulkeneen aatteen haviamista elamastani: olisi varmasti ollut viela haikeampaa lahtea taalta, ja jattaa tama jarjesto ja nama ihmiset kokonaan ja lopullisesti taakseni.

Asuntorintamalla on myos ilmeisen positiivisia liikahduksia; talla haavaa kiikareissani olisi juuri remontoitava yksio Rooperin suunnalta. Mitaan virallista ei ole viela paperilla, ennen kuin naen kampan – mutta erittain vahva liidi kuitenkin. Tai siis, etta kampan omistajat pitavat asuntoa minulle ’varattuna’ siihen saakka, kunhan remontti valmistuu. Hyvalta kuulostaa kuitenkin minun korvaani valoisa ja toimiva koti, jossa esimerkiksi keittio uusiutuu helmikuun aikana kokonaan: ollut semminkin karmivia kamppia nimittain esimerkiksi Oikotiella, etta melkein itkua pitanyt tiristaa niita tutkiskellessa. Kamainen huone jossain peratontunperseenperalla, kaksi keittolevya ja mikro korkean jaakaapin paalla – ja vuokrapyynto yli 700 euroa. Ei kiitos.

Viikonloppuna pitaisi suorittaa pakkaus- ja shoppailuoperaatio, ja nimenomaan tuossa jarjestyksessa. Tsekata ensin, kuinka paljon laukuissa on talla hetkella tilaa – ja sitten tayttaa se esimerkiksi housuilla ja kengilla. Lisaksi pitaisi kai putsia kotiani sen verran, etta voi sanoa muuttosiivonneensa: tosin tilalleni Capitol Hillin B&B:hen ei nailla nakymin ole tulossa ketaan tuttua ainakaan. Eli saapi liettualaiskamppis siella rymsteerata ihan halujensa mukaan... kauhistus sentaan!

Mutta kirsusein kiittaa ja kuittaa – ja palaa asiaan ennen viikon loppua.

Ps. Niin sita piti viela mainostamani, etta illalla on tiedossa koomikko (seka vatsastapuhuja) Jeff Dunhamin keikka. Verizon Centerissa, jonne mahtuu vaatimattomasti vain 20 000 henkea. Itsellani saattaisi parinkymmenen tuhannen hengen edessa olla semisti ehka pasmat sekaisin – mutta Jeff kai on moiseen vakijoukkoon jo tottunut. Toivottavasti...? Tuo otsikko sopinee paremmin yhden Dunhamin hahmoista;  Achmedin, kuolleen terroristin, suuhun - han nimittain juurikin tuolla lausahduksella uhkailee kippurassanauravaa yleisoa.

torstai 7. tammikuuta 2010

Paluu kotiin

Tuossa 500. juhlapostausta ennakoivassa viestissäni kyselin lukijoilta aiheita ja ajatuksia viidettäsadatta viestiäni juhlistamaan. Tavoitteena luonnollisesti ollessa, että olisin saanut ko. vastaukset turistettua ilmoille ennen vuosikymmenen vaihtumista. Mitä sitä tyhjää.

Olen ilmeisesti ollut matkan rasituksista johtuen niin superväsynyt, että biologinen kelloni on Suomen-loman aikana keikahtanut ihan päälaelleen. Ensimmäiset pari viikkoa meni sellaisella rytmillä, että heräilin aamuyöstä viimeistään viiden aikaan - ja muutaman tunnin lueskelun jälkeen annoin yleensä periksi, ja nousin ylös. Tämä siis johti useimmiten paitsi siihen, että olin ehtinyt olla hereillä jo useita tunteja ennen muun talon heräämistä, myös useita tunteja ennen auringonnousua. Sitten taas alkuillasta, kun ulkona on pimeys kestänyt jo hyvän hetken, on allekirjoittaneen vallannut ihan järjetön ramaisu - to the extent, että olen ruokkinut aamuvirkkuutta menemällä nukkumaan järkiään jo viimeistään yhdeksältä.. Ja seuraavana aamuna sama alusta.

Eipä ole aiemmin ollut moista aikaerovaivaa meikäläisellä: tässä täällä naureskelinkin, että on kyllä voimaannuttava sellainen ajatus, että tässä menee tämänkaltaisessa väsymyksen usvassa hyvästi tuonne helmikuun puoliväliin: olen tosiaan lentämässä kotiin Amerikkaan viimeistä kertaa ensi viikon alkupuolella - ja sieltä pitäisi sitten palata takaisin Suomeen jo kuun vaihteessa.

[Ihan tosissani mietin nukahtamislääkkeiden hakemista tuota reissua silmälläpitäen. Ihan järjetön on nimittäin ollut olo hetkittäin, kun kellon ollessa vasta iltakuusi, meikäläinen on jo ollut ihan valmista kauraa höyhensaarille...]

Mutta. Asiaan. Anu ja Karo kyselivät siis tuolla taannoin suunnitelmistani, toiveistani ja odotuksistani koskien paluuta Suomeen tuossa helmikuulla. Kysymys on erinomainen - ja siihen on ihan kamalan hankala vastata. Käytännön jutut toki siis tulevat ensimmäisenä: kämpän hankkiminen, sitten toivottavasti sähkösopimusten sun muiden virallisuuksien hoitaminen -- ja omaisuuden raahaaminen vanhempien autotallista ja vintiltä sinne omaan, uuteen kotiin. Työasioihinkin pitäisi tietenkin osata orientoitua, ja käydä vakuutusyhtiössä -- sekä selvittää olisiko Helsingissä tarjolla mitään palaavien ekspattien (tai ekspattien nyt ylipäänsä) kahviryhmää.

Itseni tuntien voin nimittäin luvata, että kotiinpaluu tuskin tulee menemään täysin kivutta. Sanovat, että komennukselta palaavien kulttuurishokki on usein lähtötilannetta haastavampi -- ja vaikka tosiaan musta on ihan oikeasti kiva palata takaisin Suomeen, niin ei täälläkään nyt kaikki maailman asiat ole maailman parhaiten. Tai esimerkiksi niin, etteivät ne meikäläistä yhtään vituttaisi.

Haastavaa on myös etsiä oma paikka uudelleen ystävien joukossa: paljon on ehtinyt poissaollessani tapahtua.. Eikä elämä tietenkään ole kenenkään kohdalla pysähtynyt siihen, kun Amerikan-koneeni lähti Seutulasta kesällä 2008 - päinvastoin. Toisaalta toivoisin itselleni taitoa kuunnella ihmisiä ja heidän tarinoitaan - ja samalla ystävilleni (sekä tietenkin perheenjäsenille, joita tosin on tullut aika taajaan nähtyäkin) toivoisin kärsivällisyyttä suhteessa meikäläisen juttuihin. Jotka varmasti ainakin koko kevään alkavat sanoilla 'Sillonkö mää olin Jenkeissä..' Tai 'Meillä Jenkeissä ei kyllä ikinä...' Tai 'Washingtonilaiset on tässäkin asiassa...' *hihihi*

Kuten joulukirjeeseeni kirjoitin, niin kolmen viikon kuluttua tulen nousemaan Unitedin lennolle 902, kohti Müncheniä, Helsinkiä ja Oulua. Tietoisena siitä, että paljon on pysynyt entisellään, ja että kaikki se, jolla oikeasti on merkitystä odottaa minua Suomessa edelleen. Toisaalta taas myös tietoisena, ja erittäin kiitollisena siitä, että Yhdysvallat, nämä ihmiset ja tämä kulttuuri täällä on muuttanut ja inspiroinut minua tavoilla, joita en itsekään olisi koskaan edes uskaltanut toivoa...

perjantai 1. tammikuuta 2010

Poliittisesti epäkorrekti


Kävin eilen kampaajalla, uudistamassa kutristoni uudelle vuosikymmenelle. Siinä foliotupsut päästä törröttäesssäni juttelin vanhan ystävän kanssa puhelimessa, joka ystävällisesti informoi minua Espoon eilisestä ampumavälikohtauksesta. Vanhana lepuskilaisena (tosin asuin radan toisella puolen, jo siinä vaiheessa kun Sellosta oli olemassa vain se 'vanha' puoli) toki huoli ja suru kanssaihmisistä oli suuri - ja tietty muutenkin. Erityisesti kun vasta edellisenä päivänä oli Hesarissa ollut tutkimusperäistä juttua siitä, kuinka uusi kouluampuminen on Suomessa vain ajan kysymys.

Olen todella, todella pahoillani kaikkien välikohtauksessa menehtyneiden uhrien omaisten ja läheisten puolesta. Enpä ole itse koskaan ajatellut, että kauppakeskuksen heviosastolla pitäisi olla elämänsä puolesta peloissaan - työntekijänä tai kauppastelijana.

Mutta samalla olen pahoillani koko Suomen maahanmuuttajaväestön puolesta. Yhden yksittäisen, ja selkeästi häiriintyneen ihmisen teot - olipa hän Kosovon albaani, tyrnäväläinen potunviljelijä tai kanadalainen jääkiekkoilija, eivät voi suomalaisten mielessä [oikeasti] oikeuttaa siihen rasistiseen keskusteluun, jota jo nyt on (toistaiseksi onneksi vain) netistä löydettävissä!! Suomalaiset ovat kautta vuosien tuuskanneet epäonnistuneen rakkauden, pettämisen jne jne tiellä mitä hirveimmillä tavoin, mutta harvemmin yksikään suomalainen on aiempien inhimillisten kolmiodraamojen [tai esimerkiksi kahden kouluammuskelijan suomalaisuuden] perusteella ollut valmis vaihtamaan kansallisuuttaan, agitoimaan joukkoja suomalaisvastaisiin atakkeihin nakkikiskan jonossa tai sirottelemaan häpeän tuhkaa päälleen, ainoastaan tekijöiden kansallisuusasioiden perusteella!?

Olen paitsi surullinen, myös vihainen tämänkaltaisesta suomalaisesta yksisilmäisyydestä. Ja mietin ihan tosissani, miten ei tuhansien kauppakeskuksessa olleiden ihmisten joukosta löytynyt yhtään sankarisuomalaista, joka olisi aseen kanssa (kuuleman mukaan ihan rauhallisena) kulkeneen miehen pysäyttänyt..? Jos monen suomalaisenkin parjaamat jenkit pystyvät mm. joulupäivänä lentokoneessa pysäyttämään terrori-iskun ihan vaan perinteisellä kanssamatkustajan taklausperiaatteella, niin miten voi olla, ettei Suomessa pystytä (tai ei ole halukkuutta) samanlaiseen 'sankariuteen' -- vaikka oman henkensä uhalla -- kauppakeskuksen käytävillä, jossa on kovasti paljon enemmänkin tilaa, kuin lentokoneessa..?

Tupistaan vaan iltauutisissa silminnäkijähavaintoa reportterille, että 'kyllähän minä meidän jortsalle sanoin, että katsopa nyt, tuolla ohikulkevalla miehellähän on pyssy' -- muttei sen vertaa välitetä muista ihmisistä, että kukaan itse asiassa olisi tehnyt asialle mitään...?

[Joo, I know. Poliittisesti epäkorrektia kyseenalaistaa ihmisten ajatuksenjuoksua tämänkaltaisessa hätätilanteessa. Mutta silti. Nämä naamaansa netissä omalla nimelläänkin aukovat voisivatkin ehkä keskittyä pohtimaan, kuinka itse olisivat vastaavassa tilanteessa toimineet... Olen ihan vakuuttunut, että Jenkeissä ei kukaan kävelisi kirkkaalla päivänvalolla ulos mistään marketista pyssyn kanssa - ilman, että kehään heitettäisiin pientä takaapäin taklaamista tahi muuta voimatoimea. Jonkun kanssashoppailijan toimesta siis.]

Parempaa Uutta Vuotta kaikesta huolimatta itse kullekin. Välittäkää lähimmistänne, arjessa ja juhlassa!!

Ps. Disclaimerina vielä, että nämä ovat minun ikiomia mielipiteitäni. Saa siis olla eri mieltä - mutta mahdollisia anonyymejä rasistisia kommentteja [sikäli kun tänne joku random-ihminen esimerkiksi nettihaun perusteella osuu] en tule suvaitsemaan! Olen edelleen silmittömän pahoillani kaikkien niiden väkivaltaisissa tai hyväksikäyttävissä parisuhteissa elävien ja eläneiden puolesta - mistä kai tämäkin teko sai alkunsa. Olivatpa he minkämaalaisia hyvänsä. Believe you me, sellaisia suomalaisiakin on nimittäin aika tavalla!