torstai 21. tammikuuta 2010

Silence! I kill you...!

Huoh. Menipa sitten viikkotolkulla tamankin kirjoituksen aikaansaamiseen. Paluu Amerikoihin sujui ennakoidusti ja erinomaisen sutjakasti: painoin kotioven kiinni Oulussa aamukuuden aikoihin, ja kone laskeutui Dullesiin vahan ennen iltakahdeksaa. Aiemmista kokemuksista poiketen maahantulomuodollisuudet sujuivat myos kadenkaanteessa: olin kahden matkalaukkuni kanssa saapumisaulassa puolen tunnin sisalla siita, kun koneen pyorat koskivat kiitorataan!

Tama vuosikymmen on alkanut siis ihan tavallisissa merkeissa: olen vaistellyt kotonani asuvaa liettualaista kamppista (joka mm. on jo ehtinyt jattaa hellan kaasuhanan auki, kuorruttaa ammeen pohjan shampoolla, parkkeerata autonsa takapihan autotalliin – ja sen jalkeen rikkoa oven niin, etta nyt autoa ei saa tallista ulos kuin kilon paloina) seka ottanut pakit tammikuun alun tyohaastattelusta. Kolmanneksi jain kisassa, mika sinallaan ensimmaista kertaa pappia kyyditessa (eli tyohaastattelussa olleena) oli ihan positiivinen lopputulema.

Nainpa ollen siis vastauksena Karon kysymykseen: Suomeen-paluun suunnitelmat ovat nyt silla tapaa selvilla, etta helmikuu menee kesalomaillessa ja muuttoa Helsinkiin suunnitellessa – ja sitten maaliskuun ensimmaisena palaan jalleen ruotuun, eli vanhaan, hyvaksihavaittuun tyopaikkaani. Titteli ja tyonkuva tosin tullee uusiutumaan tassa kevaan aikana, etta siina mielessa on positiivista kehitysta havaittavissa. Talla hetkella tuntuu myos silta, etta on jotenkin lohduttavaa ajatella, ettei taalta poistuminen tarkoita lukiovuosista asti mukana kulkeneen aatteen haviamista elamastani: olisi varmasti ollut viela haikeampaa lahtea taalta, ja jattaa tama jarjesto ja nama ihmiset kokonaan ja lopullisesti taakseni.

Asuntorintamalla on myos ilmeisen positiivisia liikahduksia; talla haavaa kiikareissani olisi juuri remontoitava yksio Rooperin suunnalta. Mitaan virallista ei ole viela paperilla, ennen kuin naen kampan – mutta erittain vahva liidi kuitenkin. Tai siis, etta kampan omistajat pitavat asuntoa minulle ’varattuna’ siihen saakka, kunhan remontti valmistuu. Hyvalta kuulostaa kuitenkin minun korvaani valoisa ja toimiva koti, jossa esimerkiksi keittio uusiutuu helmikuun aikana kokonaan: ollut semminkin karmivia kamppia nimittain esimerkiksi Oikotiella, etta melkein itkua pitanyt tiristaa niita tutkiskellessa. Kamainen huone jossain peratontunperseenperalla, kaksi keittolevya ja mikro korkean jaakaapin paalla – ja vuokrapyynto yli 700 euroa. Ei kiitos.

Viikonloppuna pitaisi suorittaa pakkaus- ja shoppailuoperaatio, ja nimenomaan tuossa jarjestyksessa. Tsekata ensin, kuinka paljon laukuissa on talla hetkella tilaa – ja sitten tayttaa se esimerkiksi housuilla ja kengilla. Lisaksi pitaisi kai putsia kotiani sen verran, etta voi sanoa muuttosiivonneensa: tosin tilalleni Capitol Hillin B&B:hen ei nailla nakymin ole tulossa ketaan tuttua ainakaan. Eli saapi liettualaiskamppis siella rymsteerata ihan halujensa mukaan... kauhistus sentaan!

Mutta kirsusein kiittaa ja kuittaa – ja palaa asiaan ennen viikon loppua.

Ps. Niin sita piti viela mainostamani, etta illalla on tiedossa koomikko (seka vatsastapuhuja) Jeff Dunhamin keikka. Verizon Centerissa, jonne mahtuu vaatimattomasti vain 20 000 henkea. Itsellani saattaisi parinkymmenen tuhannen hengen edessa olla semisti ehka pasmat sekaisin – mutta Jeff kai on moiseen vakijoukkoon jo tottunut. Toivottavasti...? Tuo otsikko sopinee paremmin yhden Dunhamin hahmoista;  Achmedin, kuolleen terroristin, suuhun - han nimittain juurikin tuolla lausahduksella uhkailee kippurassanauravaa yleisoa.

Ei kommentteja: