keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Edelleen elossa

En suinkaan ole vielä hautautunut kinoksiin, tai epätoivoissani tehnyt mitään muutakaan yhtä radikaalia. Lähinnä kotiinpaluu on mennyt -täysin odotetusti, if I may add- sellaisenkin byrokraattisen hulinan puitteissa, että alta pois.

Paluumuuttajan arkea on ilostuttaneet KELA:n tädit (pitää täyttää lomake Y77, että pääsee takaisin sosiaaliturvan piiriin), pankkikortin mystisen kohtalon selvittely, verokortin uusintatilaus, vuokravakuustilien avaaminen, maistraatille (ja postille) tehtävä osoitteenmuutosilmoitus, sähkösopimuksen ja kotivakuutuksen uusiminen -- sekä tuhannen pienempää puuhaa. Onnekseni hoksasin ottaa tämän valtaisan kesälomapätkän tähän vaiheeseen: hieman olisi ehken aika ollut kortilla, mikäli tätä show'ta olisi työpaikalta virka-aikaan pitänyt selvitellä.

Muuttokuorma on kasattu, tosin odottelee edelleen kuljetusvälineen varmistumista, ja vuokrasopimuskin allekirjoitettu. Kämppää en tosin itse ole vielä nähnyt, ainoastaan ennen remonttia otetuista kuvista -- mutta luotettava feng shui -konsulttini kävi tulevaa kotiani kyyläilemässä viime viikolla, ja sen meikäläisen tarpeille sopivaksi havaitsi. Pankki ystävällisesti myönsi paluumuuttajalle myös joustoluottoa uuden huonekaluston (ja elämäni ensimmäisen uuden telsun) hankintaa varten. Pääsee kerrankin laittamaan kämpän kerralla kivaksi, ja omannäköisekseni. Ihanaa!

Marssisuunnitelmana on siis siirtyä sinikeltaisin siivin pääkaupunkiseudulle tämän viikon sunnuntaina. Mennä töihin patjalla nukutun yön jälkeen - ja sitten toimittaa pakuovelle.comin suosiollisella avustuksella huonekalujenhakuoperatsijoon het alkuviikosta. Lauantaiksi on luvassa sisustuksellista tempoilua esimerkiksi Iikkean suuntaan, ja illalla sitten on kotiini tulossa tutustumaan melkoinen määrä edustamani järjestön kautta elämääni tupsahtaneita ystejä. Läheltä ja kaukaa.

Kunnianhimoinen tavoite on siis saada kämppä kuntoon lauantai-iltaan mennessä: taulut, naulat, suihkuverhot, petauspatjat -- keittiön kaapeista ja laatikoista nyt puhumattakaan. Saapa nähdä, kuinka käy!

Ja joo, kuvia seuraa, ehkä.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Ikärasisti

*Vilkuttaa terveisiä Suomesta*

Täälläpä siis olen, kotimaan kamaralla. Pitkän, mutta toisaalta niin lyhyen poissaolon jälkeen. Ajatus on outo (ja mitä enemmän ajattelee, sitä oudommalta tuntuu. Siispä: en ajattele!) mutta fiilis jolteensakin positiivinen.

Paitsi tietenkin eilen - koskapa keräilen maailman paskimman matkaajan -titteliä, niin tietenkin myös tähän paluulentoon liittyi ihan riittävästi tarpeetonta dramatiikkaa ja vaarallista tilannetta...

Lähtökuopissahan Lufthansan lento Müncheniin oli jo hyvissä ajoin, kuten myös me matkustavaiset. Kysyivät lähtöselvityksessä halukkuuttani maksaa sata ylimääräistä taalaa ns. Economy Extra -upgreidauksesta. Mutta kieltäydyin: kyseessähän piti olla vain 7h istunto, kaikessa vaivattomuudessaan. Tai niinhän sitä olisi luullut.

[Virkailija hieman myös kyräili täpötäysiä matkalaukkujani (toinen 23kg ja toinen 28kg), perässävedettävää käsimatkatavaraa (varmaan myös ainakin 12kg) sekä käsilaukkua ja ostoskassia. Mutta ei veloittanut lisämaksua; siitä siis pisteet ko. yhtiölle. Kerrankopas sitä meikäläinenkin tekee toistamiseen paluumuuttoa lentoteitse..]

Kirosin ensimmäisen kerran päätöstäni matkustaa sikaosaston takanurkassa, kun viereeni (kahden paikan ikkunariviin) vääntyi nuori nainen alle vuosikkaan tyttärensä kanssa. En siis suinkaan kironnut lasta ja hänen äitiään, vaan matkustusrekvisiitan määrää. Eli sen puutetta. Yhtään pikkuihmisten kanssa matkustaneet tietävät, että lyhyempikin lento vaatii melkoisen arsenaalin kirjaa ja katseltavaa --- tälle pikkuäidille ei kai kukaan ollut muistanut kertoa moisesta. Eikä esimerkiksi siitä, että lähes kaikilla lentoyhtiöillä on koneissaan myös vauvoille tarkoitettuja paikkoja, joihin saa kantokopan seinään kiinni nukkumista helpottamaan. [Tuolla lennolla näillä paikoilla näkyi istuvan semminkin 7 kappaletta bisnesmiehiä. Ilman ensimmäistäkään lasta.]

Alkumatka meni siis mukulan kirkumista ja jatkuvaa jalkojen heilutuksesta johtuvaa potkimista fiilistellessä. Lapspieni myös ripisteli mun hihani ja villatakin napit - paremman tekemisen puutteessa. Äitinsä nimittäin veti torkkuja heidän molempien edestä. Ihan oikeasti. Nukkua tuhisi valvova lapsi sylissään.

Tästä koettelemuksesta tuli kuitenkin reissun pienin haittatekijä; neljän tunnin lennon jälkeen nimittäin jälleen (vasta kolmas peräkkäinen lento) kuulutettiin lääkäriä. Joita löytyikin, kokonaista neljä kappaletta. Kävi ilmi, että eräskin vanhempi (ainakin kasikymppinen) itäeurooppalainen herrasmies oli saanut/saamassa sydänkohtauksen. Ja sitten laitettiin tippapulloa ja happinaamaria ja vaikka sun mitä värkettä. Hetken aikaa parin penkkirivin yli kurkisteltuani hoksasin katsoa lentoreittiä kuvaavaa monitoria - vain havaitakseni, että aiemmin napakasti Euroopan suuntaan matkalla ollut kone oli kartalla kääntynyt pohjoiseen. Kohti Reykjavikia.

Kävinpä siis elämäni ensimmäistä kertaa Islannissa. Tosin kokemus kesti vain vajaat kaksi tuntia ja aamuyön pimeinä tunteina koneen ikkunasta näkyi vain mustaa. Ja ambulanssin vilkkuvat valot. Vanha pariskunta poistettiin koneesta (mies paareilla, ilmeisen hengissä - vaimonsa kipitti perässä), jonka jälkeen tehtiin sitten tankkausta ja muuta paperisotaa. Passelisti tietenkin niin, että saavuimme Müncheniin vaatimattomasti 4h myöhässä -- mikä sitten myöhästytti pääsyäni Ouluun ainoastaan noin kahdeksan tuntia.

Jee.

Ikärasistiksi itseni leimaan kun olen sitä mieltä, että olisi kiva, jos voisi buukata lippunsa sellaiseen koneeseen, jossa ei olisi sairaskohtausta väenvängällä hakevia vanhuksia - ja samanaikaisesti myös pikkumukuloiden vanhemmat olisivat tehtäviensä tasalla. Ei voi olettaa, että sylivauvaa viihdyttää yhtään kukaan muu kuin hänen huoltajansa - etenkään, kun tosiaan toisaalla yritetään pitää yhtä matkustajista elossa maahanpääsyyn asti.