torstai 18. maaliskuuta 2010

Hajanaisia ajatuksia

Lähtöaamuni oli maailman kaunein. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja kotikatuni koskemattomat lumihanget kimaltelivat talviauringossa. See you. Won't take long. Call me when you get there. Lähden kotoa, menen kotiin. Kotiin.

En lähtenyt etsimään itseäni Yhdysvalloista. En lähtiessäni tiennyt olevani kadoksissa - olinkohan minä edes? Takaisin tuli kuitenkin toisenlainen tyttö, hän on itsenäisempi, kyynisempi, suvaitsevaisempi, itsekkäämpi. Onnellinen mutta mahdollisesti hieman eksyksissä. Pari kuukautta paluun jälkeen enkä vieläkään tiedä löysinkö itseni vai kadotin? Ehkä pitäisi varata aika ammattiauttajalta.

"Kivan näköistä. Tosi hyviä kuvia. Mistä kaupungista tuo on? Onko tässäkin jotkut bileet?" "Tosi erikoinen tuo kotisi kyllä." Tekee mieli repiä albumi pois ihmisten käsistä, eivätkö ne tajua puhuvansa minun kodistani kun arvostelevat olohuonettani. Ne kääntävät sivuja liian nopeasti, katsovat sivullisen kuvia yhdellä vilkaisulla. Illalla selaan kuvat tuhannennen kerran, katson tarkkaan taas. Ja minä sentään olin siellä.

Ne huokaavat "hyvä kun tulit takaisin". En ehkä ole kertonut että ikävä takaisin jyskyttää ohimoissani. "Pääseehän sinne takaisin." Tiedättekö, ei sinne pääse. Voin matkustaa siihen fyysiseen paikkaan, vetää taas kädellä kuvioita pölyiseen seinään sillä kadulla, jota pitkin kuljin aamuisin metroon. Voin mennä syömään samaan etiopialaiseen ravintolaan, juoda lasillisen samassa baarissa. Voin mennä notkumaan toimistolle, kollegani ainakin muistavat minut. En voi törmätä tuttuihin kasvoihin Friendship Heightsin bussipysäkillä, siinä jossa aina törmäsi johonkuhun. En voi soittaa sisäpuhelimella kollegalle. Kahviloissa kukaan ei pidä minulle paikkaa.

Muiden kokemukset ulkomailla asumisesta kuulostavat etäisesti tutuilta, mutta ei minusta tuolta aina tuntunut. "Suomalaiset ovat tylyjä ja kylmiä", "Täällä kaikki oli sitä samaa mitä aina ennenkin." Huomasin että keskustan kadunkulmissa istuu paljon aikaisempaa enemmän kerjäläisiä. En pidä siitä.

Typerintä on kysyä millaista oli. Tosi kivaa uskomatonta et sinä ymmärtäisi kuitenkaan. Turha yrittää löytää sanoja. Olen ollut poissa puolitoista vuotta. Ihmisillä on ollut oma elämänsä. Päivät ovat hurahtaneet eteenpäin, kuin toistensa vetäminä. Joku on poissa puolitoista vuotta eikä sitä melkein edes huomaa - samalla tavalla minäkään en aina huomannut olevani poissa.

Mistäköhän sitä saisi tietää, että koska goodbye on hyvästi ja koska se on näkemiin?