perjantai 9. huhtikuuta 2010

Ummetus

Kaikki blogistaniassa vaikuttavat varmasti allekirjoittavat sen, että blogikirjoittelu on hauskaa. Olipa asiaa tahi ei. Joskus vaan tulee ummetusta, kiireitä tai muuten mahdoton tilanne -- eikä bloggeriin hyvistä aikeista huolimatta vain yksinkertaisesti pääse. Näin meikäläisenkin tapauksessa.

Kirjoitettavaa kyllä olisi; kaikesta helsinkiläisestä keväästä uuden kodin löytymiseen ja vaahtokarkkifondantin tekemiseen. En vain ole osannut aloittaa. Ennen kuin nyt: piti tulla perjantai-iltapäivän viettoon Tallinkille, jossa siis ilmainen netti -- ja duunin läppärissä riittää akkua ilmeisesti koko reissuun. Ihanaa.

Edellisen postauksen jälkeen olen siis ehtinyt

- käydä pääsiäislomalla jo perinteeksi muodostuneessa norohuuruisessa Oulussa. Vetävän käteen jäi ainoastaan pullotolkulla käsidesiä, mutta pöpöiltä säilyttiin. Toistaiseksi.

- samaisella reissulla kunnostautua punaviinikastikkeen ja karitsan kareen parissa; sekä vaivata kinuskikissan ohjeilla elämäni ensimmäinen kakun kuorruttamiseen tarkoitettu vaahtokarkkifondant. Lisäinfoa seuraa: oli aika onnistunut ja erinomaisen ihastuttava lopputulema.

- muuttaa omaan kotiin Helsingin Punavuoreen. Yksiööni on myös erinäisten seurakuntien suosiollisella myötäavustuksella hankittu ja koottu kaunis sisustus, verhot ja viherkasveja.

- kokkailla taivaallista Thaikkuruokaa, paistella quicheja, keitellä aamupuuroa ja intoilla upouuden laminaattilattian ja mikrokuituliinani saumattomasta yhteiselosta.

- riekkua baaritiskeillä, turuilla ja toreilla. Parantaa maailmaa, puhua elämästä, itkeä ikävääni takaisin kotiin Washingtoniin ja nauraa silmät sikkurassa ystävieni ja perheeni edesottamuksille.

- ennen nukahtamistani kävellä mielessäni läpi kotikulmiani Lexington Placella. Etten unohtaisi mistä olen tulossa, ja mikä elämässäni on tärkeää.

- vastata kymmeniä kertoja kysymykseen 'no, onko kivaa olla takaisin Suomessa?' Välillä enemmän, välillä vähemmän rehellisesti. [Haluaako kukaan oikeasti kuulla, että pelkään unohtavani? Ihan kaiken.]

- tervehtiä aamuisin kaikkia vastaantulijoita silmiin katsoen ja hyvää huomenta toivottaen. Kymmeniä kertoja, jo neljän viikon ajan. So far, kaksi on jopa vastannut tervehdykseen. There is still hope?

- saada kutsun Washingtonin Suomen-suurlähetystöön mm. tapaamaan opetusministeriä ja kuuntelemaan Ylioppilaskunnan Laulajia. Joka ainoan kerran innostuen, että joo, tuonne mennään. Kunnes siis havahdun todellisuuteen. Ngh.

Mutta ennen kaikkea elää arkielämää. Lukea aamulla Hesaria, kulkea kävellen töihin, nakuttaa konetta, vastata puhelimeen, potea huonoa omaatuntoa siitä, etten pidä tärkeisiin ihmisiin tarpeeksi yhteyttä, laittaa illalla ruokaa (tai hakea sitä jostain lähistön ravintolasta. Enemmän itse asiassa jälkimmäistä, nolo myöntää.) Iloita ystävistä, rakkaimmista pohjoisessa, haaveilla kevään ja kesän tulemisesta sekä piknikistä takapihan Koffin puistossa. Hymyillä, surra, ahdistella ja riemuita mun elämästäni.

Melko perussettiä siis.

3 kommenttia:

Kati kirjoitti...

Perussetti on parhautta :D

Anonyymi kirjoitti...

Heräsipä mieleeni kysymys, että miten oot tottunut eleleen huomattavasti pienemmissä neliöissä? Sulla oli niin ihku ja iso luukku siellä kaukana kuitenkin. Ja on se Ämerikkä niin ihana paikka kuitenkin, että kyllähän sinne olis voinut jäädä vähän pidemmäksi aikaa. Minäkin. :)

TiinaTre

Anu kirjoitti...

..nyt on kyllä ummetus kestänyt jo aika pitkään. :D