torstai 20. toukokuuta 2010

Keväistä kokkailua

Laitanpa tähän teidän kahden edelleen täällä kirsulandiassa kiekkuloivan lukijan iloksi reseptin ihanan keväiseen illalliseen...

Eli parsarisottoa ja uunilohta noin neljälle saa pöytäänsä suunnilleen näin.

[Onnistunut lopputulema vaati ensin noin kymppiminsan silppuamisen, ja sen jälkeen parinkymmenen minuutin keittämisen. Eli ei kestänyt kovin kauaa, eikä käynyt yhtään kipiää.]

Aloita siis maustamalla noin 800g lohifile suolalla ja pippurilla sekä noin ruokalusikallisella-parilla öljyä, jonka sekaan olet pilkkonut 2-3 valkosipulinkynttä. Laita suolaa ja pippuria sekä nahka- että lihapuolelle. Mausteita saapi laittaa reilusti molempia - paitsi, jos ehdit antaa kalan suolaantua useamman tunnin. [Hyvä olisi jättää jääkaapissa maustumiselle aikaa muutama tunti, mutta toki vähemmälläkin odottelulla kiireisempi selviää.]

Uuni on hyvä lämmittää tässä vaiheessa myös noin 200C asteeseen.

Sitten valmistellaan risotto, johon tarvitaan

2 salottisipulia silputtuna
2 valkosipulin kynttä silputtuna
4 dl risottoriisiä
9-10 dl kasvislientä, kuumaa (kuutiosta)
½ sitruunan mehu
nippu vihreää parsaa
kaksi kourallista parmesanjuustoa
nokare voita

Eli kuori parsat (jos ovat kovin paksuja), ja napsauta niiden juuresta kova, parisenttinen puumainen osa pois. Katkeaa siis itsestään oikeasta kohtaa, kun taitat juuren päästä. Silppua sentin-parin mittaisiksi pätkiksi.

Silppua sipuli ja valkosipuli, valmista kasvisliemi ja raasta parmesan sillä raastimen pienimmällä terällä.

Sitten roiskaistaan kala kuumaan uuniin joko uunipannulla tai sopivassa vuossa. Nahka alaspäin siis.

Samalla aloitetaan risoton valmistus: kattilassa/kasarissa reippassa öljyssä kuullotetaan valkosipuli ja salottisipuli. Kun ovat läpikuultavia (eivät ruskeita!), lisätään riisi ja pyöritellään kattilassa (lue: annetaan kypsyä läpikuultaviksi) muutama minuutti.

Ja tässä vaiheessa päästään varsinaisen risottoshown kimppuun: kattilaan lisätään kasvislientä kauhallinen kerrallaan, ja sekoitellaan jatkuvasti tärkkelystä irti riiseistä puukauhalla. Eli hellan ääressä hikoilevan kokin toisessa kädessä on liemikauha ja toisessa puuhaarukka - ja liike on jatkuvaa.

Sitruunanmehusta saa risottoon mukavan hapon: toki tilalla voi käyttää valkoviiniä myös halutessaan. Viini kannattaa laittaa kattilaan ensimmäisen nesteen joukossa - sitruunamehun ollessa kyseessä ei järjestyksellä ole niin suurta väliä.

Tosiaan, kauha-pari kerrallaan lisätään nestettä ja keitellään risottoa sopivalla lämmöllä - ja noin 8 minuutin kohdalla heitetään soppaan myös parsan pätkät. Niitä ei siis tarvitse kypsentää erikseen, vaan kypsyvät pienestä koostaan johtuen sopivan rapsakoiksi riisin ohella.

Sekoittelu jatkuu, kunnes risotossa on mukava purutuntuma - yhteensä noin 18 minuuttia. Jos neste ei näytä riittävän, voi sitä lisätä desin kerrallaan. Suomalaisten helmasynti kun tuntuu olevan liian kuivan risoton valmistus.

Maustetaan lopuksi parmesanraasteella, ja tarvittaessa suolalla sekä mustapippurilla. Ja juuri ennen tarjoilua kattilaan heitetty (eli sekaan käännelty) voinokare kiillottaa risoton juuri passeliksi.

Risoton voi antaa ässehtiä kannen alla (pois levyltä) sen ajan, kun otat kalan uunista -- kypsyys on hyvä tarkistaa n. 25 minuutin kohdalla. Tai aiemminkin, jos file on oikein ohut.

Sitten vain ateria tarjolle raikkaan vihersalaatin kera - ja avot. Kyllä on taas kansa tyytyväistä ja kokin maine kasvaa...

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Kesäesat

Onpas ihan huikeaa, kuinka lyhyessä ajassa voi ihmismielen vallata valtaisa kesäinnostus. Vielä viikko sitten tarvottiin sukkiksissa ja lähestulkoon talvilenkkareissa - ja nyt puolestaan on vastaantulijoiden päällä toinen toistaan lyhyempiä roiskeläppiä, leggingsejä ja muita vitsikkäitä viritelmiä. Ja suhina sen mukainen.

Puut vihertyivät kuin puolivahingossa, ja tällä viikolla on ihan rehellisesti voinut sanoa ulkona tuoksuvan kesän. Sen auringon, asfaltin, nurmikon ja iloisen ihmisen tuoksun - johon aamuisella työhönkävelyllä sekoittuu ilahduttavan usein myös vastaantulijoiden ihanaiset parfyymit.

Kerrassaan mukavaa siis - niin kauan kuin tätä riemua jatkuu.

[Huomaako muuten jostain, että allekirjoittanut muutti kaksi vuotta sitten melko tasan Kalliosta. Siellä ei tuoksunut kukka, ei parfyymi -- vaan ihan rehellisesti itsensä. Eli urea, kakki ja muu epämukavampi. Jotenkin ei ihan kauheasti ole Linjoille ollut ikävä...]

Kesän tulemisen havaitsi viikonloppuna myös siitä, että useampaan otteeseen heräsin aamuyöstä, kun baarikukkulit taittoivat matkaansa kotiin. Ei nimittäin ollut ihan yksi tahi kaksi seuruetta, jotka virittelivät soidinmenojaan laulelemalla: moniäänisesti, yksiäänisesti, soraäänisesti -- you name it! Saahan sitä ihminen kännissä olla ja hauskaa pitää, mutta semisti kyllä kolmas herätys keskellä yötä vitutti, kun Albertinkatu raikuen eräätkin miesporukat matkaansa tekivät. Itsehän olen niin humala- kuin selvinpäinkin vain Erinomaisen Hyvätapainen ja -Käytöksinen Yksilö.

Viikonlopun jälkeen myös työstressi helpottaa: en millään malttaisi odottaa seuraavan viikon viisivuotisjuhlia kotikonnuilla. Kummipoika tilasi tältä tädiltä jo vuodenvaihteessa Spiderman-täytekakun. Jota väsäämään vie siis tieni melko lailla tasan viikon kuluttua. Ihanuus!

tiistai 11. toukokuuta 2010

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Näin kyselee turhautunut palannut ekspatti, törmätessään päivästä toiseen kanssaihmisten käsittämättömään tylyyteen ja epäystävällisyyteen. Naapurissa sijaitsevan pikkukaupan kassa ei tervehdi, tai korkeintaan murahtaa heinsä, silminnähden ärtyneenä siitä, että ostosteluni häiritsee hänen hyllyntäyttörauhaansa. Vastaantulijoista kolme on toistaiseksi vastannut aamuiseen huomenen-toivotukseeni. Ja kaiken huippuna on toimistorakennuksemme Ruoholahdenkadulla, jossa kanssaihmisiltä ei saa edes tervehdystä itse toitottamalla ihmisen korvaan kuuluvaa vastausta. Hississä tuijotellaan kengänkärkiä, ja parhaassa tapauksessa alakerrassa vedetään hissinovi perässä kiinni, jotta ulko-ovesta sisääntulija ei samaiseen kapistukseen änkisi. Ties mitä ehdottelemaan.

Onhan niitä toki positiivisia poikkeuksiakin - omassa ystäväpiirissä erityisesti - joiden käytös jaksaa ilahduttaa ja hymyilyttää päivästä toiseen. Mutta ihan oikeasti: kuinka vaikeaa voi olla muiden ihmisten huomioiminen – olipa se sitten silmiin katsomista, pientä nyökkäystä toisen olemassaolon tunnustamiseksi, tai vaikkapa tajunnanräjäyttävän hyvääpäivään sanomista? Ei maksa mitään, ei käy kipeää. Ja lopputulemana saattaa vaikka saada toisen ihmisen hymyilemään, for crying out loud!!

[Tuota samaa lausetta toistelin itselleni myös Miesten vuoro –leffaa katsellessani. Ihan käsittämättömän suomalainen raina, ja erittäin suositeltava niin miehille kuin naisillekin. Tosin kaltaiseni mieskuoroille, kuolleille lapsille ja laululle oravasta –allerginen taho sai sellaisenkin halvauttavan itkukohtauksen leffan päätteeksi, että alta pois. Suosittelen siis nenäliinoja ja aurinkolaseja mukaan otettavaksi. Sekä ehkä myös leffakumppaniksi sellaisen tahon, joka opastaa joko oikeaan liikennevälineeseen tai taluttaa kotiin. Itsehän nimittäin ajelin ratikalla ihan väärään suuntaan itkuhuuruissani, enkä meinannut löytää kotiini ollenkaan… Mutta hyvä se elokuva oli, silti!]

Täällä jatkuu tipaton toukokuu, vapun innoittamana. Jos ei muuta, niin ainakin tuli todistettua se, että vanhakin jaksaa vielä heilua. Kolmena päivänä peräkkäin. Mutta hauskaa oli, ja se mikä tuhoutuneissa maksa- ja aivosoluissa menetettiin, niin tuli moninkertaisesti takaisin naurunhytkytysten ja viisaan keskustelun muodossa. Ystäviä, heitä on ollut ikävä. Ja ihan syystä, sanoisin.

Ps. Vitsikkäästi aivot ovat alkaneet ihan vasta käsitellä tätä kotiinpaluuta. Harva se yö nimittäin on tullut katseltua unia Amerikoista – englanniksi vieläpä. Useimmiten teemaan kuuluu paluu Suomeen, joka syystä tai toisesta tuntuu unessa fyysisesti melko lailla mahdottomalta. Kerrassaan erikoista, sanoisin.