tiistai 11. toukokuuta 2010

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Näin kyselee turhautunut palannut ekspatti, törmätessään päivästä toiseen kanssaihmisten käsittämättömään tylyyteen ja epäystävällisyyteen. Naapurissa sijaitsevan pikkukaupan kassa ei tervehdi, tai korkeintaan murahtaa heinsä, silminnähden ärtyneenä siitä, että ostosteluni häiritsee hänen hyllyntäyttörauhaansa. Vastaantulijoista kolme on toistaiseksi vastannut aamuiseen huomenen-toivotukseeni. Ja kaiken huippuna on toimistorakennuksemme Ruoholahdenkadulla, jossa kanssaihmisiltä ei saa edes tervehdystä itse toitottamalla ihmisen korvaan kuuluvaa vastausta. Hississä tuijotellaan kengänkärkiä, ja parhaassa tapauksessa alakerrassa vedetään hissinovi perässä kiinni, jotta ulko-ovesta sisääntulija ei samaiseen kapistukseen änkisi. Ties mitä ehdottelemaan.

Onhan niitä toki positiivisia poikkeuksiakin - omassa ystäväpiirissä erityisesti - joiden käytös jaksaa ilahduttaa ja hymyilyttää päivästä toiseen. Mutta ihan oikeasti: kuinka vaikeaa voi olla muiden ihmisten huomioiminen – olipa se sitten silmiin katsomista, pientä nyökkäystä toisen olemassaolon tunnustamiseksi, tai vaikkapa tajunnanräjäyttävän hyvääpäivään sanomista? Ei maksa mitään, ei käy kipeää. Ja lopputulemana saattaa vaikka saada toisen ihmisen hymyilemään, for crying out loud!!

[Tuota samaa lausetta toistelin itselleni myös Miesten vuoro –leffaa katsellessani. Ihan käsittämättömän suomalainen raina, ja erittäin suositeltava niin miehille kuin naisillekin. Tosin kaltaiseni mieskuoroille, kuolleille lapsille ja laululle oravasta –allerginen taho sai sellaisenkin halvauttavan itkukohtauksen leffan päätteeksi, että alta pois. Suosittelen siis nenäliinoja ja aurinkolaseja mukaan otettavaksi. Sekä ehkä myös leffakumppaniksi sellaisen tahon, joka opastaa joko oikeaan liikennevälineeseen tai taluttaa kotiin. Itsehän nimittäin ajelin ratikalla ihan väärään suuntaan itkuhuuruissani, enkä meinannut löytää kotiini ollenkaan… Mutta hyvä se elokuva oli, silti!]

Täällä jatkuu tipaton toukokuu, vapun innoittamana. Jos ei muuta, niin ainakin tuli todistettua se, että vanhakin jaksaa vielä heilua. Kolmena päivänä peräkkäin. Mutta hauskaa oli, ja se mikä tuhoutuneissa maksa- ja aivosoluissa menetettiin, niin tuli moninkertaisesti takaisin naurunhytkytysten ja viisaan keskustelun muodossa. Ystäviä, heitä on ollut ikävä. Ja ihan syystä, sanoisin.

Ps. Vitsikkäästi aivot ovat alkaneet ihan vasta käsitellä tätä kotiinpaluuta. Harva se yö nimittäin on tullut katseltua unia Amerikoista – englanniksi vieläpä. Useimmiten teemaan kuuluu paluu Suomeen, joka syystä tai toisesta tuntuu unessa fyysisesti melko lailla mahdottomalta. Kerrassaan erikoista, sanoisin.

Ei kommentteja: