sunnuntai 29. elokuuta 2010

Maailman palkka

Olin viikonloppuna aivan mainiolla improtunnilla. Taitava näyttelijä-kouluttaja sai pienen porukkamme heittäytymään vuoronperään kaneiksi, vaatenaulakoiksi, rikkinäisiksi taskuiksi ja lihapulliksi - ja toi omalla osaamisellaan aivan ilmeiseksi sen, että luontevasti omana itsenään työskentelevää ihmistä seuraa ja tottelee ilokseen. Vaikka tuntitolkulla.

Porukassa oltiin yhtä mieltä siitä, että suomalaisten suorituskeskeisyys on viemässä parhaan terän meistä kaikista: ollaan niin huolissaan siitä, että näytämme ulkokuoreltamme muiden mielestä täysin normaaleilta ja uskottavilta, että pahimmillaan fokus omassa tekemissä pyörii ainoastaan oman navan ympärillä, eikä siinä kenen kanssa (ja myötäavustuksella) oikein saammekaan eri areenoilla loistaa.

Itse olen tehnyt omalla persoonallani töitä jo useamman vuoden, ja olemalla oma itseni on tullut voitettua puolelle kansaa nuorisolaisista yritysjohtajiin, ja kaikkiin siltä väliltä. Viime vuosina on yleistynyt myös sellainen ilahduttava trendi, että kohdeyleisöni on jopa ottanut asiakseen kiittää henkilökohtaisesti positiivisesta kokemuksesta - mikä on erinomaisen positiivinen trendi muuten niin kovin neutraalissa (tai jopa negatiivisessa) yleisessä palautteenantoilmapiirissä.

Edelleen Suomessa on hankala saada kiitosta tai positiivista palautetta: meihin on kai iskostettu jo äidinmaidossa se, että kehujensaantitilanteessa järkevintä on vähätellä kehumisen kohdetta ('joo, pesin hiukset tänään - siksi kuontalo näyttää erilaiselta'), sen sijaan että yksinkertaisesti sanoisi vain kiitos. Jenkeissä työpäivää piristi lähes päivittäin jonkun kollegan huomautus raikkaanvärisestä paidasta (uudesta tai vanhasta), kehu pirteästä ilmeestä (silmäpusseista huolimatta), tai ylipäätään iloinen, positiivinen huomio mistä tahansa juttukumppanin yleisessä olemuksessa. Ja hintaa tälle yleistä hilpeyttä sekä hyvää mieltä aiheuttaneelle ilmiölle kertyi yleensä tasan tarkkaan nolla pesoa.

Taito keskittyä positiiviseen, ja antaa oman pahan mielen olla tarttumatta ympärilläoleviin on jotain, jota itse joudun edelleen harjoittelemaan lähes päivittäin. Sekä sitä, että kiitoksen ollessa paikallaan, sen muistaisi myös ääneen lausua. Tai vaikka eleillään osoittaa, edes ohikiitävän hetken - olipa sisuksissa myllertävät todelliset tunteet minkälaisia tahansa...

perjantai 27. elokuuta 2010

Never say goodbye because goodbye means going away and going away means forgetting

I arrived at Capitol Hill on a hot and humid July evening in 2008 with crickets singing their songs on the trees of my street. Landlord Jerry was greeting me at the front door, and treated me with a huge glass of red wine before wishing me good night. My head was buzzing with the fact that I had just left home – to come home. Jerry guided me on a biking trip around our neighborhood the next day, and invited his friends over for a welcome dinner that evening. The memory of that night, how overwhelmingly exhausting, but exhilarating everything felt still makes me cry.

I have grown, become a new person, and also a far better employee for an international exchange organization. I now remember very clearly again, how incredibly sad missing your mom can make you feel. How receiving an email home will bring tears to your eyes, no matter where you are. How important it is to be able to say that “Yes, I feel bad now –thanks for asking- but I’m sure that this too will pass.” And even more: how it feels to belong somewhere, to have friends and colleagues around you, whom you can trust, you can laugh with and who don’t want you to be just okay – they want you to thrive.

Past 18 months have been the rollercoaster ride of my life. During this time I saw the great host families and area reps of our organization in USA. I met with my international colleagues, made severe progress in my understanding of the world, and was thrilled of the fact that I could just take a bus to New York City. A BUS, for crying out loud…!

I read somewhere that ‘some people come into our lives and leave handprints on our hearts - and we are never ever the same.’ I will fly to Finland on Sunday, with your handprints pressed all over my heart. Feeling grateful for having had the opportunity to meet and work with you.

I refuse to say goodbye or farewell – so I’ll just say ‘see you later’ and ‘stay well’, and let our good karma take care of the rest.

Thank you for letting me to get to know you!

-Kirsi

Ps. Found this (an email I wrote to my colleagues in January) in my sent mail yesterday. Thought I'd post it here just that I would not forget.

torstai 26. elokuuta 2010

Nostalgiamatkalla

Päivä on mennyt lattialla (joka siis oikeasti on 30 m2 kämpässäni se ainoa paikka, jossa on suunnilleen mukava oleskella) maatessa ja Welhon laajakaistaa pitkin kaahaillessa. Etsiskelin taannoisissa kinkereissä käyttämääni reseptiikkaa, ja melkein hukuin geemailiboksini lähetettyihin viesteihin. Useampi tunti vierähti menneitä muistellessa ja maistellessa; lähinnä siis lueskelin Jenkeistä lähettämiäni sähköisiä viestejä ystäville ja kylänmiehille - sekä satunnaisia vastauksia niihin.

Ihmeellisellä tavalla sitä pääsee kiinni viestien kirjoittamisen aikaisiin tunnelmiin ja ajatuksiin, mikä silloin oli mieliala ja kuinka monenlaisessa aallossa sitä on parin viimeisen vuoden aikana tullutkaan ratsastettua. Samanlaisissa ajatelmissa kun tässä on saanut viettää myös tätä sairaslomaa- lähinnä siis kummastellessa sitä, että mitä mä ihan oikeasti täältä Suomesta (ja tästä elämästäni) muka niin kovasti kaipasin...Yksinäisiä iltoja ja sateisia päiviäkö? Tällä viikolla vietin päivän melkoisen apatian parissa, ja tuleva ihan oikeasti ahdisti -- kunnes vihdoin jostain kaivautui taas se taistelija-Kirsusein, joka ilmoitti itsensä työttömyyskassaan ja alkoi etsiä netistä opintojen loppuunviemismahdollisuuksia... *blush* Liekö meikästä vielä jonkinlaisen kandin saisi, joidenkin vuosien sisällä..?

[Joo, tiedän ettei pitäisi moisista huudella ääneen vielä tässä vaiheessa. I know, I know.]

Huomenna meinasin mennä taas lääkäriin kuulemaan seuraavan tuomion: jos tosiaan sairasloma jatkuu yli syyskuun puolivälin, niin tämä neiti kerää kimpsunsa ja lennähtää mamman lihapatojen (ja kuntopyörän sekä kävelysauvojen) luo Pohjoiseen. Sekä alkaa taistelun KELA:n tätien kanssa sairaspäivärahan suuruudesta. Onnekas ex-ulkomaanasukki kun KELA:n laskujen mukaan olisi oikeutettu peräti 36€ päivärahaan. Millä melkein jopa saisi ensi kuun vuokran maksettua. Melkein.

Mun elämä. Siitä on oikeasti tullut aika hirveä. Vaikka kaikki periaatteessa onkin kyllä ihan hyvin. I know that, too.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Vanhenemista on..

..lauantaiaamun brunssi ystävien kesken, jossa tarjolla on sen seitsemää sorttia kuohuvineen -- sipsipussin ja sikspäkin sijaan.

..plussakortilla tarjouksesta ostettu digijärkkäri, ja sen päänmenoksi suunniteltu valokuvauskurssi. Kunhan vaan joku kertoisi minkätasoiselle kurssille kannattais mennä...

..fiilistely neljännesvuosisata (!!!) sitten alkaneesta koulutaipaleesta. For crying out loud, mä tosiaan marssin Kaukovainiolla sijaitsevan viipalekoulumme ovista sisään melko lailla tasan 25 vuotta sitten -- ja muistan sen päivän edelleen kuin eilisen. Lounaaksi tarjottiin kesäkeittoa, jota eräältäkin luokkakaverilta löytyi illalla mm. taskuista. Hihi.

..tunnelmointi 15 vuotta sitten aloitetusta matkasta maailmalle, joka jatkuu edelleen. Olisipa silloin tiennyt, kuinka merkityksellinen yksittäinen vuosi ihmislapsen maailmassa voi loppuviimein olla.

..ikioma intternet-yhteys; ei enää tarvitse kiekkua netissä a) kännykällä tai b) naapurin verkkoyhteyden armoilla. 31 vuotta pärjäilinkin ilman aivan mainiosti, nyt tämä kuukauden sairasloma sitten viimein ajoi welhokauppaan.

..lihakeiton ja mustikkapiirakan tuoksun välitön yhdistyminen jonnekin aivojen yläastesopukkaan. Järkyttävän lyhyt matka siksi angstiseksi teiniksi, jolle kuitenkin kotiasiat ja perusturvallisuus oli kaikista tärkeintä. Siitä loppukesän päivästä puuttui vaan mehumaijassa porisevat punaherukat.

..ohikiitävä ilonhetki öisellä vessareissulla, kun selkäkipua ei hetkeen tunnukaan missään. Edelleen odottelen sitä aamua, kun kaikki on kuin ennenkin. Ts. ei vihlo, ei pistele, ei kouri, ei sinkoile - vaan voi ihan normaalisti esimerkiksi seistä ja aivastaa.

Päivä tosiaan kului fysioterapeutilla käydessä - tultiin yhdessä siihen tulokseen, että käynnistä seuraava kipu on yleensä ihan positiivinen ilmiö; kivun kautta kun sitten helpotti tuo iskiaskipukin -- muutaman päivän viiveellä tosin. Huomenna oman työterveyslääkärin tuomio, ja sitten taas mietitään loppuviikon suunnitelmaa eteenpäin.

tiistai 17. elokuuta 2010

Kroonikko

Kesän 2010 kuumin ilmiö kohdallani on ollut valtaisa selkäkipu. Juhannusta edeltävästä ajasta -kun seisominen, istuminen, kävely tai makaaminen ei vielä sattunut- ei ole kovinkaan valtavasti mielikuvia. Kai sitä on meikäläinenkin joskus menneisyydessään osannut kävellä muutenkin kuin lonkkavikainen vanhus -- ei voi enää muistaa.

Pitkä juttu lyhyesti: jo useamman kuukauden vaivannut selän väsyminen, ja esimerkiksi istumisen jälkeen vaivannut jäykkyys diagnosoitiin työterveyslääkärin toimesta alimpien välilevyjen madaltumaksi. Fysioterapeutti (kuten myöhemmin myös toinen ttl) kuitenkin ennusti oireiden perusteella vaivan lähteeksi välilevyn pullistumaa. Niin taikka näin, melkoisessa kipulääkepöhnässä täällä tolskataan jo toista kuukautta, ja sairaslomaakin on takana jo neljä viikkoa.

Enpä ole ikinä elämässäni ollut oikeasti kipeä; satunnaista päänsärkyä tai menkkajomotusta kummempaa kun en ole koskaan joutunut potemaan. No, kerranko sitä ihmistä varpaisiin asti säteilevällä iskias-hermon säryllä kiusataan. Ja kun päälle lävähti vielä perinteinen persluussa asti tuntuva yskä, niin voinet arvata kuinka säteilevän hyväntuulinen eräs allekirjoittanut on viime viikkoina ollut...

Yksinasuvaa kroonikkoa on toki ilahduttavasti auteltu ystävien toimesta muutamaankin otteeseen, mutta yllättävän hankalaa on suomalaiskansalliseen tyyliin pyytää apua. Siinäpä sitä sitten hammasta purren ja kyyneliä pidätellen on tien toisella puolella olevasta kookaupasta kannettu ostoksia maitopurkki kerrallaan -- kun ei ole kehdannut autoilevia ystäviä kauppareissulla piinata.

Totta puhuen, pahin iskiaskipu on jo onneksi taakse jäänyttä elämää -- nyt pitäisi enää kuntouttaa selkä sellaiseen tilaan ja tolaan, että kustannuspaikalle (istuma-asentoon) olisi mahdollista palata. Helpommin sanottu tosin kuin tehty; melkoisista lääkecocktaileista huolimatta kun parin korttelin kävelyyn saa yllättäen kulutettua melkoisen ajan -- ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä ko. matkalla tarvitsee pysähtyä lepuuttamaan repivää jalkaansa.

Mutta. But. Iloisiin uutisiin päättyköön tämä radiohiljaisuus: marssin tänään 32 vuoden viisaassa iässä intternet-kauppaan, ja sain sieltä mukaani nettikaapelia koko rahalla. Toisin sanoen, tästä eteenpäin ajatuksia tämän potilaan elävästä elämästä löytynee tästä osoitteesta melkoisenkin säännöllisesti. Jei eli jihuu!!