sunnuntai 29. elokuuta 2010

Maailman palkka

Olin viikonloppuna aivan mainiolla improtunnilla. Taitava näyttelijä-kouluttaja sai pienen porukkamme heittäytymään vuoronperään kaneiksi, vaatenaulakoiksi, rikkinäisiksi taskuiksi ja lihapulliksi - ja toi omalla osaamisellaan aivan ilmeiseksi sen, että luontevasti omana itsenään työskentelevää ihmistä seuraa ja tottelee ilokseen. Vaikka tuntitolkulla.

Porukassa oltiin yhtä mieltä siitä, että suomalaisten suorituskeskeisyys on viemässä parhaan terän meistä kaikista: ollaan niin huolissaan siitä, että näytämme ulkokuoreltamme muiden mielestä täysin normaaleilta ja uskottavilta, että pahimmillaan fokus omassa tekemissä pyörii ainoastaan oman navan ympärillä, eikä siinä kenen kanssa (ja myötäavustuksella) oikein saammekaan eri areenoilla loistaa.

Itse olen tehnyt omalla persoonallani töitä jo useamman vuoden, ja olemalla oma itseni on tullut voitettua puolelle kansaa nuorisolaisista yritysjohtajiin, ja kaikkiin siltä väliltä. Viime vuosina on yleistynyt myös sellainen ilahduttava trendi, että kohdeyleisöni on jopa ottanut asiakseen kiittää henkilökohtaisesti positiivisesta kokemuksesta - mikä on erinomaisen positiivinen trendi muuten niin kovin neutraalissa (tai jopa negatiivisessa) yleisessä palautteenantoilmapiirissä.

Edelleen Suomessa on hankala saada kiitosta tai positiivista palautetta: meihin on kai iskostettu jo äidinmaidossa se, että kehujensaantitilanteessa järkevintä on vähätellä kehumisen kohdetta ('joo, pesin hiukset tänään - siksi kuontalo näyttää erilaiselta'), sen sijaan että yksinkertaisesti sanoisi vain kiitos. Jenkeissä työpäivää piristi lähes päivittäin jonkun kollegan huomautus raikkaanvärisestä paidasta (uudesta tai vanhasta), kehu pirteästä ilmeestä (silmäpusseista huolimatta), tai ylipäätään iloinen, positiivinen huomio mistä tahansa juttukumppanin yleisessä olemuksessa. Ja hintaa tälle yleistä hilpeyttä sekä hyvää mieltä aiheuttaneelle ilmiölle kertyi yleensä tasan tarkkaan nolla pesoa.

Taito keskittyä positiiviseen, ja antaa oman pahan mielen olla tarttumatta ympärilläoleviin on jotain, jota itse joudun edelleen harjoittelemaan lähes päivittäin. Sekä sitä, että kiitoksen ollessa paikallaan, sen muistaisi myös ääneen lausua. Tai vaikka eleillään osoittaa, edes ohikiitävän hetken - olipa sisuksissa myllertävät todelliset tunteet minkälaisia tahansa...

Ei kommentteja: