keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Kausivalot, kiitos

Kotiuduin taas eilisellä pk-seudulle, ihanaisen pohjoisen työleirin jälkeen. Oulussa oli jo litratolkulla lunta, pakkasta ja pimeää -- sekä kotipihan pusikot täynnä äitini sinne ripustelemia kausivaloja. Jotain iloa pimeisiin iltoihin siis, kun valot tuovat lämpöä talveen ja pakkaseen.

Käsittämätöntä, miten oikeilta vuodenajat tuntuvat Albertinkadun ulkopuolisessa maailmassa: täällä tallaan samaa asfalttia viikosta ja kuukaudesta riippumatta. Ei ole juurikaan puita, joiden lehtien väristä voisi tehdä päätelmiä vuoden kierrosta. Ei tuoksu multa eikä märkä maa - ainoa joka-aamuinen luontoilmiö on ollut koirien kusivanat asfaltissa. Ja yllättävää kyllä, näin melkein keski-ikäisenä tuntuisi jotenkin paremmalta olla enemmän kosketuksissa ympäröivään luontoon: sen hajuihin ja makuihin... [Kauhean keski-ikäistä ja -luokkaista kyllä, täytyy myöntää. Vuosikausia kaipasin pois luonnon rauhasta - ja nyt voisi oikeastaan tehdä melkein mitä tahansa päästäkseen sinne takaisin...]

Arki on asettunut uomiinsa: töitä on enemmän kuin kuunaan ehtisin tehdä, satunnaisesti on aikaa myös seurustella kavereiden kanssa ja fiilistellä pimeitä iltoja kynttilänvalossa, punaviinilasi kädessä. Parin viikon päästä on luvassa suvun perinteinen itsenäisyyspäivän reissu Rukalle -- jos siis lentoemojen etujärjestö suo ja viskaalit sallii. Päivän hesari tiesi kertoa, että pahimmassa tapauksessa ihanaiset taivaan tipuset tuuppaavat itsensä lakkoon kaksi päivää ennen meikäläisen (jo heinäkuussa varattua!) lentoa Kuusamoon. Voi olla erään allekirjoittaneen lentohenkilökuntasympatiat melko matalalla, mikäli ko. lakko toteutuu...Hope not.

Täältä tähän siis. Bloggaamisen kipinää pohdiskelen edelleen - meanwhile inspiroitukaatten meikäläistä melkoisesti liikuttaneesta seattlelaisesta flashmob -videosta. Käsittämättömän tunnelatauksen saan jostain syystä aina näitä pätkiä juutuubatessa... *hihi*

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Pyhäin miesten päivä

..kekriksikin kai kutsuttu? Tänä vuonna tuli hyvään hetkeen yksi tyhjä viikonloppu - olen nukkunut hyväunisen lapsen lailla melkein kellon ympäri kumpanakin yönä. Sekä vain ollut. Kotona.

Edelleenkään en mitään väitä tietäväni kolmekymppisten oikeista ruuhkavuosista, ja siitä kuinka hektistä useamman kuin yhden perheenjäsenen arjen sumpliminen voi pahimmillaan -ja parhaimmillaan- olla. Silti oli eilen illalla jotenkin tyytyväinen olo, kun kotona tuoksui puhdas pyykki, lattialta ei tarttunut jalkapohjiin muruja eikä mitään muutakaan, vessa kiilsi puhtauttaan - ja tiskialtaan vallannut tiskivuori oli ladottu siististi omiin kaappeihinsa. Aamun hesari sai tarvitsemansa jakamattoman huomion, ja lounaaksi värkätty kana-caesar -salaatti oli kerrassaan riemukas.

Se on jännä, kuinka harva meistä voi vilpittömästi sanoa olevansa arkeensa (eli elämäänsä) tyytyväinen. Lapsettomat tai suhteettomat kaipaavat perhe-elämää, perheelliset kaipaavat ikiomaa aikaa. Opiskelijat haluaisivat olla jo ansiotöissä - ja uraputkessaan kiipeilevät haikailevat vastuuttomaan opiskelijaelämään takaisin. Pitäisi olla laihempi, kauniimpi, pidempi, lyhyempi, viisaampi, tyhmempi, enemmän palkkaa, parempi ihminen, erilainen kuin naapuri, samanlainen kuin kollegat ja niin edelleen... Samaa listaa ollaan kai kaikki toitotettu jo vuositolkulla? Ennen kaikkea tuntuu siltä, että pääasia on vain se, että mitä koskaan tapahtuukaan, niin silti voi aina haaveilla vielä jostain enemmän. Synti ja häpeä, jos joskus vain olisi. Ilman mitään taka-ajatuksia.

Itse olen tämän kesän jälkeen vahvasti sitä mieltä, että se, joka ei arjessaan tunne fyysistä kipua -- hänellä on jo kaikki. Ihan kaikki. Sitä on ihan turha edes yrittää selittää, mutta uskokaa huviksenne.

Toisekseen olen elämässäni taas ajautunut siihen pisteeseen, että haikailen erittäin voimallisesti ja aktiivisesti jonnekin muualle. Pois täältä, pois tämänhetkisestä elämästäni. Ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa - se vain on samaa kuin keskimäärin kolme vuotta sitten -- ja nyt tarvitsisin jo jotain ihan muuta.

Haluaisin olla se lätynhajuinen täti, jonka luo pian neljä pientä serkkupoikaa voivat huristaa vaikka fillarilla (tai onnikalla) yökylään. Olla paikalla kevätjuhlissa ja hiihtolomilla, jakaa heidän arjen ilonsa ja surunsa. Tiedostan kyllä sen, että pohjoiseen muuton draiverina tuo on ehkä sieltä älyttömimmästä päästä (kiitos myös kaikille teille, jotka jaksatte tästä toitottaa) - paljon 'oikeampaa' olisi kai suunnitella kunnianhimoisempaa uraa sillä suunnalla tahi muuta mun omaan elämääni liittyvää. [Miksi ihmeessä, huutaisin tähän väliin! Onko mitään tärkeämpää kuin perhe ja läheisten hyvinvointi - sekä heidän elämässään läsnäoleminen?]

Eilen kävin ystävän kanssa pakkasenpuremin varpain Kirkkonummen hautausmaalla sytyttämässä kynttilän hänen isoisänsä haudalle. Pimenevässä illassa tuikkivat sadat kynttilät olivat kaikessa tunnelmallisuudessaan jälleen erinomainen muistutus siitä, kuinka onnekas olen kun saan käydä sytyttämässä kynttilän isoisovanhempieni viimeisellä leposijalla. Kaikki omat läheiseni ovat nimittäin edelleen elämässäni läsnä. Kuudensadan kilometrin päässä vain.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Hupsista

Nou worries - elossa olen edelleen. Ja itse asiassa paremmissa ruumiin ja sielun voimissa kuin ehkä noin puoleen vuoteen. Parin kuukauden vesijuoksu- ja sauvakävelykuuri (sekä helevetin pätevä OMT-fyssari) on palauttanut mut noin suunnilleen ok-kuosiin. Ja takaisin mm. työpaikalleni, ystäväpiiriini sekä omaan elämääni. Mikä on siis hyvä ja kiva asia.

Krooninen kipu on jotain, mitä on vaikea ulkopuoliselle edes yrittää kuvailla. Enkä siitä itsekään väitä juuri mitään vielä tietäväni: olenhan ollut kivun piinaama vasta niinkin lyhyen aikaa kuin puoli vuotta. Silti, ihan käsittämättömällä tavalla jo tässäkin ajassa ehti ahdistella, itkeä ja huutaa - sekä elätellä toivoa siitä aamusta, kun tosiaan voisi aivastaa ihan huoletta. Minne saakka en ihan vielä ole päässyt. [Vitsikästä, että mun aivastelut viimeisen puolen vuoden aikana voi laskea noin yhden käden sormin. Tahdonvoimaa, kenties?] Mutta nyt jo pääsee itkutta ylös sängystä, töihin 8 korttelin päähän suunnilleen vartissa. Ja kantakävelykin onnistuu. Ei sillä, että aikaisemmassakaan elämässäni olisin arkea kantakävelyn luonnistumisella mitannut, mutta jostainhan se kertoo että ei oikea jalka läpsy enää tahdotta pitkin ja poikin. Vai?

Syksyn aikana on ehditty juhlia kahden ystävän häitä, iloita pienistä tulevista maailmalaisista (musta tuleekin neljännen pienen pojan täti alkuvuodesta!), vesijuosta kilometrejä ja taas kilometrejä, laihtua 12 kiloa, haaveilla ulkomaan- (ja erityisesti Amerikan-) matkasta, loistaa kouluttajana, itkeä kipeitä lonkkia, opetella täysjyväasioiden syömistä -- ja ennen kaikkea eletty yksi päivä kerrallaan. Joskus vain minuutti, toisinaan tunti kerrallaan. Meistä riippumattomia asioita tapahtuu -- ja ilmeisesti mun on vain edelleen odotettava, että saan elämältäni sen, mitä siltä haluan. Mutta asia kerrallaan.


Tässä päivässä parhautta oli aamukahvien keskeytyminen palohälytyksen takia, iloinen lounasseura sekä ajatus siitä, että huomenna mun ei oikeasti tarvitse herätä ennen kuin mua huvittaa. Ensimmäinen ei-työ -viikonloppu kuukauteen. Ehkä ihan parhautta!