perjantai 5. marraskuuta 2010

Hupsista

Nou worries - elossa olen edelleen. Ja itse asiassa paremmissa ruumiin ja sielun voimissa kuin ehkä noin puoleen vuoteen. Parin kuukauden vesijuoksu- ja sauvakävelykuuri (sekä helevetin pätevä OMT-fyssari) on palauttanut mut noin suunnilleen ok-kuosiin. Ja takaisin mm. työpaikalleni, ystäväpiiriini sekä omaan elämääni. Mikä on siis hyvä ja kiva asia.

Krooninen kipu on jotain, mitä on vaikea ulkopuoliselle edes yrittää kuvailla. Enkä siitä itsekään väitä juuri mitään vielä tietäväni: olenhan ollut kivun piinaama vasta niinkin lyhyen aikaa kuin puoli vuotta. Silti, ihan käsittämättömällä tavalla jo tässäkin ajassa ehti ahdistella, itkeä ja huutaa - sekä elätellä toivoa siitä aamusta, kun tosiaan voisi aivastaa ihan huoletta. Minne saakka en ihan vielä ole päässyt. [Vitsikästä, että mun aivastelut viimeisen puolen vuoden aikana voi laskea noin yhden käden sormin. Tahdonvoimaa, kenties?] Mutta nyt jo pääsee itkutta ylös sängystä, töihin 8 korttelin päähän suunnilleen vartissa. Ja kantakävelykin onnistuu. Ei sillä, että aikaisemmassakaan elämässäni olisin arkea kantakävelyn luonnistumisella mitannut, mutta jostainhan se kertoo että ei oikea jalka läpsy enää tahdotta pitkin ja poikin. Vai?

Syksyn aikana on ehditty juhlia kahden ystävän häitä, iloita pienistä tulevista maailmalaisista (musta tuleekin neljännen pienen pojan täti alkuvuodesta!), vesijuosta kilometrejä ja taas kilometrejä, laihtua 12 kiloa, haaveilla ulkomaan- (ja erityisesti Amerikan-) matkasta, loistaa kouluttajana, itkeä kipeitä lonkkia, opetella täysjyväasioiden syömistä -- ja ennen kaikkea eletty yksi päivä kerrallaan. Joskus vain minuutti, toisinaan tunti kerrallaan. Meistä riippumattomia asioita tapahtuu -- ja ilmeisesti mun on vain edelleen odotettava, että saan elämältäni sen, mitä siltä haluan. Mutta asia kerrallaan.


Tässä päivässä parhautta oli aamukahvien keskeytyminen palohälytyksen takia, iloinen lounasseura sekä ajatus siitä, että huomenna mun ei oikeasti tarvitse herätä ennen kuin mua huvittaa. Ensimmäinen ei-työ -viikonloppu kuukauteen. Ehkä ihan parhautta!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihanan piristävä ja valaiseva teksti Kirsi!:) Kyllä sitä ihminen tuppaa niin helposti unohtamaan, että pitäisi olla kiitollinen silloin kun paikat ovat kunnossa... Ihanaa jos alkaa kipu hellittää!:)
t. Miina

Kirsi kirjoitti...

Kiitos Miina. Päivä kerrallaan täällä tohajan, edelleen. Mutta kerrassaan pitkä matka on jo tultu, se on ihan varmaa!

Tsemppistä myös sinne kylteriaktiiville :))