sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Pyhäin miesten päivä

..kekriksikin kai kutsuttu? Tänä vuonna tuli hyvään hetkeen yksi tyhjä viikonloppu - olen nukkunut hyväunisen lapsen lailla melkein kellon ympäri kumpanakin yönä. Sekä vain ollut. Kotona.

Edelleenkään en mitään väitä tietäväni kolmekymppisten oikeista ruuhkavuosista, ja siitä kuinka hektistä useamman kuin yhden perheenjäsenen arjen sumpliminen voi pahimmillaan -ja parhaimmillaan- olla. Silti oli eilen illalla jotenkin tyytyväinen olo, kun kotona tuoksui puhdas pyykki, lattialta ei tarttunut jalkapohjiin muruja eikä mitään muutakaan, vessa kiilsi puhtauttaan - ja tiskialtaan vallannut tiskivuori oli ladottu siististi omiin kaappeihinsa. Aamun hesari sai tarvitsemansa jakamattoman huomion, ja lounaaksi värkätty kana-caesar -salaatti oli kerrassaan riemukas.

Se on jännä, kuinka harva meistä voi vilpittömästi sanoa olevansa arkeensa (eli elämäänsä) tyytyväinen. Lapsettomat tai suhteettomat kaipaavat perhe-elämää, perheelliset kaipaavat ikiomaa aikaa. Opiskelijat haluaisivat olla jo ansiotöissä - ja uraputkessaan kiipeilevät haikailevat vastuuttomaan opiskelijaelämään takaisin. Pitäisi olla laihempi, kauniimpi, pidempi, lyhyempi, viisaampi, tyhmempi, enemmän palkkaa, parempi ihminen, erilainen kuin naapuri, samanlainen kuin kollegat ja niin edelleen... Samaa listaa ollaan kai kaikki toitotettu jo vuositolkulla? Ennen kaikkea tuntuu siltä, että pääasia on vain se, että mitä koskaan tapahtuukaan, niin silti voi aina haaveilla vielä jostain enemmän. Synti ja häpeä, jos joskus vain olisi. Ilman mitään taka-ajatuksia.

Itse olen tämän kesän jälkeen vahvasti sitä mieltä, että se, joka ei arjessaan tunne fyysistä kipua -- hänellä on jo kaikki. Ihan kaikki. Sitä on ihan turha edes yrittää selittää, mutta uskokaa huviksenne.

Toisekseen olen elämässäni taas ajautunut siihen pisteeseen, että haikailen erittäin voimallisesti ja aktiivisesti jonnekin muualle. Pois täältä, pois tämänhetkisestä elämästäni. Ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa - se vain on samaa kuin keskimäärin kolme vuotta sitten -- ja nyt tarvitsisin jo jotain ihan muuta.

Haluaisin olla se lätynhajuinen täti, jonka luo pian neljä pientä serkkupoikaa voivat huristaa vaikka fillarilla (tai onnikalla) yökylään. Olla paikalla kevätjuhlissa ja hiihtolomilla, jakaa heidän arjen ilonsa ja surunsa. Tiedostan kyllä sen, että pohjoiseen muuton draiverina tuo on ehkä sieltä älyttömimmästä päästä (kiitos myös kaikille teille, jotka jaksatte tästä toitottaa) - paljon 'oikeampaa' olisi kai suunnitella kunnianhimoisempaa uraa sillä suunnalla tahi muuta mun omaan elämääni liittyvää. [Miksi ihmeessä, huutaisin tähän väliin! Onko mitään tärkeämpää kuin perhe ja läheisten hyvinvointi - sekä heidän elämässään läsnäoleminen?]

Eilen kävin ystävän kanssa pakkasenpuremin varpain Kirkkonummen hautausmaalla sytyttämässä kynttilän hänen isoisänsä haudalle. Pimenevässä illassa tuikkivat sadat kynttilät olivat kaikessa tunnelmallisuudessaan jälleen erinomainen muistutus siitä, kuinka onnekas olen kun saan käydä sytyttämässä kynttilän isoisovanhempieni viimeisellä leposijalla. Kaikki omat läheiseni ovat nimittäin edelleen elämässäni läsnä. Kuudensadan kilometrin päässä vain.

Ei kommentteja: