maanantai 28. marraskuuta 2011

Kiinni arjessa

Onpa taas kuukausi vierähtänyt viime päivityksestä. Käsittämätöntä, mihin tää syksy on mennyt -- vastahan sitä syyskuun alussa tuskailin elämääni, ja mietin tulevaa kohtuullisen vitutuksen vallassa. Ja nyt on pian joulukuu. Älytöntä!

Tässä ajassa arki on ehtinyt kuitenkin jo asettua aloilleen. On rutiineja aamuherätyksen ja kaupassakäynnin suhteen, lempi-vesijumppaohjaaja, ajatus siitä, mitä töissä on tarkoitus tehdä ja oppia --- ja ylipäätään olo kerrassaan seesteinen ja hyvä. Parempi fiilis kuin vuosikausiin: rauha sen suhteen, että mun paikkani on nyt tässä. Ja että vaikka entinen elämäni Helsingissä päättyikin melkoisen mustissa tunnelmissa (työasioiden suhteen, ei mitään sen suurempaa draamaa siis), niin näin asioiden kuuluikin mennä.

Olen hyvä siinä mitä teen. Ja se, että olen hyvä kokkihattuni kanssa, on oikeasti arvokasta. Ei ihmisen mittaa tai erinomaisuutta voi mitata hänen akateemisuudellaan - ilo, rakkaus, rauha, seesteisyys ja hyvä fiilis on tsiljoona kertaa tärkeämpää.

Päivääkään en ole elämänmuutosta katunut, enkä muuttoani pohjoiseen. Ihan oikeastikaan. Pimeäähän se on täälläkin, ja aikaiset aamuheräämiset väsyttää satunnaisesti (lue: melkein joka aamu). Lisäksi bussipysäkillä palelee, ja koulunkäynti vituttaa - kun mulle uusia asioita ei juurikaan ole vielä käyty läpi. Mutta, but. Olen tietyllä tavalla oman elämäni herra nykyään.

Töissä ei ole kenenkään kammottavien oikkujen armoilla. Asiakkaat suhtautuvat ruoanvalmistajiin sivistyneen rauhallisesti - ja esimiehistöllä on sanalla sanoen hyvä fiilis. Taitojani ja intoani arvostetaan, poikkeuksetta. Saan positiivista palautetta lähes joka työvuoron päätteeksi - ja jos jotain huomautettavaa on, niin rakentava palaute on toistaiseksi ollut välitöntä. Taakse on jäänyt päämäärätön haahuilu, ahdistus työkuorman täysin epätasaisesta jaosta, sadan plussatunnin saldopankki, ja vanteen kiristyminen pään ympärillä. Tunnistan nykyään peilistä hymyilevät silmät omikseni, eikä enää tarvitse miettiä epäterveellä tavalla omaa riittämättömyyttään.

Siunattu Koulutusrahasto. Kahdeksan työvuoden jälkeen palkansaaja on oikeutettu 18 kk ajan maksettavaan aikuisopintorahaan, joka on n. 70% ansiotuloista. Mulle jää tällä hetkellä jopa hieman enemmän käteen (vuokranmaksun jälkeen) kuin Helsingissä työssäkäydessäni. Oikeasti. [Mistä tuo sitten taas kertoo, on ehkä ihan oma juttunsa. Heh.]

Mutta rehellisesti. Pikaset päätökset ovat usein niitä parhaita - ja ihmisen täytyy uskaltaa valita itsensä. Ihan oikeastikin. En ole ollut näin tyytyväinen tavalliseen elämääni, vuosikausiin. Ja se, jos mikä on priceless.

Ei kommentteja: